Rauhanveteraani Kirsti Era

Alla kuvaan kehitystä, jonka soisi varoittavan meitä vaatimasta omissa keskusteluissamme yksimielisyyttä. Vaikka kaveri on eri mieltä kuin minä, hän ei silti ole vieraan vallan agentti, trolli tai hörhö. Eivätkä hänen argumenttinsa sillä kaadu, että näin häntä nimittelemme.

* * *

Luin vasta nyt Oxana Tšelyševan kirjan He seurasivat minua kadulla. Hän kuvaa kehitystään ihmisoikeusaktiiviksi ja kansalaistoimijaksi, joka on tukenut tšetšenialaisia siviilejä sodan ja sorron oloissa, toiminut kidutusta vastaan. Puheillaan ja kirjoituksillaan hän on levittänyt tietoa Venäjän hallinnon perustuslaki- ja ihmisoikeusrikkomuksista, kansalaistoiminnan häiritsemisestä ja mielenilmausten estämisestä.

Viimeiset kaksi vuotta Tšelyševa on toimittanut apua Itä-Ukrainan sodan uhreille ja levittänyt asiatietoa taistelualueen ja Ukrainan siviilien tilanteesta ja sotilaiden teoista.

Kirjaa lukiessa on hyvä tietää perusasiat Tšetšenian sodista ja tunnetuimmista terrori-iskuista Venäjällä, etenkin  Dubrovka-teatteriin ja Beslanin kouluun tehdyistä.  Armeijan ja sisäministeriön joukkojen rynnäköt aiheuttivat niiden yhteydessä satoja kuolonuhreja, enemmistö panttivankeja. Kirja kertoo, miten uhrien omaiset yhä yrittävät turhaan vaatia tapahtumien tutkimista. Beslanin uhrien omaisten vetoomusta käsitellään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, ja siksi  hallinto leimaa heidät epäisänmaallisiksi.  Sotaa ja terrori-iskuja selvitelleistä Anna Politkovskaja ja muita journalisteja on murhattu,  samoin ihmisoikeusaktiivi Natalia Estemirova ja juristi Stanislav Markelov. Tšelyševa on joutunut pakenemaan Venäjältä. Kirjasta ilmenee myös Tšetšenian johtajan, Kremlin suosikin Kadyrovin osuus väkivaltaan.

Tšelyševa kuvaa, miten  valtio ja FSB ovat 2000-luvulla vaikeuttaneet kansalaistoimintaa piraattiohjelmien etsiskelyn, paloturvallisuuden, nykyisin yleensä ääritoiminnan vastaisen lain verukkeella. Samaan aikaan julkinen kritiikki on loppunut, kun tiedotusvälineet (TV) ovat keskittyneet valtion ja Kremlin lähipiirin omistukseen.

Venäjän liberaalin opposition ongelmana taas on mielestäni epäkriittisyys USA:a, EU:ta, jopa sotilasliitto Natoa kohtaan. Pinochet’n diktatuuria ei enää ylistetä, mutta esim. Palestiinan osalta kuunnellaan vain Israelia. Osin siksi, että siellä on miljoona venäjänkielistä siirtolaista ja netissä Israelin ja USA:n suhteen kritiikittömiä venäjänkielisiä uutissivustoja, joita seurataan myös Venäjällä. Toisaalta siksi, että Neuvostoaikana oman maan olot kuvattiin ongelmattomiksi ja länsi surkeaksi paikaksi –- vaikka kokemus ja matkavaikutelmat puhuivat toista. Niinpä osa venäläisistä alkoi pitää kaikkea lännen kritisointia neuvostopropagandana.

Markkinatalouden, yksityistämisen ja rikastumisen ylistys ei lisää vähävaraisen enemmistön luottamusta liberaalia  oppositiota kohtaan. Kuten Diplo-Novaja Gazetan (4/2015) julkaisemasta Nikolai Donskovin artikkelista Venäläinen patti ilmenee, Ukrainan kriisi on käytännössä tuhonnut Venäjän opposition. Se on joutunut paitsioon kritisoidessaan tilanteesta vain Kremliä ja Janukovitšin hallintoa näkemättä, että myös EU:lla ja USA:lla on ollut merkittävä rooli Ukrainan horjuttamisessa 90-luvulta lähtien ja kriisin kärjistämisessä EU-Ukraina-kumppanuusneuvotteluissa ja euro-Maidanin kannustusretkillä 2013-14.

Kremlin sallimalla oppositiolla ei liioin ole poliittista merkitystä. Žirinovskin Liberaalidemokraattinen puolue on nationalistinen,  Oikeudenmukainen Venäjä taas lievästi demarihenkinen. Venäjän federaation kommunistinen puolue on avoimen maahanmuuttovastainen ja nationalistinen, se ihannoi Stalinia ja vähättelee tämän rikoksia. Johtajakultti kukoistaa yhä, Zjuganov on johtanut puoluetta 22 vuotta ja väki pääosin iäkästä. Työväenhenkinen retoriikka jää ontoksi, kun puolue ei tunnu edes yrittävän irrottaa ammattiliittoja työnantajien ja valtapuolue Yhtenäisen Venäjän alaisuudesta, vaan levittää CIA-juoruja pienestä, radikaalista Vapaiden ammattiliittojen järjestöstä. Puolueen ajassa kiinni olemista kuvaa Venäjän nimittäminen Neuvostoliitoksi. Monet entiset NKP-VFKP-aktiivit ovatkin siirtyneet uran ja etujen perässä valtiopuolue Yhtenäiseen Venäjään.

Joskus kuitenkin joku opposition edustaja on aktiivinen ja kriittinen, jolloin hänellä on vaikeuksia toiminnassaan  – estetään vaaliehdokkuus lakia rikkoen, etsitään samanniminen ihminen sekoittamaan äänestäjiä, erotetaan edustaja vaaleilla valitusta elimestä tms. Myös pahoinpitelyjä sattuu.

Venäjän systeemiset oppositiopuolueet  tukevat täysin Kremlin ulkopolitiikkaa: Krimin valtaamista ja Ukrainan ”fasistijunttineen” pitämistä Venäjän vihollisena. TV-uutiset tulvivat Kiovan hallitusta kritisoivia uutisia, sepityksiä ja nimittelyä. – Ukrainassa tiettävästi sama päinvastoin.

Virallisesti Venäjä ei kuitenkaan ole sodassa Ukrainaa vastaan, sotilaat ovat sotineet siellä ”vapaaehtoisina” ”lomillaan”, mistä seuraa, että haavoittuneille ja kaatuneiden omaisille ei taata armeijan hoitoa ja eläkkeitä.

Sota itsessään kääntää sekä Venäjän että Ukrainan kansalaisten huomion sivuun hintojen noususta, palkkojen laskusta, eläkeiän nostosta, asuntolainojen rupla-arvon noususta, koulutus- ja terveysmäärärahojen leikkauksista. Kuten Donskov kuvaa mainitussa artikkelissaan, propaganda ruokkii valmiutta uhrautua isänmaan suuruuden hyväksi. Tässä mielessä sota on siis vallassa pysymisen tae – niin Kremlin kuin Kiovankin johtajille. Mieliä saattaa muuttaa se, jos turistilennon tuho osoittautuu ISISin kostoksi Venäjän pommituksista Syyriassa.

* * *

Venäjän kehityksen pohdinta varoittaa yksisilmäisyydestä, demagogiasta ja populismista kotimaisessa keskustelussa. Tässä on alue, johon voimme vaikuttaa, ja siinä valossa Peter Saramon, Sampo Ahton ym. nimittely hörhöiksi ja Venäjän trolleiksi on masentavaa, kuten Natoa kannattavien kirjoittajienkin syyttely siitä, että he toimivat rahasta, ovat agentteja jne. Keskustelun ilmapiiriin vaikuttavat kaikki puheenvuorot.

Venäjän sisäisiin asioihin ei ulkoapäin voi juurikaan vaikuttaa. Sellaiset yritykset tahtovat kääntyä itseään vastaan päätyessään todisteiksi lännen vihamielisyydestä ja myyräntyöstä. Yhteistyötä venäläisten kansalais-, kulttuuri- ym toimijoiden kanssa sen sijaan pitää jatkaa ja osoittaa täten, ettei ”länsi” ole yhtä kuin sotilasliitto Nato – vaikka Nato pyrkiikin sellaisena esiintymään.