Archive for the 'Politiikka' Category

Vastakkainasettelu ↔ varustelukierre

Asebisneksellä ja rikkaimmalla prosentilla menee nyt mukavasti, kun ihmisiä on Suomessa ja muualla Euroopassa onnistuttu jakamaan vastakkaisten blokkien, joko Naton tai Venäjän (ja Kiinan) tukijoiksi. Joka pitää molempia epädemokraattisina militaristeina, saa usein kuulla olevansa sekä natotrolli, russofobi että putinisti.

Tilanne muistuttaa vuotta 1914, jolloin sivistyneistö ja jopa työväenliike  hajaantuivat omien maidensa porvariston tukijoiksi. Veriseksi muodostunut maailmansota alkoi hurmahenkisen isänmaallisuuden ilmapiirissä.

Nytkin vastakkainasettelu suosii militarismia ja asebisnestä, uusi varustelukilpa onkin hyvässä vauhdissa. Ilmastokriisin oloissa tämä on absurdia. Globaalin poliittisen järjestelmän sotaisuus ja talouskasvu uhkaa koko eliökunnan säilymistä. 

Suomi on vauhdilla mukana. Kansan vastustama Nato pitää isäntämaasopimuksen nojalla monet sotaharjoitukset vuosittain maassamme. Rahaa toisaalta on, toisaalta ei ole: tekeillä on vähintään 10 mrd. euron  hävittäjähankinta (vastustava facebook-ryhmä) ja miljardin sota-alushankinta, vaikka palveluja ja etuja leikataan ja valtion omaisuutta realisoidaan. Asehankinnat sitovat maatamme yhä tiiviimmin Natoon ja hyödyttävät lähinnä sen projekteja. Maan puolustuksessa hävittäjien käyttökelpoisuus on kyseenalaistettu. Peli on vaarallista.

Jotta määräraha hyväksyttäisiin eduskunnassa, media pelottelee ihmisiä Venäjän sotilaallisella uhkalla, ”arvaamattomuudella”, vilisee juttuja maan luontaisesta pahuudesta ja laajenemispyrkimyksistä. Todisteena on Krimin anneksio, joka selittyy Venäjän ydinasetukikohdalla Sevastopolissa ja Ukrainan Nato-pyrkimyksellä . Teko oli vastoin kansainvälistä oikeutta muttei järin ”arvaamaton”, jos katsomme karttaa.  Samaan aikaan Venäjä ei ole laajentunut Transnistriaan eikä Etelä-Ossetiaan, vaikka ne ovat pyytäneet.  Itämerellä Venäjän intressi on Pietarin turvallisuus ja merenkulun sujuminen, kuten Itämeren turvallisuutta käsitelleen tilaisuuden  asiantuntija-alustuksissa todetaan. Konfliktia se ei tänne halua, ja Venäjällä pelottelu onkin äänestäjien ja edustajien pehmittämistä jättihankinnoille.

Venäjän uhkan rinnalla toistellaan omahyväisesti lännen demokraattisuutta ja ihmisoikeuksien edistämistä. EU:n Kreikka-poltiikka, Espanjan poliittiset vangit, Irakin sotakoalition 2003 synnyttämä ISIS ja kaaos, Afganistanin tilanne ja Guantanamon vangit, yhteistyö Israelin apartheid-hallinnon ja Saudi-Arabian kanssa – kaikki nämä ovat vain poikkeuksia säännöstä, toisin kuin Venäjän ongelmat.

Kritiikki,  joka kohdistetaan oman maan ”vastustajaan” omien vallanpitäjien ja hallituksen sijasta, ei ole rohkeaa eikä vaikuttavaa. Kun Putinia kritisoidaan täällä, hän voi esiintyä ulkoisen uhkan torjujana ja touhu kääntyy itseään vastaan. Suomessa moinen ”kritiikki” palvelee nyt asehankintoja ja ministeri Jussi Niinistön toimintaa.

Niin lännessä (yhtiövalta ja oikeistopopulismi) kuin idässä (lähes autokratia) on pahoja demokratiaongelmia, hallitukset palvelevat rahapiirejä, asebisneksen ja armeijoiden poliittinen valta kasvaa ja kansa seuraa katseella.  EU:n sotilaallinen rahoitus ja yhteistyö on tästä pelottava esimerkki. Sen paremmin Venäjää kuin länttä ei voi pitää imperialismin vastustajana tai rauhan edistäjänä, vaikka niiden retoriikka yrittäisi niin uskotella. Näissä ongelmissa riittää  kritisoitavaa ja pureskeltavaa.

Lännen hehkutuksen vastareaktiona ilmenee kritiikitöntä Venäjän puolustelua. Maalla on laillinen turvallisuusintressinsä, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Se oli sotateollisen kompleksin tavoitekin. Edistyksellisen ihmisen kannattaa kuitenkin muistaa, että Venäjän sisäpolitiikka on hyvin oikeistolaista ja epädemokraattista, maata johtaa pieni miesryhmä, joka kertoo, mitä parlamentti päättää, ja joka nimittää aluejohtajat. Puolueet ovat lähes vitsi ja kansalaisjärjestöjen ”politikointi” eli kriittiset kannanotot poliittisiin ratkaisuihin estetään laeilla ulkomaisista agenteista ja ekstremismin vastustamisesta.
Ulkopolitiikassa Venäjä ei puolustaisi vaikkapa ”Assadin laillista hallitusta” päivääkään, jos se vaatisi Tartusin ja Heimimin sotilastukikohtien sulkemista.  (Oman ikäluokkani ihminen ehkä muistaa Yhdysvaltojen tukeman Nguyen Van Thieun ”laillisen hallituksen” Saigonissa 1967-75.)

Monet tiedostavat USA:n demokratia- ja ihmisoikeuspuheiden onttouden verrattuna CIAn ja USA-armeijan tekoihin ympäri maailman. Toivottavasti myös sen, ettei Putinin vakaus- ja rauhanpuhe ole sopusoinnussa Syyriassa sotimisen, Krimin anneksion ja Donbassin sotilasneuvonantajien kanssa. Sotien runtelemalla Venäjällä rauhanretoriikka on poliittinen välttämättömyys, mutta samalla voi hyvin sotia syrjemmällä Tšetšeniassa tai Syyriassa, vallata siirtomaa Krimin takaisin tai rehvastella tulevilla superaseilla.

Irakin sodan vastaisen liikkeen jälkeen rauhantoiminta on ollut meillä heikkoa. Venäjän ”nouseminen” Naton päävastustajaksi 2005 lähtien on jakanut liikettä kansainvälisestikin, mikä näkyy Lähi-idän suursodan vähäisenä ja hajanaisena vastustuksena. Lännen ja Venäjän avoin puuttuminen Ukrainan sisäisiin asioihin 2013-14 pahensi tilannetta edelleen. Ukrainalle se on tuottanut demokratian sijasta sotaa, nationalismia ja jakautumista.

Hajaannusta ja vastakkainasettelua ei mielestäni pitäisi päästää konfliktin toisen osapuolen tukemisen asteelle, kuten 1914. Sodanvastustajien pitäisi nyt etsiä yhteisiä teemoja, vaatia aselepoa ja neuvotteluja konflikteihin, luopumista kaikista varusteluohjelmista. Sotilaallisen tutkimuksen sijasta vaadittakoon rahaa ratkaisujen etsimiseen maailman köyhiä ja koko eliökuntaa uhkaavaan kriisiin. Asekaupan rajoittaminen, aseriisunta ja varustelukilvan katkaiseminen ovat ainakin sellaisia. Kiistakysymykset ratkaisee historia. Jos liittolaisia kaipaamme, suunnatkaamme katseet kansalaisjärjestöjen,  YK:n, UNICEFin, WHO:n, Punaisen ristin, Human Rights Watchin yms. suuntaan.

Kansalaistoimijoiden ja erilaisten järjestöjen yhteistyöllä valtiot voidaan painostaa sopimaan ratkaisuista, joita maailman tilanne edellyttää.
havittajamrd

 

Mainokset

Venäjän voitto Syyriassa

Venäjällä on viime ajat juhlittu voittoa Syyriassa. Virallisesti niin Venäjä kuin USA:kin on taistellut siellä ISISiä vastaan, mutta nyt sattui eteen Argumenty i Fakty -lehdessä Euraasialaisen analyysikerhon puheenjohtajan, ekonomisti Nikita Mendkovitšin kirjoitus Mitä Venäjä hyötyy Syyrian-voitostaan?  Se paljastaa suurvaltatoimijoiden todelliset tavoitteet.

Tärkeimpänä Mendkovitš pitää Venäjän alueellisen vaikutuksen voimistumista Välimerellä: Syyrian alueella olevia Venäjän tukikohtia Hmeiminia ja Tartusia modernisoidaan  ja laajennetaan. Venäjä on nyt myös Libyan uuden hallituksen poliittinen välittäjä ja avainliittolainen. Egypti antaa Venäjän käyttää jatkossa sotilaslentokenttiään ja Sudan on kutsunut venäläisen sotilastukikohdan alueelleen.

Mendkovitš  uskookin, että jos Venäjän rooli Välimerellä vakiintuu, se pystyy kontrolloimaan useimpia kauppateitä idän ja lännen välillä: uutta silkkitietä maitse, Suetzin merireittiä, Koillisväylää. Vain Hyväntoivonniemen kiertävä reitti jää tämän ulkopuolelle.

Venäjä pystyy ekonomistin mukaan ”suojelemaan poliittista järjestelmää” Naton ja Yhdysvaltojen näkemyksiä vastaan, samoin tuhoamaan terroristeja sotilaallisin keinoin. Miten kestävää terrorismin torjuntaa pommittaminen on, sitä Mendkovitš ei pohdi, vaikka Afganistan->Taleban ja Irak->ISIS ovat osoittaneet, että sotiminen vain lisää ja voimistaa terrorismia, jonka juuret ovat yhteiskunnassa ja hyökkäyssodan vääryyksissä.

Mendkovitš iloitsee Venäjän 6 miljardin dollarin asekaupoista epädemokraattisten Turkin ja Saudi-Arabian kanssa, samoin talous- ja tiedeyhteistyöstä Arabiemiraattien kanssa. Kuitenkin Emiraatit ja Saudi-Arabia sotivat Jemenissä, jossa sota, kolera ja nälänhätä aiheuttavat humanitaarisen kriisin. Maat myös haastavat sotaa sivussa pysyttelevän Qatarin kanssa.

Ulkopuolisten öljyntuottajamaiden sekaantuminen Lähi-idän asioihin on Mendkovitšille selviö, ja hän uskoo Venäjän nyt lähentelevän poliittisesti johtavan öljynviejämaan roolia. Muuttuneet suhdanteet sallivat myös edistää kaasuputkihanketta Turkish stream Venäjältä Etelä-Eurooppaan. Tämä vähentää Venäjän riippuvuutta Valko-Venäjän ja Ukrainan kautta kulkevasta putkesta, joten Venäjän ja EU:n suhteet voivat kohentua myös Ukrainan konfliktin osalta. Näin Mendkovitš arvelee.

Arvioitsija ei ole puhdas yksityishenkilö toimiessaan Euraasian analyysiklubin puheenjohtajana, lisäksi AiF on hallituksen kontrolloima lehti. Näkemyksiä voi siis pitää vähintään hyväksyttyinä.

Näemme, ettei sekaantumista toisten maiden ja alueiden asioihin kyseenalaisteta Venäjällä kuten ei Yhdysvalloissakaan. Jos joku on luullut, että Syyriassa soditaan ISISistä tai Assadista, näkee referaatistani, että näillä on Kremlille (kuten Pentagonillekin) merkitystä  sotilastukikohtien säilymisen tai menetyksen, öljy- ja kaasuvarojen ja kuljetuksen, liikenteen kontrolloimisen kannalta. Samaa pätee paljolti Krimiin = Sevastopoliin kuten Guamiin = Diego Garciaan. Siellä asukkaat eivät jaksa iloita  suurvallan osoittamasta mielenkiinnosta, eikä ilo anneksiosta Krimilläkään  ole sataprosenttista.

edit: toimitus toteaa jutun lopussa, etteivät näkemykset välttämättä vastaa sen katsomuksia. Tämä saattaa olla varmistelua.

Mitäs me nobelistit

Norjan Nobel-komitea teki tänä vuonna hienon ratkaisun jakamalla rauhanpalkinnon ydinaseita vastustavalle kansainväliselle ICAN-verkostolle. Verkosto ideoitiin lääkärien ydinsodan vastaisen järjestön kansainvälisen kokouksen yhteydessä Helsingissä Pasilan Rauhanasemalla, joten meillä suomalaisilla ja ICAN-Finlandilla on erityinen syy ylpeyteen ja iloon. Kati Juva Lääkärien sosiaalisesta vastuusta toteaa verkoston saaneen aikaan sen, että pommien koon pohdinnasta on siirrytty näkemään niiden suunnaton vaarallisuus.

BANmural

Ban nuclear weapons _ Mural by Tatsuya Tomizawa  http://www.icanw.org/resources/photos/

Vaikka ICAN on perustettu vasta kymmenen vuotta sitten, se on vaikuttanut vajaa vuosi sitten alkaneisiin YK:n neuvotteluihin ydinaseiden täydelliseksi kieltämiseksi. Suomi ei niihin osallistunut, toisin kuin aiemman viiteryhmämme maat Irlanti, Itävalta ja Ruotsi ja jopa Nato-maa Hollanti. 7.7.2017 YK:ssa äänesti 122 maata ydinaseiden täydellisen kiellon puolesta. ”Rauhan ja ympäristönsuojelun arvoyhteisö” Nato kumppaneineen loisti poissaolollaan, samoin muut ydinasemaat kumppaneineen. Hollanti äänesti, mutta  vastaan. Sopimuksen voimaantulo edellyttää vähintään 50 maan ratifioinnin, ja prosessi alkoi 20.9.2017. Tätä kirjoitettaessa allekirjoittajamaita on 53, ratifioineita vasta 3: Guyana, Thaimaa ja Vatikaani.

Radiokeskustelussa Kepun Matti Vanhanen puolusteli yksinään Suomen jäämistä sivuun, kun SDP:n Mika Kari ja RKP:n Anders Adlerqreutz arvostelivat hallitusta poikkeamisesta perinteiseltä ydinaseiden vastaiselta linjaltamme. Syykin on ilmeinen: hyväksyttyään sopimuksen YK:ssa Ruotsi on joutunut USA:n painostuksen kohteeksi, ettei ratifioisi sopimusta.  Myös Suomen on annettu ymmärtää sopimuksen olevan ristiriidassa isäntämaasopimuksen kanssa. No, sitäkin suuremmalla syyllä  kannustan rauhanystäviä lähettämään hallitukselle terveisiä rauhanjärjestöistä, puolueosastoista, perhekerhoista, samoin yksityisesti.

Vanhanen vetosi siihen, että ydinasevaltojen jäätyä pois neuvotteluista sopimuksella ei ole painoarvoa. Minun logiikkani sanoo, että jos ne olisivat osallistuneet, ne olisivat voineet estää sopimuksen synnyn.

USA:n painostus Ruotsia ja Suomea kohtaan osoittaa, että ydinasekiellolla on jo nyt tehoa. Kemialliset ja biologiset aseet on kielletty jo kauan sitten. Ne onkin lähes hävitetty, ja niiden valmistus tai käyttö tuottaa maalle valtavan imagotappion ja kansainvälisen tuomion. Sama kehitys maamiinojen osalta. Uskon, että ydinaseille käy samoin, ja sitä sopimus edistää.

Kaiken lisäksi parhaillaan kehitellään pienehköjä ”täsmä”ydinpommeja, jotka alentavat kynnystä käyttää niitä. Ydinasekiellon saamisella voimaan on siksi kiire. Painostakaamme hallitusta ja kannustakaamme puolueita ja kansanedustajiamme toimimaan asiassa eliökunnan eduksi. Rauhan Nobel rohkaisee jatkamaan kansalaistoimintaa.

 

Tarvitaan analyysia, ei vakoilujuttuja

Marraskuusta saakka meitä on päivittäin ruokittu spekulaatioilla Venäjän osuudesta Trumpin voittoon USA:n presidentinvaaleissa. Toden totta syvällinen analyysi vaalituloksen taustoista, Putin varmaan iloitsee kaikkivoipaisuudestaan.

Tärkeämpiä kansainvälisiä ongelmia ei sitäpaitsi ole! Ilmaston lämpenemisen takia Antarktiksesta lohkesi 5800 neliökilometrin lohkare mereen, Kaliforniassa ja Etelä-Euroopassa palaa, Afrikan kuivuus uhkaa miljoonien ihmisten elämää. Asebisnes kasvaa, joten Syyriassa, Irakissa ja Jemenissä on humanitaarinen kriisi, Pakistania ja Afganistania pommitetaan jatkuvasti miehittämättömillä pommikoneilla, Itä-Ukrainassa osapuolet pommittavat rikki koteja ja Minskin sopimuksia. Espanjan ja Kreikan koulutettu nuoriso lähtee maasta ja nuorisotyöttömyys kasvaa ympäri EU:n, Unkaria hallitsevat seminatsit, Turkissa vangitaan ja irtisanotaan toimittajia ja sivistyneistöä.

Hampurin G20-kokouksessa näitä ongelmia ei juuri pohdittu, vuoret järisivät ja syntyi hiiri: Pariisin ilmastosopimusta ei vielä peruttu vaikka USA:n presidentti haluaisi, lisäksi Putin ja Trump kättelivät, mistä ennustettiin tulevaisuutta kuin kahvinporoista. Satojen tuhansien ihmisten rauhalliset mielenilmaukset todellisten ongelmien ratkaisemisen puolesta sen sijaan leimattiin mellakoiksi ja vaadittiin politiikkoja irtisanoutumaan niistä. Selvittämättä edes, ketkä siellä riehuivat ja kuka provosoi ilkivallan.  En sanoisi moista tiedonvälitykseksi vaan klikkausjournalismiksi.

***

USA:n vaalituloksesta julkaisi Le Monde Diplomatique jo tammikuussa kriittisen artikkelin, suomeksikin Diplossa on ilmestynyt useita analyysejä Trumpin voiton yhteiskunnallisista ja mediataustoista. Silti salaliittojen ja hakkeroinnin vatulointi jatkuu (ei koske NSA:n harjoittamaa netin skannausta), koska niin saa klikkauksia eikä tarvita perustietoja sosiologiasta, yhteiskuntapolitiikasta tai kansantaloudesta. Käytännössä vain Diplosta saa tietoa USA:n ja Ranskan presidentinvaalien ehdokkaiden yhteiskunnallisista näkemyksistä ja taustaryhmistä, äänestäjien reaktioista ja niiden syistä. Muut mediat tuijottavat liikaa kahvinporoja ja etsivät Kremlin sormenjälkiä, samoin äärioikeistolaisuuden ja rasismin taustalta.

On selvää, että Venäjä sekaantuu muiden maiden sisäisiin asioihin – niinhän suurvallat tekevät. Esimerkiksi Ukrainan kriisin taustalla on ainakin USA:n, EU:n ja Venäjän sekaantuminen maan asioihin. Rikkaan, korruptoituneen ja epädemokraattisen maan, jossa asuu köyhä kansa mutta rikkaita oligarkkeja: juuri sellaisen maan tilannetta voi horjuttaa ulkoapäin.

Suomi ei ole sellainen, eikä tulekaan, jos Sipilän hallituksen sisä- ja ulkopolitiikka saadaan kuriin. Vakauden ehto on, että huolehdimme terveestä parlamentarismista, oikeudenmukaisuudesta, pienistä tuloeroista, työllisyydestä, toimivista julkisista palveluista, rauhaa edistävästä ulkopolitiikasta. Että yhteiskunnasta ei siis potkita isoa väestön osaa näkymättömiin ja kuulumattomiin. Työsarkaa totisesti riittää, mutta tähän pystyy vaikuttamaan itse, toisin kuin vieraiden valtioiden toimintaan.

***

Niin äärioikeistolaisuus kuin rasismi alkoivat yleistyä Euroopassa samaan aikaan kuin työllistämisestä ja tulonjaon tasoittumisesta siirryttiin 70-luvulta alkaen uusliberalismiin – pullon henki päästettiin irralleen vapauttamalla pääomien liikuttelu ja yksityistämällä julkisia palveluja. Savupiipputeollisuus siirtyi pääomien myötä halvan työvoiman ja puuttuvan ympäristölainsäädännön maihin. Seurasi pysyvää työttömyyttä vanhoilla teollisuuspaikkakunnilla ja hyvä kasvualusta oikeistopopulismille ja rasismille. Joensuun skiniongelma Penttilän sahan lopetettua on tästä kouluesimerkki.

Oikeistopopulismin etenemistä helpotti työväenliikkeen luopuminen luokkarakenteen analyysistä. Poliittisessa keskustelussa ei enää puhuttu siitä, mikä yhteiskunnan ryhmä yksityistämisestä ja pääomaviennistä hyötyy ja kenen kustannuksella. Luokkataistelu oli muka loppu, minkä pääomien omistajat käyttivät hyväkseen, kuten humaani miljardööri Warren Buffet totesi 2006 In Class Warfare, Guess Which Class Is Winning (arvaa kumpi luokka on luokkataistelussa voitolla?). Vasemmistopuolueet ja ay-liike keskittyivät puhumaan ”valtion kilpailukyvystä” pohtimatta, kenen kilpailusta on kyse – ilmeisesti vientiteollisuuden ja kaupan – ja ketä vastaan kamppailua käydään – muiden maiden työläisiä. Kuten Jouko Jokisalokin kirjassaan havaitsee, tällainen puhe ruokkii nationalismia ja tuhoaa kansainvälistä solidaarisuutta. Tulokset ovat nähtävissä, koetuista ongelmista syytetään maahanmuuttajia, kuten Uuninpankkopoika Saku Timonen on monesti osoittanut.

Hallitukset eivät myönnä työttömyyttä ja köyhyyttä aiheuttavan politiikkansa yhteyttä demokratian vastaisten liikkeiden nousuun, eivätkä vihreät, vasemmisto ja ay-liike tuo asiaa esille riittävästi. Etenkin vihreät keskittyvät etsimään ongelmien syitä Moskovasta.

Puolueet, ay-liike ja media hylkäävät täten työttömät, koulutuksetta jääneet, asunto-ongelmaiset, toivottomat ihmiset kuuntelemaan kilpailukykypuhetta: ”pakko leikata!” Politiikka ei käsittele köyhien konkreettisia ongelmia Anna Kontulaa lukuunottamatta. Keskustelussa ei avata ongelmien syitä eikä puhuta kestävistä ratkaisuista, eikä kouluopetuskaan käsittele niitä. Oikeistolainen puhe ruokkii paitsi äärioikeistolaisuutta ja rasismia myös anarkistisia epätoivoreaktioita, ilkivaltaa ja muuta hölmöä, josta seuraa poliisin otteiden koveneminen.

Myös armeijaa vedetään politiikkaan, verukkeena  ”Venäjän uhka” (missä ja milloin konkreettisesti?) ja kyberturvallisuus. Naisiakin halutaan mukaan, militarismi voi Suomessa todella hyvin, mikä myös ruokkii väkivaltaista nationalismia. Hallituksen tavoitteena on viedä leikkauksien oloissa läpi päätös kymmenien miljardien hävittäjähankinnoista. Seurauksista välittämättä.

Todelliset uhkat ovat kuitenkin ilmastokriisi, köyhyys, äärioikeistolaisuus, varustelukilpa –  ja poliitikkojen sokeus. Kilpailukyvyn sijaan tarvitaan solidaarisuutta, salaliitto- ja vakoilujuttujen sijaan yhteiskunnan analysointia ja kestäviä johtopäätöksiä.

Analyysiä Ylen tapaan:

onko-trump-tyhma

 

Rauhanliikkeestä puhutaan

Rauhanjärjestöjä on viime aikoina syytetty siitä, että ne eivät protestoi Venäjän sotaharjoituksia vastaan, vaan ainoastaan Nato-maiden, Ruotsin ja Suomen yhteisharjoituksia. Yle liittyi kuoroon otsikoimalla, että ”tämä on harvinaista”, siis sotaharjoitusten vastustaminen.

Syyttelijät eivät huomaa, että protestien kohteena on muiden maiden sotavoimien harjoittelu Suomessa, maasta riippumatta. Se, että maahan päästetään toistuvasti vieraita joukkoja, joita eivät komenna suomalaiset. Voisi kysyä ilkeästi, lähtevätkö ne vapaaehtoisesti, vai pitääkö ne ajaa, kuten 1944-45? Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ehdotti yhteisharjoituksia 1978, mutta silloisella valtiojohdolla oli rohkeutta ja viisautta kieltäytyä.

Tietenkin rauhanliikkeen ja etenkin ympäristöliikkeen sietäisi vastustaa kaikkia sotaharjoituksia kaikkialla, merkitseväthän ne sodan valmistelun lisäksi ympäristön pilaamista, CO₂-päästöjä, energia- ym. resurssien hukkakäyttöä. Voimavarat vain eivät riitä, eivätkä kaikki rauhanpuolustajat edes ole yhtä kriittisiä armeijaa kohtaan.

Protestejamme pilkataan ja haukutaan, mutta kun harjoittelu johtaa loogiseen tulokseensa sotaan, huudetaan: ”miksei rauhanliike tee mitään?!” Ei rauhanliike ole palokunta vaan nuohooja, me ponnistelemme estääksemme sotia. Ja toki kannustamme rauhanneuvotteluihin asettumatta osapuolten asianajajiksi tai demonisoijiksi.

Se, että propagandasota puhkesi 6.6. juuri twitterissä, on loogista: eihän 140 merkissä pysty sanomaan mitään monimutkaista, siis keskustelemaan. Sopiva media sille, jonka mielestä konfliktien taustojen ja kytkösten analysointi on ”whataboutismia” tai mutkuttelua ja osapuolten motiivien hahmottaminen merkitsee niiden hyväksymistä.

Lähtölaukauksen twitter-sodalle taisi antaa ”rauhantyön vankkumaton tukija” HS.  Nato-johtoisen Baltops-maihinnousuharjoituksen aikana se pelotteli Venäjän sotalaivoilla, jotka ajetaan kuukauden kuluttua Suomenlahtea Pietariin. Kookkaat kuvamanipulaatiot antoivat käsityksen, että valtava sukellusvene tulee Helsinkiin, ja moni tviittaaja taisi niellä syötin. Niin ACE17 kuin Baltops 2017 -sotaharjoitukset taas on uutisoitu positiivisesti, rauhan turvaamisena.

Sotilaallisesti ei EU:ta uhkaa kukaan eikä mikään. Silti isoja aseostoja teetetään jäsenmailla ja koko EU:lla, jotta asebisnes pyörii. EU:n yhteistä puolustusta kehitellään aseostot edellä. Meille siinä on muitakin ansoja: ensinnäkin itäeurooppalaisten jäsenmaiden sokea Venäjän-vastaisuus – vaikka se on ymmärrettävää niiden historian valossa, niin viisasta se ei ole, ja Saksan-vastaisuuteen olisi jokseenkin samat perusteet. Toiseksi EU:n päätökset tehdään Atlantin rannikolla, kaukana meidän realiteeteistamme. Ukrainan EU-kumppanuussopimus läpivienteineen syksyllä 2013 ja sen seuraukset ovat pelottava näyte EU:n kansainvälispoliittisesta ”osaamisesta”. [Suosittelen jyrkästi Richard Sakwan kirjaa Taistelu Ukrainasta ja esittelen sitä lähiaikoina.]

EU:n todellinen ongelma on ilmastonmuutos ja mm. sen kiihdyttämä pakolaisuus, ja niitä asetuotanto ja sotiminen vain kasvattavat. Ja lisäävät terrori-iskuja.

Twitter-tilittömänä jäin vaille Lockheed-Martinin hävittäjäkonemainosta, toisin kuin toinen Rauhanpuolustajien varapj. Jouni Sirén. Se valaisee hyvin liittoutumis-kybersota-infosota-paniikkia: 10-30 miljardia turhiin/ vahingollisiin hyökkäyslaitteisiin on mieletön summa, jonka läpivienti eduskunnassa vaatii toistuvia, kovia propagandakeskityksiä. Toivon, että joku turpokeskustelijoista huomaisi tämän ja miettisi, mistä kaikesta vielä joudumme luopumaan hävittäjähankinnan takia.

Immanuel Kant sanoi: ”– – suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki ne voimat, – –, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.”

unesco-slogan

Rohkaisevat rauhanpäivät

256px-lahden_kansanopiston_torniOlin Ay-väen rauhanpäivillä Lahden kauniilla kansanopistolla. Väkeä oli runsaasti, ja eritoten ilahdutti nuorten osanottajien määrä. Tämän kokemuksen pohjalta uskaltaa toivoa, että ensivuotisille rauhanpäiville Helsinkiin tulee heitä vielä enemmän, kun useammat voivat majoittua kotona tai tuttavissa.

Alkurunon ja kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuro piti informatiivisen ja realistisen katsauksen Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (katso linkistä youtube-video, se kannattaa). Hän kehotti realismiin aseiden määrän arvioinnissa ja osoitti info- eli propagandasodan olevan  vanha keino (Clausewitz 200 v sitten:”Sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsemiseksi. – – Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö”). Kangaspuro painotti välttämättömyyttä selvittää rasismia ja äärioikeistolaisuutta ruokkivat ongelmat ja poliittiset ratkaisut maiden sisällä. Rauhanliike pyrkii kansainvälisen tilanteen liennyttämiseen ja sotahysterian torjumiseen.

Lauantaina tehtiin Ay-väen rauhanpäivien historiaa, kun panelisteiksi oli saatu neljä liittojohtajaa (JHL, SEL, TEHY ja Super) ja Rakennusliiton tiedotuspäällikkö. Kyytiä saivat niin hallituksen leikkauspolitiikka kuin julkisen sektorin alasajo ja Sote-hanke: se on sekava ja keskeneräinen, tähtää  yksityistämisiin, tuo kilpailutusta sinne, minne se ei sovi, sortaa naisia. Työnantajien linjan koveneminen, sopimusten yleissitovuuden murentaminen ja pyrkimykset lakko-oikeuden rajoittamiseen torjuttiin: yhteistyöllä ay-liike voi pysäyttää kehityksen. (katkelmia keskustelusta)

Osallistumisellaan liittojohtajat antoivat tunnustusta Työpaikkojen rauhantoimikunnalle – onhan rauha myös ay-toiminnan ehto. Paneelikeskustelun jälkeen on varmaan helpompi ottaa ammattiosastoissa puheeksi Työpaikkojen rauhantoimikunta ja sen toiminta.

Lounaan jälkeen olivat vuorossa teemaryhmät, joissa käsiteltiin Päijät-Hämeen Sotea (alustus Kari Lempinen), Syyrian tilannetta (alustus Reko Ravela), pelon ilmapiiriä (alustus Raimo Pesonen), paikallista sopimista (alustus Manu Kivisaari) ja rauhankasvatusta (vetäjä Hanna Niittymäki).

Syyrian tilannetta käsittelevässä teemaryhmässä loppuivat tuolit kesken. Reko Ravela toi esiin sekaantuvien tahojen (60 maata) ja ryhmien moninaisuuden, tiedotuksen vinoutumisen joka taholla ja tilanteen äärimmäisen ongelmallisuuden. Koillisen Syyrian kurdialueen hankkeita sekulaarin, demokraattisen federalismin edistämiseksi pidettiin tulevaisuuden kannalta lupaavimpina. Keskustelussa päädyimme vaatimaan, että Syyriaan toimitetaan humanitaarista apua, tuetaan pakolaisia ja lopetetaan asevienti koko alueelle. Uutisten suhteen on syytä olla sangen kriittinen ja käyttää erilaisia lähteitä.

Teemaryhmien jälkeen levähdettiin ja sitten syötiin hotellilla illallista ja tanssittiin, tavattiin tuttuja ja löydettiin uusia. Itse tapasin entisen opiskelijani. Vahvimmat jaksoivat punk-keikallekin.

Sunnuntaiaamuna katsottiin elokuva Elämä odottaa Länsi-Saharan miehityksestä ja sahrawien itsenäisyyspyrkimyksistä. Sahrawien sitkeys ja hienojen taiteilijoiden musiikki tekivät syvän vaikutuksen. Prof. emer. Tuomo Melasuo selosti sen jälkeen Pohjois-Afrikan maiden tilannetta, erityisesti Libyan väkivaltaa ja hajoamista, samoin Tunisian demokratian haavoittuvuutta.

Ennen lounasta pidettiin Työpaikkojen rauhantoimikunnan vuosikokous ja valittiin uusi 32-jäseninen toimikunta, jossa Pohjois-Karjalaa edustavat Jaana Haverinen (PAM) ja Ari Sulopuisto (RL). Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL).

Lounaan jälkeen kuultiin raportit teemaryhmistä. Sitten lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila ja Väestöliiton asiantuntija Mina Zandkarimi keskustelivat lasten tilanteesta, eritoten maahanmuuttajalapsista. Puhetta johtanut Tanja Pelttari luki tarinoita lapsen aseman muutoksesta satavuotisen itsenäisyyden aikana. Paljon hyvää on saatu aikaan, ja sitäkin hirvittävämpää on, että nyt mennään taaksepäin: koulutuksesta ja tukipalveluista leikataan ja kasvatetaan eriarvoisuutta poistamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus työttömien lapsilta. Sitä pidettiin yksimielisesti julmana ja lyhytnäköisenä päätöksenä.

Rauhanpäivät päättyivät Timo-Kalevi Forssin rauhanlauluihin.

unesco-slogan

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.


Follow Rauhanveteraani on WordPress.com
Mainokset

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

Silent Saoghal

Kolumneja elämästä ja yhteiskunnasta

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

Rasismista ja rajoista

Maailma rasisminvastaisten tutkijoiden silmin

emmintää

Emmi welds and tells tales.