Archive for the 'rauhantoiminta' Category

Jenkkivettä Kremlin propagandamyllyyn

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.

Vain kuusi Vasemmistoliiton kansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.

Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.

Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.

Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.

Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.

Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.

Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.

Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.

Rauhanliikkeen tehtäviä tässä tilanteessa käsitellään Pulu-kannanoton lopussa.

Aito turvallisuus vai sotaliitot

(Puheenvuoro Lieksan laajapohjaisessa vapun yhteislaulutilaisuudessa hieman laajennettuna)

Turvallisuuspolitiikka on päivän puheenaihe, mutta mitä turvallisuus tarkoittaa?

Kansalaisen näkökulmasta turvallisuus on arkinen asia. Se tarkoittaa, että viranomaiset noudattavat lakeja ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Oikeuslaitos ja demokratia toimivat ja äänestämällä voi vaikuttaa. Se tarkoittaa, että tiet ja rakennukset remontoidaan ajallaan.
Se tarkoittaa, että saamme tarvittaessa sairaanhoitoa ja hoivaa, ilman että köyhyys, työttömyys tai asuinpaikka rajoittavat palvelujen saantia. Että jokaisella on koti.
Että ihmisillä on työpaikka, palkka jolla tulee toimeen, ja riittävät tuet työttömille, eläkeläisille ja työkyvyttömille.

Turvallisuutta lisää mahdollisuus kouluttautua halujensa ja kykyjensä mukaan ja saada tarvitessaan apua opiskeluun. Niinpä kouluissa ja hoivapalveluissa on oltava riittävästi työntekijöitä. Heillä on oltava säälliset työolot ja kunnon palkka, jottei tarvitse tehdä ylitöitä saati useampaa työtä. Muutoin uudet tekijät eivät hakeudu koulutukseen ja tuloksena on nykyisen kaltainen hoitoalan työvoimapula.


Turvallisuus edellyttää myös, ettei ympäristöä pilata. Että ilmastotoimet tehoavat eivätkä pohjoisen kasvit ja eläimet katoa.
Ja vihdoin on turvallista elää rauhassa naapurien kanssa – niin omalla asuinalueella kuin kansainvälisesti.

Luetteloa voi helposti jatkaa. Turvallinen elämä siis edellyttää hyvinvointivaltion edelleen kehittämistä, esimerkiksi riittävää rahoitusta sote-uudistuksen toteutukseen ja oppivelvollisuuden pidennykseen. Silloin ulkomaiset asiantuntijat jatkossakin ihmettelevät Suomessa, miten lapset kulkevat kouluun ilman saattajia eikä talojen ympärillä ole muureja.

Rauhanliike korostaa tätä laajaa turvallisuuskäsitystä. Kritisoimme sitä, että hallitus käsittelee turvallisuutta lähinnä sotilaallisena ongelmana, sijoittaa aseisiin ja suuntautuu sotilasliittoon. Sotilasmenojen osuus budjettimenoista on kasvanut tällä hallituskaudella yli 30 prosenttia, 5,5 prosentista 7,9 prosenttiin (Sadankomitea). Taannoin annettiin lisätalousarviossa lisää rahaa aseisiin ja sotilaskoulutukseen. Joulukuinen hävittäjähankinta merkitsee ainakin 10 miljardin menoja tulevina vuosina, samaan aikaan kun sosiaalituista kiistellään ja työttömyystukia heikennetään.

Asevaraiseen turvallisuuskäsitykseen nojattaessa varustelumenot ovat väistämättä suuret. Näillä summilla voisi korjata oloja kotimaassa ja tukea maailman köyhiä mm. koronarokotusten saamisessa, edistää rauhaa ja ehkäistä pakolaisuutta. Lisätä ihmisten kokemaa turvallisuutta globaalisti.

Naton pysäyttäminen uhkaa kääntyä laajentamiseksi

Sota on vienyt turvallisuuden Ukrainasta: kodit, koulut, tiet ja terveydenhoito ovat moniaalla mennyttä, pommit uhkaavat ihmisiä. Miljoonat ovat joutuneet pakenemaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen vääryys mutta myös ilmeinen virhearvio. Opposition edustajat kertovat, että turvallisuuspoliisi FSB sai valtavat määrärahat luodakseen Ukrainassa sellaista ilmapiiriä, että maa on natsien vallassa ja Venäjä voi sen pelastaa (kuten Puna-armeija toisen maailmansodan aikaan). Venäjän tv-kanavat ovat jauhaneet tätä propagandaa kahdeksan vuotta. Venäjällä se upposi ilmeisesti jopa presidenttiin, Ukrainassa ei. Määrärahat taisivat päätyä pomojen tileille, samoin armeijan uudistamiseen tarkoitetut. Ukrainalaiset eivät kukittaneetkaan Venäjän joukkoja, vaan myös maan venäläiset puolustavat maataan. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” värvätään miehiä väkisin Venäjän puolelle.

Ukrainassa on kyllä aseistautuneita äärioikeiston järjestöjä, mutta niillä ei ole paikkoja edes parlamentissa. Sellaisia järjestöjä on monessa maassa, myös Venäjällä. Suomessakin uusnatsien Sinimusta liitto kertoo koonneensa kannatuskortit puolueen perustamiseksi.

Putin siis teki hyökkäyspäätöksen kuvitellen, että ukrainalaiset tervehtivät Venäjän armeijaa vapauttajana ja että armeija on loistokunnossa. Tämä selittää järjettömän hyökkäyksen, joka järkytti meitä kaikkia ja on vienyt Venäjältä kansainvälisen uskottavuuden. Tuntui käsittämättömältä, että Putinin Venäjä ampuu itseään jalkaan tällä tavoin. Eristys, luottamuksen häviäminen, kauppasaarto ja riippuvuus Kiinasta tulevat vielä kalliiksi. Hyökkäyksen järjettömyys saa pelkäämään, että Venäjän nykyjohdolta voi odottaa mitä tahansa. Ehkä siksi niin monet nyt etsivät turvaa toisilta militaristeilta – Natolta.

Minusta tämä on sijaissota: USA / Nato ja Venäjä taistelevat Ukrainan maaperällä ja ukrainalaisten kustannuksella siitä, kenelle Ukraina kuuluu. Kreml on 15 v halunnut pysäyttää Naton laajenemisen itään, mutta sodan tulos näyttää olevan päinvastainen. Venäjä haluaa juhlia ”voittoa natsismista”, Ukrainassa ja lännessä hehkutetaan Ukrainan sotilaallista voittoa, vaikka se vaatisi kuukausien taisteluja, tuhoja ja valtavasti uhreja. Kannatan neuvotteluratkaisua: tarvitaan tulitauko ja Venäjän pitää vetää joukkonsa Ukrainasta. Nykyisen kaltainen kauppasodan lietsominen eskaloi konfliktia.

Suomen liittoutumattomuus on hyväksi maailmalle

Suomea ja jopa Ruotsia ollaan kiireesti viemässä Natoon, vaikka paniikissa ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Olemme 77 vuotta eläneet rauhassa ja sotilaallisesti liittoutumattomina, ylpeästi puolueettomina. Maallamme on saavutuksia rauhanturvaamisesta, sovittelijana toimimisesta ja ETYKin isännöinnistä. Niinpä petyin, kun Suomen ulkoministeri ei sodan alettua lähtenyt tunnustelemaan mahdollisuuksia neuvotteluihin ja aselepoon, vaan kyselemään pääsyä Natoon.

Suomen liittyminen sotilasliittoon kiristäisi ilmapiiriä entisestään ja voimistaisi vastakkainasettelua. Jos Suomi liittyy Natoon, maastamme tulee Yhdysvaltojen liittolainen ja suurvaltapoliittisten konfliktien osapuoli. Uskottavuus sovittelijana ja välittäjänä on silloin mennyttä. Naton sotilasdoktriini perustuu myös ydinaseisiin, eikä hallitus näytä rajaavan niitä ulos Suomen alueelta edes rauhan aikana, kuten Norja ja Tanska ovat tehneet. Ydinasekieltoon liittyminen jouduttaisiin unohtamaan. Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi suuren asevarustelun, sillä Naton jäsenmaan kuuluu käyttää siihen 2% BKT:sta.

Siksi olen kelpo aikalisän, aidon keskustelun ja kansanäänestyksen kannalla. Kauaskantoisen päätöksen pitää perustua vakaaseen harkintaan ja kansalaisten kannatukseen, ei paniikkiin. Korkea Naton gallupkannatus on seurausta median yksipuolisesta hehkutuksesta ja pelottelusta Venäjän uhkalla. Todellisuudessa en näe Venäjällä olevan syytä hyökätä Suomeen, se tarvitsee Itämerellä vakautta ja rauhaa. Jo ulkomaankauppansa turvaamiseksi.

Naton laajentuessa maailman jakautuminen vastakkaisiin sotilasblokkeihin syvenee, arvattavasti Kiinan ja Venäjän Shanghain liitto pyrkii myös vahvistumaan. Kuitenkin nyt tarvittaisiin globaalia yhteistyötä, henkisten ja aineellisten voimavarojen kokoamista ympäristökriisin ja ilmastokriisin pysäyttämiseksi. Aserahat tarvittaisiin hyötykäyttöön, tieteellinen ja tekninen osaaminen globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Asetuotantoon, sotaharjoitteluun ja sotimiseen käytetyt energia ja raaka-aineet päästöineen vain pahentavat ympäristökriisiä.

Meidän kaikkien pitää vastustaa sotaa ja sodanlietsontaa, ehkäistä paniikkia ja puolustaa aidosti turvallista tulevaisuutta. Sitä eivät aseet tuota. Vaaditaan kansanäänestystä, jotta saadaan lisää harkinta-aikaa.

Natosta lisää : www.patomaki.fi

Nyt tarvitaan liennytystä

(kirjoitus on julkaistu 25.1. Karjalaisen mielipidepalstalla. Kiitän avusta Hannu Ketoharjua ja pohjatietojen osalta Elias Krohnia)

Presidentti Niinistö siteerasi uutena vuotena Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin, Nobelin rauhanpalkinnon 1973 saajan Henry Kissingerin väitöskirjaa – vuodelta 1957. [Lisäys: Toisin sanoen ajalta ennen Berliinin muuria 1961 ja Kuuban ohjuskriisiä 1962, joka oli aiheuttaa ydinsodan.]

Tuoreempiakin kannanottoja Kissingeriltä löytyy: elokuussa 2021 hän arvioi, ettei lännen olisi pitänyt ottaa esille Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Se merkitsisi sotilasliiton laajenemista alle 500 km päähän Moskovasta. Sen sijaan liittoutumattomana Ukraina voisi toimia Venäjän ja Naton välittäjänä. ”Kannatan siis tulosta, joka olisi kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”(The Economist)

Heti Ukrainan kriisin kärjistyttyä Kissinger kirjoitti Washington Postissa (5.3.2014 – Karjalaisessa päiväys väärin) poliittisen ratkaisun välttämättömyydestä. Ukraina suuntautukoon poliittisesti ja taloudellisesti länteen, mutta Natoon sen ei tule liittyä. Hän toivoi vaalivalvontaa, eri kansallisuuksien sovintoon tähtäävää politiikkaa ja Krimin vahvaa autonomiaa osana Ukrainaa. Venäjän Mustanmeren laivaston asema Sevastopolissa on selkiytettävä. Näiden järkevien tavoitteiden edistämisen sijasta Ukrainaa on revitty kahtaalle.

Kissinger myös varoitti demonisoimasta Putinia, sillä hänen kanssaan on lopulta istuttava neuvottelupöytään. Venäjän valtionjohto valitaan Venäjällä – ei avoimesti eikä demokraattisesti, mutta tilanne ei ole ulkopuolisten korjattavissa. Demokratian vientiretket Nato-maista Irakiin, Libyaan ja Afganistaniin eivät ole onnistuneet.

Rauhanpalkinto kai velvoittaa lähes 99-vuotiasta liennytyksen veteraania, semminkin kun ydinasetutkijoiden Tuomiopäivän kello näyttää enää sataa sekuntia vaille keskiyön. Sitä siirrettiin kaksikymmentä sekuntia keskiyötä kohti kaksi vuotta sitten, koska maailman johtajat ovat päästäneet sodan uhkaa vähentävät rakenteet heikentymään.

Suurvaltojen kireät välit kaipaisivat tosiaankin liennytystä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita.


Neukkunostalgian ongelmista

Opiskelin ja asuin Neuvostoliitossa yhteensä noin 1,5 vuotta – länsimaisena stipendiaattina, jolla oli pääsy valuuttakauppaan. Toin Suomesta kengät, vaatteet ja sukkahousut, pesuaineet, ehkäisyvälineet ja kuukautissuojat, pystyin tulemaan ja lähtemään. Yhtäältä  tunsin olot paremmin kuin puoluekouluissa opiskelleet, toisaalta en tuntenut niitä, esimerkiksi käynyt yhteisasunnoissa. Aktiivinen realististen romaanien ja asiaproosan lukeminen ovat laajentaneet tietoja perestroikasta lähtien, mutta siihen asti olin salailun uhri kuten muukin vasemmisto.

Tietämättömyys todellisista oloista ja Venäjän / Neuvostoliiton historiasta näyttää olevan edelleen laajaa. Oikealla laidalla vaikeuksia liioitellaan, aivan kuin ihmiset eivät olisi eläneet vaan vain pakoilleet viranomaisia. Yhdensuuntaisen tiedotuksen ja ihmisten sopeutumiskyvyn vaikutusta ei oteta huomioon.

Laitavasemmalla taas soisi pohdittavan, mitä puolueelle tapahtuu, jos sen jäsenyys edistää ratkaisevasti pääsyä virkaan, uraa tieteessä, taiteessa. Eikö mukaan tule silloin niitä, jotka meillä  liittyvät Kokoomukseen luodakseen suhteita työnantajiin ja muihin vallankäyttäjiin. Nykyinen johtava puolue Yhtenäinen Venäjä onkin tässä suhteessa aito Kokoomuksen veljespuolue ja NKP:n perillinen.

Sosialististen maiden johtavat kommunistiset puolueet olivat täysin erilaisia kuin läntiset veljespuolueensa, ja tapaamani venäläiset kommunistit kuvittelevat yhä voivansa opettaa suomalaisia aateveljiään.  Muiden maiden kommunistien kokemus kamppailusta parlamentissa tai työpaikoilla ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tulkkina tämän huomaa.

Toinen minua askarruttava ongelma ovat kaksoistandardit Venäjän/Neuvostoliiton siirtomaahistorian kohdalla. Taidemuseoissa esitellään ylpeinä Surikovin taulua Jermak kukistaa Siperian, Leo Tolstoi kuvaa Kaukasian siirtomaasotia ja  Arsenjevin Dersu Uzala venäläisten sotilaiden retkikuntaa Siperiassa alkuasukasoppaan johdolla. Silti ei hahmoteta (myöskään venäläiset), että Siperia asutettiin samaan tapaan kuin Australia: ensin sotilaat ja vankisiirtolat, sitten pappeja ja hallintoa, sitten luonnonrikkauksien ryöstäjät. Jamalin niemimaan ja Komin luonto on öljy- ja kaasutuotannon pilaama, mutta tuotot ovat kasaantuneet Moskovaan, Pietariin – ja ulkomaisiin veroparatiiseihin.

Maantieteellinen Venäjä sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla, Uralin länsipuolella. Siperia, Valko-Venäjä, Kaukasus, Ukraina, samoin Karjala ja Kuolan niemimaa saati Baltia, Puola ja Suomi olivat ei-venäläisiä alueita. Koulutetut venäläiset (hallinto, koulutus, terveydenhoito, kirkko/puolue), sotilaat ja firmat johtoportaineen muuttivat kaupunkien väestörakennetta, mutta maaseutu oli laajasti ei-venäläistä. 1800-luvulla Venäjän edistyksellinen sivistyneistö nimittikin keisarikuntaa kansojen vankilaksi. Stalinin toimeenpanemat pakkosiirrot (inkeriläiset, tšetšeenit, Krimin tataarit ja kreikkalaiset, Volgan saksalaiset, kulakit) vahvistivat kuvaa ja toisaalta sekoittivat asutusta. Krimillä ne johtivat väestön vaihtumiseen.

Suhteet kansallisuuksien välillä eivät ole olleet ongelmattomia. Pilkkanimiä ovat ukrainalaisista hohly, juutalaisista židy, inkeriläisistä tšuhontsy;  tšuktšien ja muiden kaksikielisten puhuma venäjä oli vitsien ja sketsien aihe.

Väkivallaksi ongelmat purkautuivat 1980-luvun lopulla, ja sitä esiintyy yhä, samoin rasismia ja antisemitismiä. Roman Sentšin kuvaa romaanissaan Dožd v Pariže, miten venäläiset lähtevät  Tuvan pääkaupungista Kyzylista asuttuaan ennen parhaissa kaupungiosissa ja jäätyään nyt vähemmistöksi. Teos kuvaa eri tavoin Neuvostoliiton kansallisuustilanteen kehitystä ja venäläisten neuvottomuutta muuttuneessa tilanteessa.

* * *

Kalle Kniivilän Krim on meidän on kirjoitettu vuoden 2015 alussa ja kuvaa krimiläisten reaktioita anneksioon. EU:n ja USA:n sekaantumista Ukrainan konfliktiin hän ei huomaa. Venäjäntaitoisena journalistina hän on kuitenkin haastatellut Krimin anneksioon eri tavoin suhtautuvia venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Teos kannattaa ehdottomasti lukea, rivi-ihmisten näkemykset ovat kiinnostavia.

Sevastopoliin neuvostoaikana muuttanut venäläisperhe kuten tataarirouvakin toteavat, etteivät kansanäänestyksen kyllä-äänestäjät juuri tunteneet nyky-Venäjää. He kaipasivat Neuvostoliittoa, siirtomaaimperiumia. Tataareilta paluu Krimille oli kielletty 90-luvun alkuun asti, joten asukkaat ovat paljolti toisen-kolmannen polven krimiläisiä. Heidän vanhemmilleen pääsy Krimille oli lottovoitto: meri, etelä, hedelmät ja vihannekset, turisteja ja satama eli pimeää kauppaa. Neuvostoliittolaiset ”villit” turistit maksoivat vaikka liiterimajoituksesta, kunhan pääsivät Mustallemerelle. Ulkomaalaisilta ostettiin farkkuja ym. myytäväksi voitolla. Moni on nyt pettynyt kun  turistit ja entinen vauraus eivät ole anneksion jälkeen palanneet.

* * *

Rauhanliikkeessä jotkut ikäiseni potevat ”neukkunostalgiaa”: ei pohdita 1950-80-lukujen kritiikitöntä  asennetta ”rauhanpanssareihin” ja Afganistanin sotaan. Neuvostoliiton toimintaa itäisessä Keski-Euroopassa (esim. Prahassa 1968) ja liittoutumisia erilaisten Afrikan ja Lähi-idän hallitusten kanssa (Etiopian Mengistu, Syyrian Assadit, Libyan Gaddafi) ei ole oikein mietitty rauhan, kansanvallan ja uuskolonialismin näkökulmasta. Neuvostoblokin toiminta ei ehkä ollut sen moraalittomampaa muttei juuri eettisempääkään kuin USA:n liittoutumiset: päämäärä oli oman blokin voimistaminen. Meille kylmä sota merkitsi ydinpommin pelkoa, mutta neuvostokansalaisille jatkuvaa pula-aikaa, sillä parhaat raaka-aineet, raha ja osaaminen hupenivat asevarusteluun ja liittolaisten avustamiseen.  Isoja ”ulkkaristipendejä” nostaneelle tämä on ikävää mietittävää.

Venäjällä on laillinen oikeus turvallisuuteen, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Näin Kreml sanoo, ja on vaikea keksiä, miksi Nato laajentuisi, ellei tarkoitus olisi uhata tai padota Venäjää. Minun ajattelussani turvallisuuteen eivät kuitenkaan kuulu sotilastukikohdat Krimillä, Syyriassa tai Vietnamissa – kuten ei Yhdysvaltojen sadat tai Ranskan ja Englannin à kymmenisen tukikohtaa ympäri maailman. Turvallisuus on jakamaton, ja sotilastukikohdat horjuttavat sitä kaikkialla.

Krim ei ole Venäjällä eikä Ukrainassa, ja sen kohtalosta pitäisi neuvotella kansainvälisesti. Valtaus vastoin kansainvälisiä sopimuksia oli yhtä väärä teko kuin Kosovon tunnustaminen. Niemimaa pitäisi mieluiten demilitarisoida Ahvenanmaan tavoin. Jo ilmastosyistä tarvittaisiin käänne kohti kaikkien sotilastukikohtien hävittämistä.

Rauhanliikkeessä emme etsi ”hyviksiä”, joihin luotetaan sokeasti ja joiden teoille keksitään puolusteluja. Ollaksemme uskottavia meidän on pysyttävä erillään kaikista blokeista. Kaikki voimat tarvitaan ympäristökriisin torjuntaan yhteistyöllä ja siis varustelukierteen ja sotilasblokkien vastaiseen toimintaan. 

Molemmilla silmillä katsoen

Yle julkaisi 23.11. laajan artikkelin suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tai ns. tasavaltojen armeijoiden taistelijoina ja propagandisteina. Verkkomedia-sivuston luoja Janus Putkonen lähti heti Donetskiin propagandistiksi , myös kohudosentti Bäckman jatkoi siellä, samalla kun aiempi keppihevonen lastensuojelu jäi onneksi unholaan. Molempien toimille on ominaista demagogia, yksisilmäisyys, Kremlin ja Putinin ylistäminen, absurdit syytökset EU:lle ja lännelle ja opponenttien nimittely. Turisteja ja taistelijoita on värvätty Itä-Ukrainaan, samoin vuoden 2018 presidentinvaaleja ”seuraamaan” Krimille (löytyy kohudosentin blogista, jota en linkitä). Nykyisin foorumina toimii Putkosen Janitskinilta perimä UMV-sivusto, joka putinismin lisäksi jatkaa myös rasistista ja antisemitistista linjaansa. Sen sijaan propagandistiemme tarmo ei taida riittää Donbassin ”tasavaltojen” ”lähetystöjen” ja ystävyysseurojen pyörittämiseen, ainakin sivujen uusimmat julkaisut ovat vuosien takaa. Aktiivisinta toiminta on venäläisessä vk-somessa (rahoittajille tämä lienee tärkeintä).

Putkosen ja Bäckmanin toiminta ruokkii militarismia ja asevarustelua. Se tukee Putinin sisäpolitiikkaa, kansalaisjärjestöjen vainoa ja sananvapauden rajoittamista Venäjään kohdistuvan ulkoisen uhkan verukkeella. Mitalin toinen puoli on, että uusissa Nato-maissa, samoin Suomessa ja Ruotsissa Venäjän Ukrainan-politiikka ja miekkosten propaganda ruokkii Nato-suuntausta ja asevarustelua. Kun Natolla on tällaisia ”vihollisia”, Bryssel ja sotateollinen kompleksi voivat olla tyytyväisiä. Miesten propaganda myös tarjoaa tilaisuuden älylliselle laiskuudelle, jossa Venäjän Ukrainan-politiikka, suomalainen äärioikeistolaisuus ja nationalismi selitetään Putinin pahuudella. Tosi asiassa geopoliittisia ja myös kotoisia aatteellisia ja sosiaalisia taustoja riittää. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi salaliittoteorioiden sijasta perusteellista analyysiä.

Ukrainassa Venäjän sekaantuminen maan sisäisiin asioihin ja Donbassin ”tasavaltojen” aseistaminen on hallituksen poliittinen liima ja nationalismin kasvualusta. Maan kansalliskaartin yhteydessä toimii nationalistinen Asovan pataljoona, jonka riveissä ovat hankkineet sotakokemusta äärioikeistolaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat mm. Yhdysvalloista, Ruotsista ja Suomesta. Yhdysvallat onkin kieltänyt yhteistyön Asovan pataljoonan kanssa. Ukrainan äärioikeisto on tuhonnut romanien koteja, vandalisoinut synagogia, pahoinpidellyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, feministejä ja vasemmistolaisia. Suomen uusnatsien Awakening-tapahtumassa on vieraillut Ukrainan uusnatsien tiedottaja Semenjaka, äärioikeistolaisen Sarastus-lehden päätoimittaja Hännikäinen taas on käynyt Ukrainassa Euroopan nationalistien festivaaleilla; natsien mielestä maa tarjoaa niille erityisen hyvän alustan.

Kaikkiaan Ukrainan sisäisiin asioihin ovat jo pitkään sekaantuneet niin Venäjä kuin länsi. VT Visurin mukaan Pultava-seminaarissa v. 2012 ukrainalaiset kertoivat, että valtio on hajoamistilassa. Sellainen maa houkuttaa haaskalintuja, ja sekä EU:n kumppanuussopimus lupauksineen – ne vetosivat etenkin 2013 kansannousun aloittaneisiin nuoriin – että Nato ja USA:n Kerry ja Nuland käyttivät tilannetta, kävivät 2013-14 Kiovassa kannustamassa hallituksen vastaisia mielenosoittajia. Venäjä taas painosti kaasuntoimituksilla ja lopulta anneksoi Krimin.

Ukraina on suuri ja rikas maa, Saksa havitteli sitä jo 1914-20 ja 1941-45, britit taas Krimiä 1850-luvulta asti. Kun katsoo karttaa, tajuaa Ukrainan ja sen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksen Venäjän turvallisuuteen: matka Moskovaan ei ole pitkä ja mailla on lähes 2300 km yhteistä rajaa. Venäjällä on Krimin Sevastopolissa suuri sotilastukikohta ja Natossa tiedettiin kyllä, ettei Kreml jätä reagoimatta Ukrainan ja siis Krimin jäsenyysaikeisiin. Konflikti siis luotiin tietoisesti: ”Nato on aseteollisuuden myynninedistämiskonttori” (Hannu Taanila). Tätä konfliktin perussyytä vain eivät myönnä sen paremmin Venäjä kuin läntiset mediatkaan.

Kun Kuubaan tuli v. 1959 Castron hallitus, USA aloitti kauppasaarron, ja se jatkuu yhä. Nicaraguan, Chilen ja Venezuelan vääränlaisia hallituksia on kumottu, mutta yhteistyö Saudien kanssa kukoistaa. Kauhistaa kuvitellakaan, miten USA reagoisi Meksikon tai Kanadan Venäjä- tai Kiina-mieliseen hallitukseen.

Valitettavasti suurvallat ovat tällaisia naapureita. Venäjä on yhä suurvalta verrattuna Ukrainaan (ja Suomeen), etenkin ydinaseiden takia. Niin Ukraina kuin Suomi tekisivät viisaasti, jos pohtisivat tarkoin turvallisuuspoliittiset siirtonsa unohtamatta maantiedettä. Eli pyrkisivät tiukasti puolueettomuuteen.

Jessikka Aron ja Antti Kurosen ansiokas (tiedoiltaan osin vanhentunut) tarkastelu suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan ja koko konfliktiin sisältää mielestäni olennaisen puutteen: siinä ei tarkastella sitä, miten Suomen kansalaiset ovat osallistuneet sotaan Ukrainan puolella ja uusnatsit tekevät yhteistyötä Ukrainan natsien kanssa. Suomen poliittisessa tilanteessa tämä on iso puute. Ei tarkastella myöskään sitä, miten Nato-maat aseistavat Ukrainaa, vaikka maa ei ole liiton jäsen. ETYJin tarkkailumissio on todennut Ukrainan armeijan tulittavan Donbassin separatistialueita ja tällöin on vahingoitettu asuinalueiden sähkön- ja vedenjakelua ja siviiliasutusta. Näyttää siltä, että Ukrainan konfliktia tarvitsevat sisäpoliittisista syistä sekä Kreml että Kiova. Kreml myös jäädyttääkseen Ukrainan Nato-hankkeen.

Ukrainan rauhan ja turvallisuuden kannalta konflikti pitäisi saada loppumaan. Aseistaminen ja vierastaistelijoiden lähettäminen pitäisi siis lopettaa puolin ja toisin.

Alla vasemmalla Asovan pataljoonan tunnus: tyylitelty hakaristi ja äärioikeiston musta aurinko -aihe. Oikealla Donetskin kansantasavallan tunnus: Venäjän tunnukset kaksoiskotka ja pyhä Yrjö.

Ilmastotoimia vai EU:n militarisointia?

Presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tekivät kaikki saman johtopäätöksen Afganistanin sodan tappiosta ja talebanien valtaannoususta: EU:n sotilaallista voimaa pitää kasvattaa. Tuhovoimaa ei siis ollut riittävästi.

Johtopäätös on käsittämätön. Afganistanissa on sodittu yli 40 vuotta Neuvostoliiton ja sitten länsimaiden huippuasein, afganistanilaisia on menehtynyt 1,5 miljoonaa ja paennut maasta moninkertainen määrä, suurin osa Pakistaniin ja Iraniin. Vieraita joukkoja on ollut enimmillään kymmeniä tuhansia, ne ovat tukeneet Kabulin hallintoa samalla kun muut alueet ovat olleet eri sotalordien ja heidän joukkojensa hallussa. Neuvostoliitto vei maahan ”kansandemokratiaa”, länsi ”läntistä demokratiaa ja naisten oikeuksia”. Matthew Hoh’n ja Reko Ravelan tärkeä keskustelu Afganistanin tilanteesta (englanniksi) .

Mikä tahansa edistykselliseksi jne. julistautuva joukko, joka nojaa vieraaseen armeijaan, koetaan miehittäjän kollaboraattoreiksi. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä, muistakaamme vaikka ns. Terijoen hallituksen nauttima ”suosio” Suomessa. Aseiden ja vieraiden joukkojen puute ei ole ollut Afganistanin ongelma, lisäksi CIA ja muut turvallisuuspalvelut ovat osallistuneet Al Qaedan ja talebanien samoin kuin ISISin ja Hezbollahin koulutukseen ja aseistamiseen.

Johtopäätöksen pitäisi siis olla tasan päinvastainen: kehittyvien maitten sisäisiin asioihin ei pidä sekaantua. Humanitaariset ja YK:n alaiset järjestöt tukekoot siviilien elämää, koulutusta, terveydenhuoltoa, aseiden vähentämistä. Lisäksi ammattiliitot ja vastaavat voivat kouluttaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Siten etenisi luontainen kehitys kohti kansanvaltaa ja ihmisoikeuksia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Sen sijaan poissa saavat pysyä yksittäiset maat, Nato, Maailmanpankki tai Valuuttarahasto, samoin EU ja OECD, jotka edustavat entisiä siirtomaaherroja ja tähtäävät postkoloniaalisten riippuvuuksien jatkamiseen. Jopa humanitaaristen järjestöjen toimintaa on seurattava kriittisesti ja järjestettävä tarkastuksia, jotta tiedämme, että avustukset menevät perille.

* * *

Ympäristökriisin edetessä on erittäin masentavaa seurata median ja ministerien hehkutusta talouskasvusta = tuhon kiihtymisestä. Pienten lasten vanhemmat Marin, Saarikko, Niinistö puhuvat näin. Valtion velkaantumisesta ollaan huolissaan – paitsi kun kymmenen miljardin velat otetaan asehankintoja varten. Presidentti Niinistö puhuu YK:ssa ilmastohätätilasta: torjuvatko EU:n militarisointi ja jäsenmaiden yhteiset asehankinnat, sotilaallisen tutkimuksen rahoitus ja pommikoneiden tuotanto kriisiä? Nämäkö ovat hätätilan vaatimia toimia?

Masentavia olivat myös nuorisojärjestöjen kommentit von der Leyenin EU:n tulevaisuutta koskevasta puheesta, jossa oli jokunen sana ilmastonmuutoksesta, kun taas EU:n sotilaallinen vahvistaminen oli painokkaasti esillä. Mikään järjestöistä ei havainnut tässä ristiriitaa eikä edes Allianssilla ollut huomautettavaa militarismista. Militarismin suhteen eduskunta on yhtenäinen äärioikealta Vasemmistoliittoon, puolueista vain marginaaliset kommunistit kritisoivat asevarustelua.

Miten tilanteen saisi muutettua? Ympäristökriisissä tällä asialla on todella kiire. Aseilla, sodilla ja sotaharjoituksilla kasvatetaan päästöjä, tuhlataan resursseja ja estetään rakentavaa kansainvälistä yhteistyötä, jota ongelmien ratkaiseminen vaatii. Toivottavasti Elokapina ottaa asian agendalleen; Greenpeace lienee menetetty tapaus ja voisi poistaa nimestään loppuosan.

Joensuun rauhanryhmän teltta kävelykadulla noin 2018.

Tietopaketti kansanedustajille ja muillekin

Hävittäjähankinta on historiamme suurin julkinen hankinta ja ylittää sotien aikaiset varustelumenot. Se vaikuttaa kansantalouteen yli 20 vuoden ajan sitoen tulevien hallitusten kädet sekä budjetin osalta että ympäristö- ja turvallisuuspolitiikassa.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.) on toimittanut tärkeän artikkelikokoelman Raportti uusien hävittäjien hankinnasta (Into 2021), ns. HX-hankkeesta. Monipuolisen tietopaketin kirjoittajina on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, ilmastotutkijoita, yhteiskunta- ja kansantaloustieteilijöitä, kansanedustajia, eri aselajien upseereita, toimittajia. Erikseen mainitsen mediatutkija Noora Kotilaisen ja aseriisunta-asiantuntija Laura Lodeniuksen Rauhanliitosta. Näkökulmat vaihtelevat kriittisestä myönteiseen, mutta kaikki toivovat kunnon keskustelua hankinnasta.

Lukijaa miellyttää artikkelien asiapitoisuus ja faktapohja: kansantalouden kantokykyä, Venäjän puolustusdoktriinia, Suomen asehankintojen historiaa ja nykypäivää, HX-hankinnan vaiheita ja edistämistä esitellään numeroin ja päivämäärin, unohtamatta tilastoja varustelumenojen bkt-osuuksien kehityksestä meillä ja kansainvälisesti. Laaja maanpuolustus- ja turvallisuuskäsitys korostuu, kun useat kirjoittajat ovat huolissaan kalliin hankkeen suhteesta hybridi- ja kybersodankäynnin kehitykseen (esim. Armenian ja Azerbaidzanin sota).

Suosittelen kirjaa erityisesti kansanedustajille. Valtavan kalliin ratkaisun kohdalla kukaan ei voi piiloutua tyyliin: ”meidän ryhmässä Matti X / Maija Z tietää turvallisuuspolitiikasta”. Jokaisella kansanedustajalla on tässä asiassa yksi ääni ja jokainen joutuu selittämään äänestäjille, miksei maalla ole varaa rahoittaa kunnolla pitkää oppivelvollisuutta tai vanhusten hoitoa. Myös muiden kannattaa lukea kirja voidakseen tehdä oikeita kysymyksiä.

(mielipide julkaistu Karjalaisessa 6.7.2021)

Taas päästään päivittelemään

Venäjän ja Yhdysvaltain suoranainen nokkapokka Ukrainassa näyttää olevan toistaiseksi hyllyllä, ja hyvä niin. Venäjä veti osan joukoistaan pois, vaikka ukrainalainen politologi Fesenko sanoi Doždin haastattelussa, että joukkoja on alueella edelleen paljon ja ne ovat saatavissa nopeasti käyttöön. Yhdysvaltain ulkoministeri Blinken kävi Kiovassa tunnetun Maidan-aktivistin Barbara Nulandin kanssa ja lupasi maansa poliittisen tuen Ukrainalle. Tämä ei tietäne liennytystä, mutta Fesenko toivoi neuvotteluja, sekä Bidenin ja Putinin että Putinin ja Zelenskyin tapaamista. Hän ei maininnut aikeita palauttaa Krim Ukrainan osaksi aseellisesti, mikä olisikin epärealistinen ja äärimmäisen vaarallinen hanke.

[ Krim pitäisi mielestäni muuttaa demilitarisoiduksi autonomiaksi ETYJin tai YK:n suojelukseen, sillä entinen Venäjän siirtomaa ei ole historiallisesti sen paremmin Venäjän kuin Ukrainankaan osa. Kansainvälisen oikeuden valossa se toki kuuluu Ukrainaan ja Venäjä on miehittäjä. Vieraan armeijan valvonnassa pidetty kansanäänestys ei päde, semminkään kun sitä oli edeltänyt Krimin alkuperäisväestön karkotus 1944 ja venäläisten ja ukrainalaisten siirto heidän koteihinsa ja mailleen. ]

Tilanne Ukrainassa saattaa kuitenkin kiristyä uudestaan, sillä Nato aloittaa toukokuussa Defender Europe -sotaharjoitukset (varsinaista puolustusta ympäristökriisin oloissa). Niihin osallistuu 28 000 sotilasta ainakin 26 maasta, mukana myös Ukraina. Harjoittelun painopiste on Balkanilla ja Mustallamerellä, jonne tuodaan divisioona amerikkalaisia; ”vihollismaa” on selvästi Venäjä. Myös Rissalaan tulee Yhdysvaltain ilmavoimien osasto, 10 Hornet-hävittäjää lentämään kolmeksi viikoksi 2.6. alkaen. Joukot alkavat saapua jo venäläisten voitonpäivän 9.5. jälkeen.

Jälleen kerran Yhdysvallat näyttää Venäjälle keskisormea Suomen maaperältä: ”ennen puolueeton naapurinne on nyt meidän liittolaisemme”. Protestoimme 2016 yhteisharjoituksia vastaan Rissalassa ja ennustimme valitettavan oikein, että nämä provokaatiot tulevat toistumaan ja huonontavat Suomen ja Venäjän suhteita. Atlantin takaa on helppo tulla ja istua tuleen suomalaisten housuilla. Kun vaarasta mainitsee somessa, lentokoneintoilijat kommentoivat ”höpö-höpö”, mutta minusta tilanne on viidessä vuodessa huonontunut kiistattomasti ja lopputulema pelottaa.

Näinkö Suomi juhlii puolustusvoimiensa lippupäivää 2021: isännöi Venäjän vihollisekseen katsoman maan joukkoja rajan lähistöllä?

Tästä Nato-veljeilystä seuraa varmaan Kremlin kommentteja ja mm. historiapoliittinen kampanja saattaa kiihtyä. Kun asemoimme itsemme Venäjän vihollismaan liittolaiseksi, aletaan siellä rakentaa Suomesta viholliskuvaa, ja siihen sopivat tarinat joukkoteloituksista ja polttouuneista Suomen miehittämässä Karjalassa 1941-44 . Sitten kelpaa taas IS-analyytikkojen päivitellä, miten Venäjä mustamaalaa Suomea ja valehtelee ”silkkaa luontaista pahuuttaan”. Tarkennettakoon: ei virallinen Venäjä, vaan tuulta haistelevat historioitsijat – vastaavia riittää Suomessakin. Kreml antaa kampanjan pyöriä, ja sitä lähellä oleva Sotahistoriallinen seura osallistuu siihen. Syyt ovat geopoliittiset, eivät psykologiset.

Toimittajat voivat olla vaikka kuinka sinisilmäisiä ja pitää uskottavina Suomen vakuutteluja, ettei tässä naapuria uhata. Kuitenkin Kreml rakentaa ulko- ja puolustuspolitiikkansa sen perusteella, miten se itse arvioi tilannetta ja Suomen asemaa. ”Niin on, jos siltä näyttää” on kansainvälisen politiikan kylmä totuus. Siksi järjen ja harkinnan käyttöä toivoisi presidentiltä, puolustusministeriltä ja ulkoministeriltä (kuka se on ?), ja kaikkein mieluiten ulkopoliittista ymmärrystä koko hallitukselta. Ei EU meitä pelasta, jos tiukka paikka tulee. Paasikiven sanoin: ”Jos länsi ja Venäjä alkavat sotia täällä, Suomen käy kehnosti, olimmepa kumman puolella tahansa”.

Asialliset naapurisuhteet ja liennytyksen ja aseriisunnan hyväksi tehtävä työ olisi nyt kullanarvoista talouden, ympäristön ja kokonaisturvallisuuden kannalta. Niinistön ajatus Helsingin hengen elvyttämisestä ETYKin 50-juhlan kunniaksi on kannatettava, mutta samanaikainen toivomus turvallisuusyhteistyön lisäämisestä Yhdysvaltojen kanssa nakertaa idean toteutumisedellytyksiä. Liennytys olisi sivistyneempää kuin puolustusbudjetin kasvattaminen puolitoistakertaiseksi ja aseiden kalistelu. Niissä hommissa rinnastuu herkästi USAan, Venäjään, Turkkiin.

Kyllä leikkauksille – asemenoista

Hallituksen kehysriihi jatkuu (27.4.) kahdeksatta päivää ja riitaa on vuoden 2023 budjetin suunnittelusta. Mediassa huhutaan että kiistan aiheena on 200 miljoonan euron summa, jonka Keskusta haluaisi mahdollisesti leikata ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Kaupankäynnin kohteena sillä on ilmastotuholainen turpeenpoltto, ja peli on härskiä.

Kiista on naurettava. 300 miljoonaa euroa on alle kolmasosa (30%) vuotuisesta asemenojen lisäyksestä, jonka aiottu hävittäjähankinta vähintään aiheuttaa. Tämänhetkiset suunnitelmat (puolitoistakertainen kasvu) nostavat meidät ensi vuonna varustelumenojen kasvattajien huippumaaksi, ohi Ugandan .

Kuitenkin Hornet-hävittäjien ikää voitaisiin jatkaa. Sitä paitsi ihmisen lentämän pommikoneen merkitys muuttuu vuoteen 2030 mennessä, jolloin HX-koneiden on määrä ilmaantua. Miehittämättömiä koneita on käytetty vuosien ajan mm. Afganistanissa ja nyt Itä-Ukrainassa. Maanpuolustuksessa hävittäjäkoneita tarvitaan vain muutama – ilmavalvontaan – ja loput ovat varautumista Nato-yhteistyöhön ja tukea aseteollisuudelle. Lentokonetehtaitten intresseissä on toki myydä suomalaisille vanhat varastonsa, etteivät ne ”pala näppeihin”.

Pandemian yhä jatkuessa on sulaa hulluutta suunnitella leikkauksia julkisiin menoihin. Lisäksi sekä kunnolla toteutettu sote-uudistus että oppivelvollisuuden pidentäminen nuoria hyödyttävällä tavalla vaativat lisäsatsauksia.

Ei ole mitään perustetta kuvitella, että Covid-19 jää viimeiseksi pandemiaksi. Jo SARS ja MERS uhkasivat vastaavalla, ja jos ”maailmantalous elpyy” eli globaali kauppa, teollinen maatalous ja turismi jatkuvat laajoina, tulee uusia tauteja varmasti. Myös ympäristökriisi ja kuudes sukupuuttoaalto kiihtyvät, ja niihin varautuminen vaatii myös Suomelta taloudellisia panostuksia ja kansainvälistä aloitteellisuutta.


Hallituksessa on Kepun siis syitä panna jäitä hattuun. Se voisi myös palata realistisen, karttaa lukevan ulkopolitiikan edistäjäksi, samoin RKP. Tämä tarkoittaisi asevarustelun sijasta aktiivista liennyttävää ulkopolitiikkaa.

Demarien ja kaikkien muiden on syytä lopettaa puheet talouskasvusta ja tähdätä nykyisen yltäkylläisyyden tasaisempaan jakautumiseen ja elämän pelastamiseen maapallolla. Jos kerran kannatuskriisissä olevan Kepu uskaltaa pelata upporikasta ja rutiköyhää, niin miksi eivät muut? Suomalaiset voivat tehdä paljon ilmastopolitiikkaa mm. vähentämällä osuuttamme globaalista ylikulutuksesta ja tekemällä sitä hillitseviä aloitteita EU:ssa ja WTO:ssa.

Marinin hallituksen on sekä lykättävä että supistettava hävittäjähankintaa: ehdotan 10 koneen hankintapäätöstä vuonna 2030 – jos silloin näyttää olevan tarvetta (vanhentuneelle) sotateknologialle. Tai asevaraiselle ”turvallisuudelle” ylisummaan. Säästyneet rahat voidaan käyttää hyödyllisesti: koulutus-, sote-, tutkimus- ja kulttuurimenoihin. Suomen on aktiivisesti edistettävä kansainvälisten suhteiden liennytystä, globaalia dialogia ja yhteistyötä ympäristökriisin ja pandemioiden torjumiseksi.

Lisää luettavaa:
Hävittäjähankinnan kritiikistä: https://politiikasta.fi/havittajahankinnan-kritiikin-nelja-nakokulmaa/

Militarismista ja ympäristökriisistä: https://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kasparhauser/1456-aikakauden-militarismin-tabut

Hävittäjähankinnan etenemisestä: https://rauhanpuolustajat.org/kaikkien-aikojen-asehankinta-liitaa-luottamuksen-varassa/

Satu Suomen sotaisasta historiasta

Kun Suomen historian koulukartaston uuden laitoksen laadintaan pyydettiin apua, odotettiin karttoja keskiajan sodista. Olisi korkea aika saada vihdoin yleiseen tajuntaan se tosiseikka, että Suomen historia ei ole ollut sotaisa, että Suomeen hyökättiin ensimmäisen kerran vuonna 1939.

Tämä on laatimani referaatti professori Jukka Korpelan pitämästä luennosta Joensuun Rauhanryhmän tilaisuudessa 24.11.2008. Aiemmin teksti oli Rauhanryhmän kotisivulla.

Asutusta ja kauppaa keskiajalla

Koulujen historianopetus ja -kirjat perustuvat yhä 1930-luvun poliittisessa ilmastossa syntyneeseen Jalmari Jaakkolan Suomen historiaan. Siinä historiamme läpikäyvänä piirteenä pidetään idän ja lännen välistä kamppailua.

Todellisuudessa tärkeä perusta on ihmisten ulottuvilla ollut alue, ja siis huonojen tie- ja kulkuneuvoyhteyksien aikana paikallisuus. Ihmiset tunsivat lähinnä oman kylänsä, samaistuivat perheeseensä, sukuunsa ja lähiympäristöönsä. Käsitys valtakuntaan kuulumisesta alkoi kehittyä kaupungeissa, 1700-luvulla sen hahmotti kaupunkien porvaristo ja yläluokka.

Peltoviljelijöitä kutsuttiin suomalaisiksi, metsästyksestä ja kalastuksesta eläviä lappalaisiksi. Siirryttyään maanviljelijöiksi he muuttuivat suomalaisiksi. 1800-luvulla luotiin kansallinen identiteetti ja myös heimot (Savo, Karjala, Häme) itsenäisyyspyrkimysten tueksi.

Keskiajalla kanssakäymiseen vieraiden kylien ja alueiden asukkaiden kanssa liittyi kaupankäynti ja lahjanvaihtoriitti. Se saatettiin alunperin hoitaa jopa tapaamatta toisiaan: lahjat jätettiin määräpaikkaan. Konflikteja esiintyi vähän ja ne olivat aivan paikallisia. Itä-Suomen linnavuorina pidetyt kohteet ovat toimineet kultti- ja vaihdantapaikkoina, joille myöhemmin on luotu sotaisia tehtäviä. Täältä on löydetty hyvin vähän aseita eikä lainkaan sotilaallisia linnavuoria.

Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajaa ei ole ollut merkitty; kuten todettu linnavuoretkaan eivät liity siihen. Karjalan kannaksella raja oli olemassa, se vakautti Nevan kaupan. Rauha takasi kaupan sujumisen. Käytäntönä oli solmia aina uudelleen kaupparauha toisen allekirjoittajan kuoltua. Rauhansopimusten määrä ei siis kerro ajan sotaisuudesta, vaan tarpeesta varmistaa kaupankäynnin sujuminen myös uuden ”vastapuolen” noustua johtoon.

Keskiajalla kuninkaat hallitsivat lähinnä omaa linnaansa ja sen lähialueita luomansa verkoston (seurakunnat, tuomarit, veronkantajat) kautta. Itä-Suomi oli ollut asuttu jo kauan, elinkeinot olivat metsästys ja kalastus. Rajaa ei merkitty eikä ollut, koska kuninkaan valta ei tänne ulottunut.

1300-luvulla väestö lisääntyi ja myös konfliktit lisääntyivät tasaisesti. 1400-1500-luvun vaihteesta asti on olemassa verokirjoja asutuksesta, joka siis ei ollut uudisasutusta. Valtio alkoi ulottua tännekin, sen verkosto tiivistyi seurakuntien ja tuomiovallan ilmaantuessa. Samalla alkoi ilmaantua tuomioita ja merkintöjä noidista ja aviottomista lapsista; nämä osoittavat valtion ja kristinuskon alueellista etenemistä. Alettiin harjoittaa maanviljelyä veroja varten, ja elintaso romahti. Viljelyalueista syntyi taistelua paikallisten kesken ja valtio tuli osapuoleksi.

Novgorodilasten kauppiaiden vaikutus oli tuntunut 1380-luvulta asti, he alkavat nyt törmätä ruotsalaisiin. Merkittävä kaupan kohde olivat orjat, joita vietiin bysanttiin ja Etelä-Venäjälle; kaupan keskus oli Krimillä. Myös viikingit harjoittivat orjakauppaa.

Valtion ja uskonnon ulottuminen itäiseen Suomeen

1400-luvun lopulta ja 1500-luvun alusta alkoi kehittyä paikallisia identiteettejä seurakunnan ja verotuksen ansiosta. Kieli ja uskonto olivat vallankäytön välineitä. Karjalassa ne tulivat Venäjältä, muussa Suomessa Ruotsista.

1500-luvun lopussa syntyi ensimmäinen todellinen Ruotsin ja Venäjän raja Täyssinän rauhassa (1595). Idän uhkan sijaan voidaan puhua etelän uhkasta sekä kristinuskon että ruhtinasvallan muodossa.

Ruotsissa kehittyi valtakuntaidentiteetti 1400-luvulla, samaan aikaan voimistui Moskovan Venäjä. Se törmäsi Ruotsiin. Ruotsalaisissa Erikin ja Kaarlen kronikoissa (Nya början) Ruotsin tehtäväksi nähdään lännen puolustaminen idän uhkaa vastaan; sieltä ajatus omaksuttiin Suomen politiikkaan. Molemmilla puolilla rajaa sepitettiin menneisyyteen uhkia ja taisteluita. Euroopassa idän uhkan muodostivat turkkilaiset, Venäjällä taas tataarit; ensin Kultainen Orda, sitten Krimin tataarit.

Suomeen kehittyi ensimmäisiä protonationalismin ilmenemiä 1600-luvulla, etenkin Daniel Jusleniuksen toimesta. Ruotsissa kehitys oli samankaltaista, mutta aikaisemmin ja voimakkaammin. Näille perusteille kansallisromantiikka rakensi kansallisen ja sotaisan loistosadun.

Suomi ja sotahistoria

Unkari ja Puola ovat olleet sodan jaloissa, Suomi ei. Tätä todistaa mm. miesperimän kapeus Päijänteen itäpuolisessa Suomessa: y-kromosomin DNA kertoo itse asiassa kahdesta kantaisästä. Sodan jaloissa tämä olisi mahdotonta, sillä sotilaat raiskaavat ja ostavat paikallisia naisia ja jättävät jälkeläisiä.

Ennen Kustaa Vaasan ja Iivana Julman konfliktia 1555 konflikteja oli vain muutama Kannaksella, Viipurissa ja Oulussa, siis valtiollisesti kehittyneillä alueilla. 1400-1500-vaihteessa oli Kannaksella taisteluja. Konfliktit liittyivät valtion otteen tiivistymiseen, mm. ns. Nuijasodan ajankohtana; varsinaista sotaa ei itse asiassa ole ollut.

Ennen   vuotta 1939 suomalaisia oli vain palkkasotureina eri sodissa. Mm. Ison vihan aikana ruotsalaiset virkamiehet pysyivät paikoillaan. Tuhoa aiheuttivat nälkä ja kulkutaudit.

Linnat eivät todista sodista, esim. Olavin linna perustettiin valtion keskukseksi veronkeräystä varten; mitään puolustuksellista merkitystä sillä ei sokkeloisen vesistön keskellä voinut olla. Myöhemmin sille kehiteltiin sotilaallinen tarina.

Tarinat venäläisten julmista hyökkäyksistä olivat peräisin mm. paavien kirjeistä (bullat), jotka    pyrkivät voimistamaan katolisen maailman yhtenäisyyttä ja sisälsivät perättömiä tarinoita venäläisten, juutalaisten, turkkilaisten tekemistä julmuuksista.

Saari- ja metsähautaukset eivät ole sodanaikaisia tilapäishautoja, vaan vakiintunut    täkäläinen hautauskäytäntö (vrt. Inarin saarten haudat, Murtovaaran karsikkopetäjä). Vainajia ruvettiin hautaamaan kirkkojen lähistölle varsin myöhään.

Ruotsi pyrki 1500-luvulta lähtien laajenemaan itään, joten itse asiassa karjalaiset puolustivat Venäjää länttä vastaan. Vuoksen vesistön alueelle kulttuuri tuli Laatokan suunnalta vähintään samoilta ajoilta lähtien, samoin uskonto.

1600-luvulla koko Euroopassa oli paljon muuttoliikkeitä (mm. laaja muutto Amerikkaan). Muutto Itä-Suomesta Tverin seudulle liittyy tuolloiseen ilmaston kylmenemiseen ja maanviljelyn ongelmiin. Tverin alueelta muutti venäläisiä etelämmäs Donille kasakoiksi, samoin heitä joutui orjuuteen, jolloin Suomesta tuli väkeä edullisemmille viljelysmaille. Heistä osa oli luterilaisia ja muuttui ortodokseiksi Tverin kuvernementissa. Uskonvainoja ei ollut esiintynyt.

Kun Suomen historian koulukartaston uuden laitoksen laadintaan pyydettiin apua, odotettiin karttoja keskiajan sodista. Olisi korkea aika saada vihdoin yleiseen tajuntaan se tosiseikka, että Suomen historia ei ole ollut sotaisa, että Suomeen hyökättiin ensimmäisen kerran vuonna 1939.


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Kukkala

Toimittaja ja kirjailija

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.