Archive for the 'rauhantoiminta' Category

Tarpeellista luettavaa ja pohdittavaa

Kustantamo Vastapaino ja toimittajat Pertti Koistinen ja Ilpo Salonen ovat kiitettävän nopeassa tahdissa julkaisseet kirjan Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen (Vastapaino 2022). Eri alojen asiantuntijat arvioivat siinä sodan tilannetta ja ulospääsyä, samoin sen jälkien korjaamista. Artikkelien välissä on prof. emer. Pertti Koistisen runoja.

Teoksen ensimmäiset artikkelit kyseenalaistavat sotaa ja sotavarustelua. TAPRIn pitkäaikainen tutkija Unto Vesa pohtii, olisiko sota ollut vältettävissä toisenlaisella politiikalla, Sia Spillopoulou Åkermark Ahvenanmaan rauhaninstituutista tarkastelee asevoimien demokraattista kontrolloimista Natossa. Lapin yliopiston emeritusprofessori Lassi Heininen pohtii asevaraista ”turvallisuutta” etenevän ympäristökriisiin oloissa. Artikkelit ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme uudessa tilanteessa hyödyllisiä sekä kansalaistoimijoille että eduskuntaehdokkaille.

Kirjan toinen osa sisältää artikkelit sodan kuvastosta mm. videopeleissä, pakolaisuudesta Euroopassa, joka on globaalisti pakolaisuuden pientoimija Afrikkaan ja Lähi-itään verraten. Sotakokemusten käsittelemisestä kirjoittaa prof. emer. Raija-Leena Punamäki, joka kuvaa valaisevasti traumakuvastoa, jolla suomalaiset säikyteltiin pelkäämään sotaa ja käymään uudelleen talvisotaa. Ja etsimään turvaa sotilasliitosta! Vuodesta 1945 lähtien hyvin toimineen rauhanpolitiikan sijaan – sen ansiosta Neuvostoliitto palautti Porkkalan tukikohta-alueen jo 1955 eikä meitä uhkaa samanlainen vaara kuin Sevastopolin suuren sotilastukikohdan alueen omistajaa Ukrainaa: ensin Krimin anneksio ja nyt sota.

Kolmannessa osassa on Pertti Koistisen ja Heikki Hiilamon artikkeli sosiaalipolitiikasta rauhanpolitiikkana; se on kehittynyt maailmansotien jälkiä korjattaessa. Valitettavasti artikkeli ei oikein aseta kysymystä varustelukierteen ja mm. Suomen asevarustelun nielemistä miljardeista, jotka uhkaavat viedä sosiaalipolitiikalta rahoituksen. Tästä näkyy mielestäni jo merkkejä asennoitumisessa maahanmuuttajiin, etenkin Venäjältä tuleviin opiskelijoihin ja pakolaisiin.

Tarja Väyrynen tarkastelee sodan ja rauhan vaikutuksia ympäristöön ja sen suojeluun ja Sirkka Ahonen viholliskuvien ja väkivaltaisuuksien luoman katkeruuden voittamista aselevon ja rauhan jälkeen. Nato-prosessissa olemme nähneet, ettei Talvisodasta kuluneet 82 vuotta riittäneet tähän.

Ongelma tulee olemaan erittäin vaikea Venäjän ja Ukrainan kohdalla. Kremlin propagandistit ovat lietsoneet vihaa ja levittäneet valheita Ukrainan tilanteesta vuodesta 2014 lähtien. Taustalla on vielä venäläisten perinteinen väheksyntä ukrainalaisten etnistä identiteettiä ja kielen itsenäisyyttä kohtaan. Ukrainan kielen kehittäminen taantuikin Stalinin vainoista 1935 alkaen itsenäistymiseen 1991 saakka. Nyt hyökkäyssota, sen kauhut ja ryöstely ovat paitsi yhdistäneet ukrainalaiset kansaksi myös lietsoneet nationalismia ja nostattaneet vihaa hyökkääjiä ja muitakin venäläisiä kohtaan. Ulospääsy tilanteesta tulee olemaan tuskallista, semminkin kun joka kymmenennellä venäläisellä on lähisuvussaan ukrainalaisia. Ukrainan asukkailla osuus on vielä korkeampi.

Useat kirjoittajat korostavat, että sodat päättyvät yleensä neuvotteluihin tulitauosta ja aselevosta. Tätä on toivottava nytkin, kummankaan osapuolen voittoon en usko. En tietenkään halua, että Ukraina joutuisi taipumaan alueluovutuksiin, semminkään pysyviin, mutta aselepo antaisi maan asukkaille tilaisuuden turvallisuuteen ja normaalimpaan elämään. Toisaalta Venäjän voittaminen sodassa edellyttäisi Naton täyttä osallistumista siihen, siis avointa kolmatta maailmansotaa. Sitten hyvin mahdollisesti ydintalvea ja elämämme loppua. Tällaisen toivominen ei osoita humanismia eikä kypsää harkintaa.

Kirjaa Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen voi suositella joululukemiseksi. Sen pohjalta on hyvä pohtia rauhaa, rauhanpolitiikkaa ja ympäristön pelastamista edistävää toimintaa. Niitä maailma nyt vaatii kiireesti.

[PS Prof. emer. Koistinen olisi voinut tarkistaa runoissaan eräitä nimiä: ei ”Budza” vaan Butša, eikä ”Kretchin” vaan Kertšin salmi. Ja kirjailijan sukunimeen olisi riittänyt ihan k: ei Gorgi vaan Gorki.]

Ihanteena uskovainen soturirobotti

Suomennos Ihmisoikeuskeskus Memorialin juristin Natalja Morozovan Telegram-julkaisusta 14.11.2022
Putin allekirjoitti marraskuun 9. päivänä määräyksen Venäjän perinteisten henkisten ja moraalisten arvojen säilyttämistä ja vahvistamista koskevan valtiollisen politiikan perusteitten vahvistamisesta. Siinä on vihdoin lueteltu ne ”perinteiset arvot”, joista huolehtimisella valtio oikeuttaa monenlaista: syrjivästä lainsäädännöstä aina sotaan asti.

Arvoihin kuuluvat vankka perhe, isänmaan palveleminen, henkisen etusijaisuus verrattuna aineelliseen, kollektivismi ja Venäjän kansojen yhtenäisyys. Näitä uhkaavat puolestaan esimerkiksi eräät tiedotusvälineet ja ulkomaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt, jotkin Venäjän järjestöt ja henkilöt ja tietenkin Yhdysvaltojen toiminta. Ihmisoikeuskeskus Memorialin juristi Natalja Morozova on käynyt läpi määräyksen ja piirtänyt Putinin kauden ihanneihmisen kuvan sellaisena, kuin asiakirjan kirjoittajat sen näkevät.

Sodan 259. päivänä presidentti allekirjoitti ideologisen ohjelman. Jotta ymmärtäisimme, ettemme käy sotaa muuten vain, vaan perinteisten arvojen puolesta.

Uuden ideologisen ohjelman tekstiä, joka samalla on presidentin määräys numeero 809, tekisi mieli siteerata kauttaaltaan, se on sellainen valikoima väärennöksiä, latteuksia, kliseitä, kapulakieltä ja epäloogisuutta. Mutta kun toimimme ihmisoikeuksien alalla, tarkastelkaamme niitä.

Ihmisoikeudet ovat nykyiselle valtiollemme eräänlainen lastikultti. Ne eivät koostu edes paskasta ja kepeistä. Kyseessä on pelkkä mantra, jota he toistelevat väsymättä ja katsovat ilmeisesti, että tämän seurauksena ihmisoikeudet vihdoin ilmaantuvat maahamme.

Määräyksen kirjoittajat ovat kahlanneet perustuslakia sentään 13. pykälään saakka ja havainneet, että ideologia on kielletty. Siksi tällä termillä nimitetään sellaista, jota on niillä siellä, siis mätänevässä lännessä. Sanaa käytetäänkin vain määreen ”destruktiivinen (tuhoisa)” kanssa. ”Destruktiivinen ideologinen vaikuttaminen Venäjän kansalaisiin on muuttumassa uhkaksi maamme väestötilanteelle.” Ei suinkaan sota, liikekannallepano tai väestön aktiivisen osan pakottaminen maastamuuttoon, kuten ehkä luulitte.

Meillä tätä kutsutaan perinteisiksi arvoiksi (alempana PA). Uskomatonta kyllä uudessa ideologiassa ihmisoikeudet ovat yksi PA. Kuten muuten elämäkin. Yhdessä kaikki PA:t auttavat ”säilyttämään Venäjän kansan ja kasvattamaan inhimillistä potentiaalia”.

Jos taas luulitte, että ihmiset ovat samanarvoisia, erehdyitte. Ideologia sallii vain erinäisten ihmisten oikeuksien suojelemisen. Millaisen ihmisen oikeuksia he siis aikovat puolustaa?

  • Heteroseksuaalisen cisihmisen. Naista merkitsevät sanat nähtävästi lähestyvät myös tuhoisaa ideologiaa, eivät PA:ja. Niinpä syntyy kuva, että etusija annetaan miessukupuolisen ihmisen oikeuksille;
  • Naimisissa olevan, sillä vankka perhe kuuluu PA:n piiriin. Pohdin, onko tässä sopivaa muistuttaa määräyksen allekirjoittajan avioerosta ja mahdollisista avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista;
  • usean lapsen vanhemman;
  • ortodoksin. Muiden uskontojen kannattajien ja ateistien oikeuksia puolustetaan, jos jää aikaa, koska kaikki uskonnot ovat vaikuttaneet PA:n muodostumiseen, mutta ortodoksialla on ”erityinen rooli”;
  • valtion työntekijän (näin lienee tulkittavissa ”isänmaan palveleminen ja vastuu sen kohtalosta”);
  • joka ei kuitenkaan ota lahjuksia (”henkinen on etusijalla aineelliseen nähden”);
  • korkeamoraalisen (ks. kakkoskohtaa);
  • jolla ei ole ongelmia perhetaustassaan. Tämä siksi, että historiallista muistia ja sukupolvien siteitä tulee vaalia. Tunnetusti emme pidä kaikenlaisesta historiallisesta muistista. Kuten määräyksen allekirjoittaja sanoi joulukuussa 2019, tavatessaan ihmisoikeusneuvoston jäsentiä: ”Tiedämme, miten sisäasiain kansankomissariaatti (turvallisuuspoliisi) toimi 1930-luvulla, eikä sukulaisten ehkä aina ole miellyttävää saada tietoa esi-isiensä oikeusjutuista.” Niinpä on parempi, että puolustamme sellaisten ihmisoikeuksia, joiden esi-isissä ei ole mitään epäilyttävää.
  • joka viestii ainoastaan kapulakielellä, koska juuri sellaista venäjänkieltä on kirjoittajien mielestä puolustettava (haluaisin tietää, kenen vaikutukselta).

Tätä nimitetään nykyisin yleisvenäläiseksi identiteetiksi. En tiedä muista, mutta minusta vaikuttaa, että periaatteessa sellaisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on Putinin kauden ihanneihmisen projektio, sellaisen, jota eivät vaivaa epäilykset, ongelmat tai huolet, lyhyesti: ei mikään inhimillinen. Kaikkiaan siis ortodoksinen biorobotti, joka lisääntyy ahkerasti ja lähtee nöyrästi sotimaan.

Hänen luomisekseen on olemassa ”positiivinen skenaario”. Mutta kun positiiviseen slenaarioon osoitetut rahat on kavallettu eikä Venäjä edelleenkään ole täynnä ortodoksisia biorobotteja, määräys uhkaa ottaa käyttöön ”negatiivisen skenaarion”: ”Negatiivinen skenaario saattaa toteutua destruktiivisen ideologian leviämisen vastatoimien puuttumisen tapauksessa” (ja nämä ihmiset aikovat siis puolustaa venäjän kieltä). Toistaiseksi on epäselvää, panevatko he ensin tyrmään ja sitten teloittavat, vai teloittavatko heti, ellet parantanut tapojasi positiivisen skenaarion toteuttamisen aikana.

Lähde: https://telegra.ph/Prava-i-svobody-pravoslavnyh-biorobotov-11-14

Lausuntoni Nato-jäsenyydestä

Asia: VN/21891/2022. Luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin liiton, kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehdyn sopimuksen hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi

Lausunto
Eduskunnan ei pidä hyväksyä hallituksen esitystä vaan torjua Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, sotilasliitto Natoon.

Esityksen keväällinen taustapaperi ei sisältänyt asian vakavuuden edellyttämää tarkastelua turvallisuuspoliittisesta asemastamme eikä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuvan ulko- ja turvallisuuspolitiikamme kehityksestä, sen saavutuksista ja ongelmista. Keski-iältään nuoren hallituksen riittävän harkinnan kannalta kunnollinen taustapaperi olisi välttämätön, eihän maassamme ole käyty laajaa julkista turvallisuuspoliittista keskustelua sitten Hornet-hankinnan 1993. Sen jälkeiset asehankinnat, varuskuntien lakkauttamiset ja sopimukset Nato-maiden kanssa on päätetty suppeassa piirissä ilman edeltävää julkista keskustelua.

Päätöksen perustelujen näkemykset Itämeren turvallisuustilanteen muutoksesta ovat ongelmallisia – meren asema Venäjän ulkomaankaupassa ja meriliikenteessä Pietariin ja Kaliningradiin on niin keskeinen, ettei ole sen intressissä horjuttaa alueen vakautta. Mustanmeren ja Krimin niemimaan tilanne on täysin toinen: Sevastopolissa on Venäjän suuri laivastotukikohta, joka v. 2014 näytti päätyvän Naton alaisuuteen. Tämä selittää laittoman anneksion, mutta vastaavaa uhkaa ei kohdistu Suomeen, tuskin Baltiaankaan. Presidentti Putinin tai edesmenneen Žirinovskin uhkailut Baltian suuntaan ovat pelkkää puhetta. Suomen liittyminen Natoon muuttaa tilannetta dramaattisesti: Pietari jää pussin perälle, mikä todella vaarantaa Itämeren vakauden.

Nato on ydinaseisiin nojautuva sotilasliitto, jonka jäsenenä Suomi joutuisi eturintamaan, mm. Venäjän ydinaseiden potentiaaliseksi maalitauluksi. Turvallisuutemme vähenisi myös täten.

Presidentti ja muut poliitikot ovat vuosien ajan vakuuttaneet, että Nato-jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys, mutta nyt päätöstä ajetaan läpi paniikkireaktiona, ottamatta itselle ja antamatta kansalle harkinta- ja keskusteluaikaa. Päätöksen syntyprosessi todistaa, miten välttämätöntä olisi turvallisuuspolitiikkaan perehtyminen ja monipuolinen, kiihkoton keskustelu siitä.

Venäjän veroinen autokratia Turkki käyttää luonnollisesti hyväkseen hallituksen ilmaisemaa paniikkia. Se pakottaa Suomen ja Ruotsin tinkimään demokratiasta ja ihmisoikeuksien puolustamisesta, joista olemme olleet syystä ylpeitä ja joita Naton väitetään edustavan ja edistävän.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon vahvistaa sotilasliittoa ja maailman jakautumista sotilasblokkeihin. Naton vahvistaminen ei Ukrainan sotaa lopeta, puhumattakaan Jemenin, Etiopian tai Kongon taisteluista. Pikemminkin päin vastoin, se lietsoo asevarustelua ja hupenevien resurssien haaskaamista tuhoaseisiin.

Kuitenkin pandemioiden ja ympäristökriisin torjuminen ja hoitaminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä, rahan ja osaamisen suuntaamista biosfäärin pelastamiseen. Asialla on kiire. Muutoin lapsenlapsemme tulevat kiroamaan lyhytnäköistä blokkiajatteluamme hetkellä, jolla paljon olisi vielä tehtävissä maapallon pelastamiseksi.

Kirsti Era. Isoäiti, kääntäjä

Lähetä eduskunnalle oma tai järjestösi lausunto!

Nyt mietintämyssy päähän!

Syyskuun viimeisenä päivänä Venäjä päätti liittää itseensä neljä Ukrainan valtion aluetta, joissa oli miehitysjoukkojen alaisuudessa ja sotatoimien keskellä järjestetty ”kansanäänestys” kuulumisesta Venäjään. Venäjä väittää miljoonien ihmisten osallistuneen ja enemmistön kannattaneen liittymistä Venäjään. Kun alueelta on paennut valtavasti ihmisiä, suurin osa terveestä aikuisesta miesväestösä on pakotettu sotaan (ja hyvin monet haavoittuneet tai kuolleet siellä) ja loput asukkaat ymmärrettävästi varovat poistumista asunnostaan pommien alle ja pakkovärvääjien kynsiin, luku on täysin mahdoton. Enemmistön kannatus ehkä on saatukin, jos miehitysjoukkojen edustajat kiersivät ovelta ovelle keräämässä ääniä. Tällaisesta oli ainakin suunnitelmia.

Liittymispäätöksen yhteydessä presidentti Putin puhui Kremlin ylellisessä Georgijevski-salissa. Kuuntelin puheen, jonka suomennos on julkaistu Helsingin sanomissa. Kommentoin tässä omia vaikutelmiani.

Isovenäläistä nationalismia Putin hehkutti vahvasti, ylisti Venäjän suuruutta ja esimerkillisyyttä. Hän lupaili vallattujen alueiden nopeaa jälleenrakentamista, mihin on vaikea uskoa, kun Venäjän koulu-, tie-, sairaala- ja asuntotilanne, kaasu- ja sähköverkko on kehnossa kunnossa muutamaa suurkaupunkia lukuunottamatta. Putin hehkutti Venäjän suuruutta ilman konkretiaa edes sotilassaavutusten osalta.

Vasemmistopopulistinen demagogia oli ajoittain vahvaa. Se on räikeässä ristiriidassa Putinin tekojen ja käytännön politiikan kanssa. Upporikas mies, jonka sukulaisten ja kaverien nimissä on (koti- ja) ulkomailla valtavat, valta-aseman ja korruption avulla kansalaisilta viedyt varat, kritisoi lännen rahamiehiä ahneudesta. Itsellään on useita ylellisiä palatseja (ainakin Pietari, Karjala, Moskovan tienoo, Mustan meren Gelendžek ) ja valtamerikelpoinen jahti.

Putin kuvasi Venäjää siirtomaasorron vastustajaksi ja niiden vapauttajaksi tilaisuudessa, jossa liitti maahan naapurimaalta sotimalla ja valekansanäänestyksellä vietyjä alueita. Venäjän omasta siirtomaahistoriasta (Siperia, Keski-Aasia, Kaukasus, Krim, Baltia, Ukraina, Moldova, itäinen Saamenmaa) ei tietenkään puhuttu mitään. Kolonialismia ja natsismia voi Putinin ja monen muun nationalistin mielestä olla vain muualla, ei Venäjällä.

Oikeistokonservatiivien iloksi Putin puolusti uskontoja ”lännen satanismia” vastaan, korosti perinteisiä arvoja ja roolimalleja ja pilkkasi transihmisiä. Putin pitää alatyylistä, ja nytkin hän heitti villakoiraletkauksen presidentti Bidenin suuntaan.

Venäjän yhteiskunnan tilaa, demokratiaa (saati faktista yksinvaltiutta) ei puheessa käsitelty. Putin kritisoi jälleen Neuvostoliiton hajottamista ja syytti siitä epäsuorasti myös edeltäjäänsä, hänet valtaan nostanutta Boris Jeltsiniä. Hän valehteli, ettei hajottamista 1991 kannattanut kansanäänestys: Ukrainassa tuolloin pidetty kansanäänestys kannatti itsenäisyyttä ja Baltian maat olivat jo eronneet. Putin ei tällä kertaa vähätellyt Ukrainaa, vaan korosti valmiutta neuvotteluihin. Kuitenkin hän julisti alueliitokset peruuttamattomiksi, ”niistä ei neuvotella”. Niinpä neuvotteluilta on nyt ovi kiinni.

Ajoittain Putin irtosi paperista, elehti ja kiihkoili, sitten taas kiirehti jatkamaan. Puheensa hän päätti sitaatilla venäläiseltä emigranttikirjoittajalta Ivan Iljiniltä, joka ihaili natsismia ja Hitleriä. Erikoinen oppi-isä, kun muistamme että Ukraina pitäisi Putinin mielestä puhdistaa natseista.

Kuulijat (valtakunnanduuman jäsenet, ministerit, väkivaltakoneiston johtajat ja johtavat ministerit) olivat hymyttömiä, jotkut pyyhkivät silmiä tai nenää – ehkä eräät miettivät, mitä päätöksestä seuraa. Joitakuita nukutti. Yleisö aplodeerasi määrätyissä kohdissa, etenkin sanalle Rossija.

Putinin esiintymisestä syntyi kuva, että hän uskoo väitteisiinsä, on juuri niin huonosti selvillä nykyhetken todellisuudesta kuin politiikan tuhoisista seurauksista näkyy. Tuhoisista Ukrainalle mutta myös Venäjän kansalle, kansantaloudelle, ulkosuhteille, maineelle. Tuhoisista meille sodanvastustajille, kun Naton laajentaminen, asekaupat ja puolustusmenojen valtava kasvu menevät sukkana läpi Putinin sodan seurauksena.

On jo ilmennyt, että Venäjän hyökkäykseen varsin neutraalisti suhtautuneet Kiina ja Intia eivät hyväksy uusien Ukrainan alueiden anneksiota.

Kielletyn radioasema Echo Moskvyn johtaja Aleksei Venediktov arvioi, että tämä liittämisrituaali oli se ”voitto”, jota Putin tarvitsi liikekannallepanoa vauhdittamaan. Arviota tukee Punaisella torilla järjestetty konsertti, jossa Putin piti lyhyen puheen ja yleisö taputti ja hurrasi. Paikalle oli kuljetettu väkeä busseilla – kukapa ei lähtisi etäisestä lähiöstä tai pienestä lähikaupungista Moskovan keskustaan, kun pääsee ilmaiseksi (tai jopa maksetaan).

Liittämisen peruuttamattomuutta Venediktov piti erittäin huolestuttavana, neuvottelujen mahdollisuus jäätyi pitkäksi aikaa. Kun Kreml nyt pitää Itä-Ukrainan alueita osana Venäjää, se voi tulkita Ukrainan yritykset vallata ne takaisin hyökkäykseksi ja ”eksistentiaaliseksi uhkaksi”, johon se voi vastata jopa ydinaseilla.

Politologi Vladimir Pastuhov arvioi, että ”kansanäänestystä” ja liittämistä oli pidetty valttikorttina lännen ja Ukrainan painostamiseksi, mutta Ukrainan vastahyökkäyksen menestys pakotti kiirehtimään ja viemään päätöksen läpi huonosti valmisteltuna, esim. rajat ovat päättämättä. Hän arvioi ratkaisun epätoivoreaktioksi, jolla Putin ajoi itsensä umpikujaan.

Umpisolmu on tosiaan paha ja tunnelmat synkät. Nyt tarvittaisiin valtioviisautta kaikilta kenellä on sellaiseen edellytyksiä. Tarvitaan kykyä etsiä tie neuvotteluihin ja liennytykseen: jopa Stalinin kanssa neuvoteltiin. Suomen pitäisi yrittää edistää liennytystä, sen sijaan että hallitus ja presidentti sitovat meidät yhä tiukemmin Yhdysvaltojen sotilaskoneistoon. Venäläisiä sodanvastustajia pitää tukea epähumaanin ja populistisen, Puolaa ja Baltian maita peesaavan viisumipäätöksen sijaan. Vaikka Putin olisi kuinka väärässä ja ”me” kuinka oikeassa, se ei lohduta ydinsodan syttyessä. Siispä jäitä hattuun ja mietintämyssy syvälle päähän.

Sota seis! Putin seis! Nato seis! Ydinsota täytyy estää!

Jenkkivettä Kremlin propagandamyllyyn

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.

Vain kuusi Vasemmistoliiton kansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.

Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.

Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.

Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.

Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.

Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.

Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.

Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.

Rauhanliikkeen tehtäviä tässä tilanteessa käsitellään Pulu-kannanoton lopussa.

Aito turvallisuus vai sotaliitot

(Puheenvuoro Lieksan laajapohjaisessa vapun yhteislaulutilaisuudessa hieman laajennettuna)

Turvallisuuspolitiikka on päivän puheenaihe, mutta mitä turvallisuus tarkoittaa?

Kansalaisen näkökulmasta turvallisuus on arkinen asia. Se tarkoittaa, että viranomaiset noudattavat lakeja ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Oikeuslaitos ja demokratia toimivat ja äänestämällä voi vaikuttaa. Se tarkoittaa, että tiet ja rakennukset remontoidaan ajallaan.
Se tarkoittaa, että saamme tarvittaessa sairaanhoitoa ja hoivaa, ilman että köyhyys, työttömyys tai asuinpaikka rajoittavat palvelujen saantia. Että jokaisella on koti.
Että ihmisillä on työpaikka, palkka jolla tulee toimeen, ja riittävät tuet työttömille, eläkeläisille ja työkyvyttömille.

Turvallisuutta lisää mahdollisuus kouluttautua halujensa ja kykyjensä mukaan ja saada tarvitessaan apua opiskeluun. Niinpä kouluissa ja hoivapalveluissa on oltava riittävästi työntekijöitä. Heillä on oltava säälliset työolot ja kunnon palkka, jottei tarvitse tehdä ylitöitä saati useampaa työtä. Muutoin uudet tekijät eivät hakeudu koulutukseen ja tuloksena on nykyisen kaltainen hoitoalan työvoimapula.


Turvallisuus edellyttää myös, ettei ympäristöä pilata. Että ilmastotoimet tehoavat eivätkä pohjoisen kasvit ja eläimet katoa.
Ja vihdoin on turvallista elää rauhassa naapurien kanssa – niin omalla asuinalueella kuin kansainvälisesti.

Luetteloa voi helposti jatkaa. Turvallinen elämä siis edellyttää hyvinvointivaltion edelleen kehittämistä, esimerkiksi riittävää rahoitusta sote-uudistuksen toteutukseen ja oppivelvollisuuden pidennykseen. Silloin ulkomaiset asiantuntijat jatkossakin ihmettelevät Suomessa, miten lapset kulkevat kouluun ilman saattajia eikä talojen ympärillä ole muureja.

Rauhanliike korostaa tätä laajaa turvallisuuskäsitystä. Kritisoimme sitä, että hallitus käsittelee turvallisuutta lähinnä sotilaallisena ongelmana, sijoittaa aseisiin ja suuntautuu sotilasliittoon. Sotilasmenojen osuus budjettimenoista on kasvanut tällä hallituskaudella yli 30 prosenttia, 5,5 prosentista 7,9 prosenttiin (Sadankomitea). Taannoin annettiin lisätalousarviossa lisää rahaa aseisiin ja sotilaskoulutukseen. Joulukuinen hävittäjähankinta merkitsee ainakin 10 miljardin menoja tulevina vuosina, samaan aikaan kun sosiaalituista kiistellään ja työttömyystukia heikennetään.

Asevaraiseen turvallisuuskäsitykseen nojattaessa varustelumenot ovat väistämättä suuret. Näillä summilla voisi korjata oloja kotimaassa ja tukea maailman köyhiä mm. koronarokotusten saamisessa, edistää rauhaa ja ehkäistä pakolaisuutta. Lisätä ihmisten kokemaa turvallisuutta globaalisti.

Naton pysäyttäminen uhkaa kääntyä laajentamiseksi

Sota on vienyt turvallisuuden Ukrainasta: kodit, koulut, tiet ja terveydenhoito ovat moniaalla mennyttä, pommit uhkaavat ihmisiä. Miljoonat ovat joutuneet pakenemaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen vääryys mutta myös ilmeinen virhearvio. Opposition edustajat kertovat, että turvallisuuspoliisi FSB sai valtavat määrärahat luodakseen Ukrainassa sellaista ilmapiiriä, että maa on natsien vallassa ja Venäjä voi sen pelastaa (kuten Puna-armeija toisen maailmansodan aikaan). Venäjän tv-kanavat ovat jauhaneet tätä propagandaa kahdeksan vuotta. Venäjällä se upposi ilmeisesti jopa presidenttiin, Ukrainassa ei. Määrärahat taisivat päätyä pomojen tileille, samoin armeijan uudistamiseen tarkoitetut. Ukrainalaiset eivät kukittaneetkaan Venäjän joukkoja, vaan myös maan venäläiset puolustavat maataan. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” värvätään miehiä väkisin Venäjän puolelle.

Ukrainassa on kyllä aseistautuneita äärioikeiston järjestöjä, mutta niillä ei ole paikkoja edes parlamentissa. Sellaisia järjestöjä on monessa maassa, myös Venäjällä. Suomessakin uusnatsien Sinimusta liitto kertoo koonneensa kannatuskortit puolueen perustamiseksi.

Putin siis teki hyökkäyspäätöksen kuvitellen, että ukrainalaiset tervehtivät Venäjän armeijaa vapauttajana ja että armeija on loistokunnossa. Tämä selittää järjettömän hyökkäyksen, joka järkytti meitä kaikkia ja on vienyt Venäjältä kansainvälisen uskottavuuden. Tuntui käsittämättömältä, että Putinin Venäjä ampuu itseään jalkaan tällä tavoin. Eristys, luottamuksen häviäminen, kauppasaarto ja riippuvuus Kiinasta tulevat vielä kalliiksi. Hyökkäyksen järjettömyys saa pelkäämään, että Venäjän nykyjohdolta voi odottaa mitä tahansa. Ehkä siksi niin monet nyt etsivät turvaa toisilta militaristeilta – Natolta.

Minusta tämä on sijaissota: USA / Nato ja Venäjä taistelevat Ukrainan maaperällä ja ukrainalaisten kustannuksella siitä, kenelle Ukraina kuuluu. Kreml on 15 v halunnut pysäyttää Naton laajenemisen itään, mutta sodan tulos näyttää olevan päinvastainen. Venäjä haluaa juhlia ”voittoa natsismista”, Ukrainassa ja lännessä hehkutetaan Ukrainan sotilaallista voittoa, vaikka se vaatisi kuukausien taisteluja, tuhoja ja valtavasti uhreja. Kannatan neuvotteluratkaisua: tarvitaan tulitauko ja Venäjän pitää vetää joukkonsa Ukrainasta. Nykyisen kaltainen kauppasodan lietsominen eskaloi konfliktia.

Suomen liittoutumattomuus on hyväksi maailmalle

Suomea ja jopa Ruotsia ollaan kiireesti viemässä Natoon, vaikka paniikissa ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Olemme 77 vuotta eläneet rauhassa ja sotilaallisesti liittoutumattomina, ylpeästi puolueettomina. Maallamme on saavutuksia rauhanturvaamisesta, sovittelijana toimimisesta ja ETYKin isännöinnistä. Niinpä petyin, kun Suomen ulkoministeri ei sodan alettua lähtenyt tunnustelemaan mahdollisuuksia neuvotteluihin ja aselepoon, vaan kyselemään pääsyä Natoon.

Suomen liittyminen sotilasliittoon kiristäisi ilmapiiriä entisestään ja voimistaisi vastakkainasettelua. Jos Suomi liittyy Natoon, maastamme tulee Yhdysvaltojen liittolainen ja suurvaltapoliittisten konfliktien osapuoli. Uskottavuus sovittelijana ja välittäjänä on silloin mennyttä. Naton sotilasdoktriini perustuu myös ydinaseisiin, eikä hallitus näytä rajaavan niitä ulos Suomen alueelta edes rauhan aikana, kuten Norja ja Tanska ovat tehneet. Ydinasekieltoon liittyminen jouduttaisiin unohtamaan. Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi suuren asevarustelun, sillä Naton jäsenmaan kuuluu käyttää siihen 2% BKT:sta.

Siksi olen kelpo aikalisän, aidon keskustelun ja kansanäänestyksen kannalla. Kauaskantoisen päätöksen pitää perustua vakaaseen harkintaan ja kansalaisten kannatukseen, ei paniikkiin. Korkea Naton gallupkannatus on seurausta median yksipuolisesta hehkutuksesta ja pelottelusta Venäjän uhkalla. Todellisuudessa en näe Venäjällä olevan syytä hyökätä Suomeen, se tarvitsee Itämerellä vakautta ja rauhaa. Jo ulkomaankauppansa turvaamiseksi.

Naton laajentuessa maailman jakautuminen vastakkaisiin sotilasblokkeihin syvenee, arvattavasti Kiinan ja Venäjän Shanghain liitto pyrkii myös vahvistumaan. Kuitenkin nyt tarvittaisiin globaalia yhteistyötä, henkisten ja aineellisten voimavarojen kokoamista ympäristökriisin ja ilmastokriisin pysäyttämiseksi. Aserahat tarvittaisiin hyötykäyttöön, tieteellinen ja tekninen osaaminen globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Asetuotantoon, sotaharjoitteluun ja sotimiseen käytetyt energia ja raaka-aineet päästöineen vain pahentavat ympäristökriisiä.

Meidän kaikkien pitää vastustaa sotaa ja sodanlietsontaa, ehkäistä paniikkia ja puolustaa aidosti turvallista tulevaisuutta. Sitä eivät aseet tuota. Vaaditaan kansanäänestystä, jotta saadaan lisää harkinta-aikaa.

Natosta lisää : www.patomaki.fi

Nyt tarvitaan liennytystä

(kirjoitus on julkaistu 25.1. Karjalaisen mielipidepalstalla. Kiitän avusta Hannu Ketoharjua ja pohjatietojen osalta Elias Krohnia)

Presidentti Niinistö siteerasi uutena vuotena Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin, Nobelin rauhanpalkinnon 1973 saajan Henry Kissingerin väitöskirjaa – vuodelta 1957. [Lisäys: Toisin sanoen ajalta ennen Berliinin muuria 1961 ja Kuuban ohjuskriisiä 1962, joka oli aiheuttaa ydinsodan.]

Tuoreempiakin kannanottoja Kissingeriltä löytyy: elokuussa 2021 hän arvioi, ettei lännen olisi pitänyt ottaa esille Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Se merkitsisi sotilasliiton laajenemista alle 500 km päähän Moskovasta. Sen sijaan liittoutumattomana Ukraina voisi toimia Venäjän ja Naton välittäjänä. ”Kannatan siis tulosta, joka olisi kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”(The Economist)

Heti Ukrainan kriisin kärjistyttyä Kissinger kirjoitti Washington Postissa (5.3.2014 – Karjalaisessa päiväys väärin) poliittisen ratkaisun välttämättömyydestä. Ukraina suuntautukoon poliittisesti ja taloudellisesti länteen, mutta Natoon sen ei tule liittyä. Hän toivoi vaalivalvontaa, eri kansallisuuksien sovintoon tähtäävää politiikkaa ja Krimin vahvaa autonomiaa osana Ukrainaa. Venäjän Mustanmeren laivaston asema Sevastopolissa on selkiytettävä. Näiden järkevien tavoitteiden edistämisen sijasta Ukrainaa on revitty kahtaalle.

Kissinger myös varoitti demonisoimasta Putinia, sillä hänen kanssaan on lopulta istuttava neuvottelupöytään. Venäjän valtionjohto valitaan Venäjällä – ei avoimesti eikä demokraattisesti, mutta tilanne ei ole ulkopuolisten korjattavissa. Demokratian vientiretket Nato-maista Irakiin, Libyaan ja Afganistaniin eivät ole onnistuneet.

Rauhanpalkinto kai velvoittaa lähes 99-vuotiasta liennytyksen veteraania, semminkin kun ydinasetutkijoiden Tuomiopäivän kello näyttää enää sataa sekuntia vaille keskiyön. Sitä siirrettiin kaksikymmentä sekuntia keskiyötä kohti kaksi vuotta sitten, koska maailman johtajat ovat päästäneet sodan uhkaa vähentävät rakenteet heikentymään.

Suurvaltojen kireät välit kaipaisivat tosiaankin liennytystä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita.


Neukkunostalgian ongelmista

Opiskelin ja asuin Neuvostoliitossa yhteensä noin 1,5 vuotta – länsimaisena stipendiaattina, jolla oli pääsy valuuttakauppaan. Toin Suomesta kengät, vaatteet ja sukkahousut, pesuaineet, ehkäisyvälineet ja kuukautissuojat, pystyin tulemaan ja lähtemään. Yhtäältä  tunsin olot paremmin kuin puoluekouluissa opiskelleet, toisaalta en tuntenut niitä, esimerkiksi käynyt yhteisasunnoissa. Aktiivinen realististen romaanien ja asiaproosan lukeminen ovat laajentaneet tietoja perestroikasta lähtien, mutta siihen asti olin salailun uhri kuten muukin vasemmisto.

Tietämättömyys todellisista oloista ja Venäjän / Neuvostoliiton historiasta näyttää olevan edelleen laajaa. Oikealla laidalla vaikeuksia liioitellaan, aivan kuin ihmiset eivät olisi eläneet vaan vain pakoilleet viranomaisia. Yhdensuuntaisen tiedotuksen ja ihmisten sopeutumiskyvyn vaikutusta ei oteta huomioon.

Laitavasemmalla taas soisi pohdittavan, mitä puolueelle tapahtuu, jos sen jäsenyys edistää ratkaisevasti pääsyä virkaan, uraa tieteessä, taiteessa. Eikö mukaan tule silloin niitä, jotka meillä  liittyvät Kokoomukseen luodakseen suhteita työnantajiin ja muihin vallankäyttäjiin. Nykyinen johtava puolue Yhtenäinen Venäjä onkin tässä suhteessa aito Kokoomuksen veljespuolue ja NKP:n perillinen.

Sosialististen maiden johtavat kommunistiset puolueet olivat täysin erilaisia kuin läntiset veljespuolueensa, ja tapaamani venäläiset kommunistit kuvittelevat yhä voivansa opettaa suomalaisia aateveljiään.  Muiden maiden kommunistien kokemus kamppailusta parlamentissa tai työpaikoilla ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tulkkina tämän huomaa.

Toinen minua askarruttava ongelma ovat kaksoistandardit Venäjän/Neuvostoliiton siirtomaahistorian kohdalla. Taidemuseoissa esitellään ylpeinä Surikovin taulua Jermak kukistaa Siperian, Leo Tolstoi kuvaa Kaukasian siirtomaasotia ja  Arsenjevin Dersu Uzala venäläisten sotilaiden retkikuntaa Siperiassa alkuasukasoppaan johdolla. Silti ei hahmoteta (myöskään venäläiset), että Siperia asutettiin samaan tapaan kuin Australia: ensin sotilaat ja vankisiirtolat, sitten pappeja ja hallintoa, sitten luonnonrikkauksien ryöstäjät. Jamalin niemimaan ja Komin luonto on öljy- ja kaasutuotannon pilaama, mutta tuotot ovat kasaantuneet Moskovaan, Pietariin – ja ulkomaisiin veroparatiiseihin.

Maantieteellinen Venäjä sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla, Uralin länsipuolella. Siperia, Valko-Venäjä, Kaukasus, Ukraina, samoin Karjala ja Kuolan niemimaa saati Baltia, Puola ja Suomi olivat ei-venäläisiä alueita. Koulutetut venäläiset (hallinto, koulutus, terveydenhoito, kirkko/puolue), sotilaat ja firmat johtoportaineen muuttivat kaupunkien väestörakennetta, mutta maaseutu oli laajasti ei-venäläistä. 1800-luvulla Venäjän edistyksellinen sivistyneistö nimittikin keisarikuntaa kansojen vankilaksi. Stalinin toimeenpanemat pakkosiirrot (inkeriläiset, tšetšeenit, Krimin tataarit ja kreikkalaiset, Volgan saksalaiset, kulakit) vahvistivat kuvaa ja toisaalta sekoittivat asutusta. Krimillä ne johtivat väestön vaihtumiseen.

Suhteet kansallisuuksien välillä eivät ole olleet ongelmattomia. Pilkkanimiä ovat ukrainalaisista hohly, juutalaisista židy, inkeriläisistä tšuhontsy;  tšuktšien ja muiden kaksikielisten puhuma venäjä oli vitsien ja sketsien aihe.

Väkivallaksi ongelmat purkautuivat 1980-luvun lopulla, ja sitä esiintyy yhä, samoin rasismia ja antisemitismiä. Roman Sentšin kuvaa romaanissaan Dožd v Pariže, miten venäläiset lähtevät  Tuvan pääkaupungista Kyzylista asuttuaan ennen parhaissa kaupungiosissa ja jäätyään nyt vähemmistöksi. Teos kuvaa eri tavoin Neuvostoliiton kansallisuustilanteen kehitystä ja venäläisten neuvottomuutta muuttuneessa tilanteessa.

* * *

Kalle Kniivilän Krim on meidän on kirjoitettu vuoden 2015 alussa ja kuvaa krimiläisten reaktioita anneksioon. EU:n ja USA:n sekaantumista Ukrainan konfliktiin hän ei huomaa. Venäjäntaitoisena journalistina hän on kuitenkin haastatellut Krimin anneksioon eri tavoin suhtautuvia venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Teos kannattaa ehdottomasti lukea, rivi-ihmisten näkemykset ovat kiinnostavia.

Sevastopoliin neuvostoaikana muuttanut venäläisperhe kuten tataarirouvakin toteavat, etteivät kansanäänestyksen kyllä-äänestäjät juuri tunteneet nyky-Venäjää. He kaipasivat Neuvostoliittoa, siirtomaaimperiumia. Tataareilta paluu Krimille oli kielletty 90-luvun alkuun asti, joten asukkaat ovat paljolti toisen-kolmannen polven krimiläisiä. Heidän vanhemmilleen pääsy Krimille oli lottovoitto: meri, etelä, hedelmät ja vihannekset, turisteja ja satama eli pimeää kauppaa. Neuvostoliittolaiset ”villit” turistit maksoivat vaikka liiterimajoituksesta, kunhan pääsivät Mustallemerelle. Ulkomaalaisilta ostettiin farkkuja ym. myytäväksi voitolla. Moni on nyt pettynyt kun  turistit ja entinen vauraus eivät ole anneksion jälkeen palanneet.

* * *

Rauhanliikkeessä jotkut ikäiseni potevat ”neukkunostalgiaa”: ei pohdita 1950-80-lukujen kritiikitöntä  asennetta ”rauhanpanssareihin” ja Afganistanin sotaan. Neuvostoliiton toimintaa itäisessä Keski-Euroopassa (esim. Prahassa 1968) ja liittoutumisia erilaisten Afrikan ja Lähi-idän hallitusten kanssa (Etiopian Mengistu, Syyrian Assadit, Libyan Gaddafi) ei ole oikein mietitty rauhan, kansanvallan ja uuskolonialismin näkökulmasta. Neuvostoblokin toiminta ei ehkä ollut sen moraalittomampaa muttei juuri eettisempääkään kuin USA:n liittoutumiset: päämäärä oli oman blokin voimistaminen. Meille kylmä sota merkitsi ydinpommin pelkoa, mutta neuvostokansalaisille jatkuvaa pula-aikaa, sillä parhaat raaka-aineet, raha ja osaaminen hupenivat asevarusteluun ja liittolaisten avustamiseen.  Isoja ”ulkkaristipendejä” nostaneelle tämä on ikävää mietittävää.

Venäjällä on laillinen oikeus turvallisuuteen, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Näin Kreml sanoo, ja on vaikea keksiä, miksi Nato laajentuisi, ellei tarkoitus olisi uhata tai padota Venäjää. Minun ajattelussani turvallisuuteen eivät kuitenkaan kuulu sotilastukikohdat Krimillä, Syyriassa tai Vietnamissa – kuten ei Yhdysvaltojen sadat tai Ranskan ja Englannin à kymmenisen tukikohtaa ympäri maailman. Turvallisuus on jakamaton, ja sotilastukikohdat horjuttavat sitä kaikkialla.

Krim ei ole Venäjällä eikä Ukrainassa, ja sen kohtalosta pitäisi neuvotella kansainvälisesti. Valtaus vastoin kansainvälisiä sopimuksia oli yhtä väärä teko kuin Kosovon tunnustaminen. Niemimaa pitäisi mieluiten demilitarisoida Ahvenanmaan tavoin. Jo ilmastosyistä tarvittaisiin käänne kohti kaikkien sotilastukikohtien hävittämistä.

Rauhanliikkeessä emme etsi ”hyviksiä”, joihin luotetaan sokeasti ja joiden teoille keksitään puolusteluja. Ollaksemme uskottavia meidän on pysyttävä erillään kaikista blokeista. Kaikki voimat tarvitaan ympäristökriisin torjuntaan yhteistyöllä ja siis varustelukierteen ja sotilasblokkien vastaiseen toimintaan. 

Molemmilla silmillä katsoen

Yle julkaisi 23.11. laajan artikkelin suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tai ns. tasavaltojen armeijoiden taistelijoina ja propagandisteina. Verkkomedia-sivuston luoja Janus Putkonen lähti heti Donetskiin propagandistiksi , myös kohudosentti Bäckman jatkoi siellä, samalla kun aiempi keppihevonen lastensuojelu jäi onneksi unholaan. Molempien toimille on ominaista demagogia, yksisilmäisyys, Kremlin ja Putinin ylistäminen, absurdit syytökset EU:lle ja lännelle ja opponenttien nimittely. Turisteja ja taistelijoita on värvätty Itä-Ukrainaan, samoin vuoden 2018 presidentinvaaleja ”seuraamaan” Krimille (löytyy kohudosentin blogista, jota en linkitä). Nykyisin foorumina toimii Putkosen Janitskinilta perimä UMV-sivusto, joka putinismin lisäksi jatkaa myös rasistista ja antisemitistista linjaansa. Sen sijaan propagandistiemme tarmo ei taida riittää Donbassin ”tasavaltojen” ”lähetystöjen” ja ystävyysseurojen pyörittämiseen, ainakin sivujen uusimmat julkaisut ovat vuosien takaa. Aktiivisinta toiminta on venäläisessä vk-somessa (rahoittajille tämä lienee tärkeintä).

Putkosen ja Bäckmanin toiminta ruokkii militarismia ja asevarustelua. Se tukee Putinin sisäpolitiikkaa, kansalaisjärjestöjen vainoa ja sananvapauden rajoittamista Venäjään kohdistuvan ulkoisen uhkan verukkeella. Mitalin toinen puoli on, että uusissa Nato-maissa, samoin Suomessa ja Ruotsissa Venäjän Ukrainan-politiikka ja miekkosten propaganda ruokkii Nato-suuntausta ja asevarustelua. Kun Natolla on tällaisia ”vihollisia”, Bryssel ja sotateollinen kompleksi voivat olla tyytyväisiä. Miesten propaganda myös tarjoaa tilaisuuden älylliselle laiskuudelle, jossa Venäjän Ukrainan-politiikka, suomalainen äärioikeistolaisuus ja nationalismi selitetään Putinin pahuudella. Tosi asiassa geopoliittisia ja myös kotoisia aatteellisia ja sosiaalisia taustoja riittää. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi salaliittoteorioiden sijasta perusteellista analyysiä.

Ukrainassa Venäjän sekaantuminen maan sisäisiin asioihin ja Donbassin ”tasavaltojen” aseistaminen on hallituksen poliittinen liima ja nationalismin kasvualusta. Maan kansalliskaartin yhteydessä toimii nationalistinen Asovan pataljoona, jonka riveissä ovat hankkineet sotakokemusta äärioikeistolaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat mm. Yhdysvalloista, Ruotsista ja Suomesta. Yhdysvallat onkin kieltänyt yhteistyön Asovan pataljoonan kanssa. Ukrainan äärioikeisto on tuhonnut romanien koteja, vandalisoinut synagogia, pahoinpidellyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, feministejä ja vasemmistolaisia. Suomen uusnatsien Awakening-tapahtumassa on vieraillut Ukrainan uusnatsien tiedottaja Semenjaka, äärioikeistolaisen Sarastus-lehden päätoimittaja Hännikäinen taas on käynyt Ukrainassa Euroopan nationalistien festivaaleilla; natsien mielestä maa tarjoaa niille erityisen hyvän alustan.

Kaikkiaan Ukrainan sisäisiin asioihin ovat jo pitkään sekaantuneet niin Venäjä kuin länsi. VT Visurin mukaan Pultava-seminaarissa v. 2012 ukrainalaiset kertoivat, että valtio on hajoamistilassa. Sellainen maa houkuttaa haaskalintuja, ja sekä EU:n kumppanuussopimus lupauksineen – ne vetosivat etenkin 2013 kansannousun aloittaneisiin nuoriin – että Nato ja USA:n Kerry ja Nuland käyttivät tilannetta, kävivät 2013-14 Kiovassa kannustamassa hallituksen vastaisia mielenosoittajia. Venäjä taas painosti kaasuntoimituksilla ja lopulta anneksoi Krimin.

Ukraina on suuri ja rikas maa, Saksa havitteli sitä jo 1914-20 ja 1941-45, britit taas Krimiä 1850-luvulta asti. Kun katsoo karttaa, tajuaa Ukrainan ja sen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksen Venäjän turvallisuuteen: matka Moskovaan ei ole pitkä ja mailla on lähes 2300 km yhteistä rajaa. Venäjällä on Krimin Sevastopolissa suuri sotilastukikohta ja Natossa tiedettiin kyllä, ettei Kreml jätä reagoimatta Ukrainan ja siis Krimin jäsenyysaikeisiin. Konflikti siis luotiin tietoisesti: ”Nato on aseteollisuuden myynninedistämiskonttori” (Hannu Taanila). Tätä konfliktin perussyytä vain eivät myönnä sen paremmin Venäjä kuin läntiset mediatkaan.

Kun Kuubaan tuli v. 1959 Castron hallitus, USA aloitti kauppasaarron, ja se jatkuu yhä. Nicaraguan, Chilen ja Venezuelan vääränlaisia hallituksia on kumottu, mutta yhteistyö Saudien kanssa kukoistaa. Kauhistaa kuvitellakaan, miten USA reagoisi Meksikon tai Kanadan Venäjä- tai Kiina-mieliseen hallitukseen.

Valitettavasti suurvallat ovat tällaisia naapureita. Venäjä on yhä suurvalta verrattuna Ukrainaan (ja Suomeen), etenkin ydinaseiden takia. Niin Ukraina kuin Suomi tekisivät viisaasti, jos pohtisivat tarkoin turvallisuuspoliittiset siirtonsa unohtamatta maantiedettä. Eli pyrkisivät tiukasti puolueettomuuteen.

Jessikka Aron ja Antti Kurosen ansiokas (tiedoiltaan osin vanhentunut) tarkastelu suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan ja koko konfliktiin sisältää mielestäni olennaisen puutteen: siinä ei tarkastella sitä, miten Suomen kansalaiset ovat osallistuneet sotaan Ukrainan puolella ja uusnatsit tekevät yhteistyötä Ukrainan natsien kanssa. Suomen poliittisessa tilanteessa tämä on iso puute. Ei tarkastella myöskään sitä, miten Nato-maat aseistavat Ukrainaa, vaikka maa ei ole liiton jäsen. ETYJin tarkkailumissio on todennut Ukrainan armeijan tulittavan Donbassin separatistialueita ja tällöin on vahingoitettu asuinalueiden sähkön- ja vedenjakelua ja siviiliasutusta. Näyttää siltä, että Ukrainan konfliktia tarvitsevat sisäpoliittisista syistä sekä Kreml että Kiova. Kreml myös jäädyttääkseen Ukrainan Nato-hankkeen.

Ukrainan rauhan ja turvallisuuden kannalta konflikti pitäisi saada loppumaan. Aseistaminen ja vierastaistelijoiden lähettäminen pitäisi siis lopettaa puolin ja toisin.

Alla vasemmalla Asovan pataljoonan tunnus: tyylitelty hakaristi ja äärioikeiston musta aurinko -aihe. Oikealla Donetskin kansantasavallan tunnus: Venäjän tunnukset kaksoiskotka ja pyhä Yrjö.

Ilmastotoimia vai EU:n militarisointia?

Presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tekivät kaikki saman johtopäätöksen Afganistanin sodan tappiosta ja talebanien valtaannoususta: EU:n sotilaallista voimaa pitää kasvattaa. Tuhovoimaa ei siis ollut riittävästi.

Johtopäätös on käsittämätön. Afganistanissa on sodittu yli 40 vuotta Neuvostoliiton ja sitten länsimaiden huippuasein, afganistanilaisia on menehtynyt 1,5 miljoonaa ja paennut maasta moninkertainen määrä, suurin osa Pakistaniin ja Iraniin. Vieraita joukkoja on ollut enimmillään kymmeniä tuhansia, ne ovat tukeneet Kabulin hallintoa samalla kun muut alueet ovat olleet eri sotalordien ja heidän joukkojensa hallussa. Neuvostoliitto vei maahan ”kansandemokratiaa”, länsi ”läntistä demokratiaa ja naisten oikeuksia”. Matthew Hoh’n ja Reko Ravelan tärkeä keskustelu Afganistanin tilanteesta (englanniksi) .

Mikä tahansa edistykselliseksi jne. julistautuva joukko, joka nojaa vieraaseen armeijaan, koetaan miehittäjän kollaboraattoreiksi. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä, muistakaamme vaikka ns. Terijoen hallituksen nauttima ”suosio” Suomessa. Aseiden ja vieraiden joukkojen puute ei ole ollut Afganistanin ongelma, lisäksi CIA ja muut turvallisuuspalvelut ovat osallistuneet Al Qaedan ja talebanien samoin kuin ISISin ja Hezbollahin koulutukseen ja aseistamiseen.

Johtopäätöksen pitäisi siis olla tasan päinvastainen: kehittyvien maitten sisäisiin asioihin ei pidä sekaantua. Humanitaariset ja YK:n alaiset järjestöt tukekoot siviilien elämää, koulutusta, terveydenhuoltoa, aseiden vähentämistä. Lisäksi ammattiliitot ja vastaavat voivat kouluttaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Siten etenisi luontainen kehitys kohti kansanvaltaa ja ihmisoikeuksia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Sen sijaan poissa saavat pysyä yksittäiset maat, Nato, Maailmanpankki tai Valuuttarahasto, samoin EU ja OECD, jotka edustavat entisiä siirtomaaherroja ja tähtäävät postkoloniaalisten riippuvuuksien jatkamiseen. Jopa humanitaaristen järjestöjen toimintaa on seurattava kriittisesti ja järjestettävä tarkastuksia, jotta tiedämme, että avustukset menevät perille.

* * *

Ympäristökriisin edetessä on erittäin masentavaa seurata median ja ministerien hehkutusta talouskasvusta = tuhon kiihtymisestä. Pienten lasten vanhemmat Marin, Saarikko, Niinistö puhuvat näin. Valtion velkaantumisesta ollaan huolissaan – paitsi kun kymmenen miljardin velat otetaan asehankintoja varten. Presidentti Niinistö puhuu YK:ssa ilmastohätätilasta: torjuvatko EU:n militarisointi ja jäsenmaiden yhteiset asehankinnat, sotilaallisen tutkimuksen rahoitus ja pommikoneiden tuotanto kriisiä? Nämäkö ovat hätätilan vaatimia toimia?

Masentavia olivat myös nuorisojärjestöjen kommentit von der Leyenin EU:n tulevaisuutta koskevasta puheesta, jossa oli jokunen sana ilmastonmuutoksesta, kun taas EU:n sotilaallinen vahvistaminen oli painokkaasti esillä. Mikään järjestöistä ei havainnut tässä ristiriitaa eikä edes Allianssilla ollut huomautettavaa militarismista. Militarismin suhteen eduskunta on yhtenäinen äärioikealta Vasemmistoliittoon, puolueista vain marginaaliset kommunistit kritisoivat asevarustelua.

Miten tilanteen saisi muutettua? Ympäristökriisissä tällä asialla on todella kiire. Aseilla, sodilla ja sotaharjoituksilla kasvatetaan päästöjä, tuhlataan resursseja ja estetään rakentavaa kansainvälistä yhteistyötä, jota ongelmien ratkaiseminen vaatii. Toivottavasti Elokapina ottaa asian agendalleen; Greenpeace lienee menetetty tapaus ja voisi poistaa nimestään loppuosan.

Joensuun rauhanryhmän teltta kävelykadulla noin 2018.

Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Männynväli

(ent. Kukkala) Toimittaja, kirjailija ja kriitikko

Joonas Honkimaa

Texts on social policy and critique of economics

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.