Tämä on kehitelty versio 15.9. julkaistusta bloggauksestani. Pituus on valitettavasti vain kasvanut.
Puutteellisenkin katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä heikko. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?
Venäjän sota Ukrainaa vastaan on jatkunut seitsemän kuukautta. Baltian maat eivät myönnä Venäjän kansalaisille viisumeja, koska venäläisturistit ärsyttävät maan tuhotessa Ukrainassa ihmisiä ja infraa. Turistien oletetaan kannattavan Putinia ja sotaa. Suomessa paheksutaan Seutulaan parkkeerattuja venäläisiä mersuja ja audeja. Autot saattavat tosin kuulua kaksoiskansalaisille, joille Kypros ja Bulgaria myyvät edelleen ”kultaisia” EU-passeja.
Suomi on päättänyt myöntää jatkossa viisumeja vain kymmenesosan entisestä ja tarkoitus on painottaa humanitaarisia perusteita. Toivottavasti se onnistuu, vaikka on epäilty, että seurauksena on väärinkäytöksiä.
Viisumikiellon puoltajat syyttävät venäläisiä sodanvastaisten protestien puuttumisesta ja Putinin vallassapysymisestä. Faktisesti kielto kuitenkin kääntyy Putinin eduksi vahvistaessaan hänen väitteensä, että länsi vihaa venäläisiä ja Venäjää. Samoin Naton laajeneminen Venäjän rajoille tukee hänen puheitaan, että länsi uhkaa Venäjää.
Venäläisten passiivisuuden kriitikot eivät ehkä tunne Venäjän/Neuvostoliiton historiaa ja nykyisyyttä, kansalaisyhteiskunnan toimintaoloja maassa. Siksi yritän hieman kuvata niitä.
HISTORIAA
Itsevaltius jatkui Venäjällä vuoteen 1917. Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen oli lyhyt poliittisen vapauden kausi, mutta bolševikkivallankumous johti oikeistopuolueiden kieltämiseen, myöhemmin kaikkien puolueiden paitsi bolševikkien. 1920-luvun puolivälistä lähtien kritiikkiä ja oppositiota tukahdutettiin ja ainut sallittu puolue VKP(b) alkoi muuttua ”aatelistoksi”. Ay-liike ja kansalaisjärjestöt olivat valtion ja puolueen kontrollissa.
1920-luvun lopulla erimielisiä alettiin vainota puolueessa, ja 1935 alkaen joskus kritiikkiä esittäneitä, ilmiannettuja, vitsailijoita, aatelissukuisia vangittiiin. Kuka vain voi joutua vainon, vangitsemisten ja 1937 alkaen teloitusten kohteiksi, uhreja oli miljoonia. Näin ihmiset oppivat pelkäämään mielivaltaa, ajattelemaan yhtä ja puhumaan toista, salaamaan yhteydet vainottuihin. Lapsille ei kerrottu totuutta vaarallisista aiheista ja heitä opetettiin vaikenemaan. Tilanne oli vaarallinen Stalinin kuolemaan (1953) asti, mutta turvallisuuspoliisin kyttäys ja ilmiannot jatkuivat senkin jälkeen. Opittiin pakosta varovaisiksi, eikä kaksoisviestinnästä ole helppo vapautua. Virallinen poliittinen puhe oli lähinnä leipäpappien liturgiaa ja puolitotuuksia. Ihmiset luottivat vain hyviin tuttuihin ja kävivät avoimia keskusteluja keittiössä veden kohistessa taustalla. Tämä ilmiö on nyt kuulemma palaamassa, kuten ilmiannotkin.
Me, joilla on ollut neuvostoliittolaisia työtovereita, muistamme kuinka he saattoivat kokea uhkaksi SWOT-analyysin: ”kirjallista dokumenttia voi käyttää minua vastaan”. Monille oli vierasta mielipiteen sanominen kokouksessa, oma-aloitteisuus ja tarkkojen toimintaohjeiden puuttuminen. Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla isä suosittelee Vadimille raitiovaunun periaatetta: ”älä työnnä nokkaasi ulos raiteilta” (не высовывайся).
NEUVOSTOLIITON LOPPU
Vuodesta 1986 alkaen perestroika ja glasnost lisäsivät sananvapautta. Stalinin vainoista, talouden ja hallinnon ongelmista alettiin puhua ja kirjoittaa. Kuitenkaan talouden uudistukset eivät edenneet, ja tuloksena oli paha pula-aika 1990-91. Hintojen vapauduttua 2.1.1992 superinflaatio söi yhdessä yössä vuosien säästöt. Ilmaantui ostettavaa muttei ollut rahaa. Poliittinen aktiivisuus romahti, kun voimat menivät elannon raapimiseen sivutöistä ja kasvimailta. Palkkoja ei maksettu, koska neuvostotuotteilla ei ollut kysyntää ja firmojen johto pelasi palkkarahoilla pörssissä. Kaduilla rehotti rikollisuus ja yrittäjiltä kiskottiin suojelurahaa. 1995 kaivannaisteollisuus huutokaupattiin alihintaan presidentin lähipiirille ja hämäräkeinoin rikastuneille oligarkeille.
Demokratia leimautui dermokratiaksi (sontakratia), kun monien mielessä poliittiset vapaudet yhdistyivät turvattomuuteen, köyhyyteen, oligarkkivaltaan ja yhteisen omaisuuden ryöstöön. Niinpä ei protestoitu, kun Jeltsin käski syksyllä 1993 tulittaa parlamenttia, joka vastusti presidenttivaltaista perustuslakia. Lehdistö ja kirjankustannus hiipuivat, tv-kanavat taas kukoistivat ja niillä mainokset, väkivalta, ennustajat ja tv-parantajat. Journalismi oli 90-luvulla vapaata, mutta jäi paljolti viihteen ja huuhaatietäjien varjoon. Ihmiset uupuivat ja turhautuivat. Näin glasnost ja demokratia kuolivat nälkään ja hapen puutteeseen, kansalaistoiminta kuihtui ja lohtua etsittiin uskonnoista.
PUTININ AUTORITARISMI
Syksyllä 1998 devalvaatio romahdutti heikon talouden uudelleen ja muokkasi maaperää ”vakaudesta ja järjestyksestä” puhuvalle Putinille, jonka Jeltsin nosti pääministeriksi 1999. Turvallisuuspoliisin kyttäyksestä oli päästy vasta kymmenen vuotta sitten, ja silti presidentiksi valittiin v. 2000 KGB/FSB:n eversti. Operaatio oli johdettu Kremlistä: Jeltsin suositteli, Berezovski ja muut rahoittivat, paikallishallinto auttoi Putinin valintaa. Silti hän sai vain 53,4 % äänistä. Ne olivat viimeiset presidentinvaalit, joissa Putin osallistui television vaalikeskusteluihin. Tai ylipäätään julkiseen väittelyyn.
Putinin johdolla tv- ja radiokanavat ja merkittävimmät lehdet siirrettiin 2000-luvun alusta valtion tai Gazpromin yms. omistukseen. Sananvapaus hupeni, Kremlin avoin propaganda lisääntyi. Oppositiokanava Dozhd poistettiin kaapelikanavien tarjonnasta 2014, puolueettomat lehdet (Kommersant, Vedomosti, RBC) joko vallattiin tai kiellettiin ulkomaisen omistuksen perusteella. 24.2.2022 jälkeen on kielletty Dožd, Echo Moskvy ja Novaja Gazeta, pääsy youtubeen, facebookiin ja twitteriin estetään, se on mahdollista vain vpn-yhteyksillä.
2000-luvun alussa korkeat öljyn ja maakaasun vientihinnat vaurastuttivat Venäjää ja Putin korotti ydinkannattajiensa eläkeläisten ja julkisen sektorin työntekijöiden surkeita tuloja. Tämä selittää hänen kansansuosionsa. Samaan aikaan kuitenkin ns. silovikit (turvallisuuspoliisi, sisäministeriö, armeija, nyttemmin Kansalliskaarti) nousivat ratkaisevaksi poliittiseksi voimaksi, Putinin kollegat ja turvamiehet mm. hallintoalueiden ja valtionyhtiöiden johtoon. Valtakunnanduuma taas on muuttunut lähes teatteriksi, joka siunaa Kremlin päätöksiä ja rustaa taantumuksellisia lakeja.
VAALIT VAILLA VAIHTOEHTOJA
Yhtenäinen Venäjä (YV) on Putinin kaudella kehittynyt vallan puolueeksi, kuten NKP oli Neuvostoliitossa: paikalliset, valtiolliset ja yritysjohtajat ovat sen jäseniä. VFKP, Oikeudenmukainen Venäjä ja Liberaalidemokraatit kritisoivat joskus Kremlin sisäpolitiikkaa, mutta eivät ulkopolitiikkaa. Tosipaikassa ne tukevat Putinia, mm. presidenttikausien jatkamisessa. Poikkeus on iäkkään ja epäsuositun Javlinskin johtama oikeistoliberaali Jabloko, jonka pietarilaiset edustajat ovat nyt vaatineet Putinin erottamista maanpetoksen johdosta; heitä odottaa tuomio ”armeijan halventamisesta”.
Valtiolliset ja paikalliset vaalit ovat epärehellisiä. Ei ole aitoja puoluevaihtoehtoja, kilpailevien puolueiden vaalilautakuntia ja ääntenlaskijoita, joten väärentäminen on helppoa. Vaalipaikat ovat paljolti kouluja ja vaalivirkailijat hallituksesta riippuvaisia opettajia. Heitä on videoitu pudottamassa uurnaan äänestyslippuja valtapuolueen hyväksi. Maksettuja äänestäjiä on kierrätetty busseilla äänestyspaikalta toiselle; viime vuonna käyttöön otettu elektroninen äänestäminen helpotti ennestään tulosten väärentämistä.
Äänestysprosentti on alhainen, koska kansalaiset kokevat, ettei vaaleissa voi vaikuttaa. Arvio periytyy jo neuvostoajalta, jolloin ne olivat muodollisuus, ehdokkaita yhtä monta kuin valittavia. Niinpä vaalipaikalla myytiin harvinaisia tuotteita äänestäjien houkuttelemiseksi.
Todellisia vaihtoehtoja ei vaaleissa nytkään ole. Aitojen oppositiopuolueiden rekisteröinti estetään väittämällä, että sen niminen järjestö on jo olemassa, tai syyttämällä terrorismista, ääri-ideologiasta tai ulkomaisesta rahoituksesta. Yksittäisille oppositioehdokkaille etsitään samanniminen kilpailija, tekaistaan rikossyyte tai hylätään mielivaltaisesti kannatusasiakirjoja.
KANSALAISTOIMINNAN RISKIT
Kriittisiä puolueita on lähes mahdoton perustaa, kun taas kansalaisjärjestöiltä on kielletty politikointi. Siksi asunnottomien auttajat eivät voi ottaa kantaa asuntopolitiikkaan eikä vankien oikeuksia puolustava Rus sidjaštšaja oikeudenkäyttöön. Kansalaisjärjestöjen ja yritysten toimintaa haitataan vaikkapa palotarkastuksilla. Julistaminen ulkomaiseksi agentiksi johtaa tiukkaan talouskontrolliin ja velvoittaa järjestön tai henkilön kertomaan statuksesta kaikissa julkaisuissaan. Vanha ihmisoikeusjärjestö Memorial lakkautettiin, koska sen ikivanhassa nettijulkaisussa (ajalta ennen ao. lakia) ei ollut ”ulkomainen agentti” -merkintää.
Kaikki nämä rajoitukset tietenkin vaikeuttavat tiedottamista eri ilmiöiden syistä, poliittisen tietoisuuden kehittämistä, mikä ruokkii populismia.
Paikallisissa ympäristökysymyksissä on kuitenkin saatu voittoja kansalaistoiminnalla. Pietarissa Gazpromin ”maissintähkä”-torni rakennettiin kauemmas keskustasta, Jekaterinburgissa puistoa ei annettu kirkon tontiksi eikä Arkangelin alueen Šiesistä tullut moskovalaisten kaatopaikkaa.
Hallitukseen kohdistuvat protestit tukahdutetaan: kun vaaliväärennöksiä vastaan osoitettiin mieltä v. 2011-12, mielenosoittajia hakattiin ja tuomittiin vuosiksi vankilaan. Sitten mielenosoitusoikeutta supistettiin: vaaditaan viranomaisten lupa, jota ei juuri koskaan myönnetä. Sallittuja ovat vain yhden hengen mielenosoitukset, mutta Ukrainan sodan alettua on pidätetty ihmisiä, joilla on kädessään romaani Sota ja rauha tai tyhjä kyltti. Pidätykseen riittää myös vääränlainen somejako, jopa peukutus. Sodan kritisoinnista voi tulla 15 vuotta vankeutta. Pidätyksiä ketjutetaan: poliitikko Leonid Gozman pidätettiin elokuussa 2022 (vertasi Stalinia Hitleriin v. 2013) ja vangittiin heti vapauttamisen jälkeen uudelleen. Venäjällä on nyt enemmän poliittisia vankeja kuin Brežnevin aikana (tunnetuimpia Aleksei Navalnyi, Ilja Jašin, journalistit Ivan Safronov ja Vladimir Kara-Murza, kotiarestissa oleva Jevgeni Roizman). Tänä vuonna satoja tuhansia oppositiomielisiä on paennut maasta, mm. lähes kaikki kriittiset journalistit. Nyt heitä syytellään Baltiassa Venäjän agenteiksi.
Gallupeissa venäläiset tukevat sekä Putinin politiikkaa että Ukrainan sodan lopettamista. Todellisuudessa gallupvastaajat eivät usein kerro mielipidettään, vaan sanovat, mitä pitää. Onhan KGB/FSB aina salakuunnellut puhelimia, ja gallupkyselijä voi olla ilmiantaja. – Toki kaikkien tv-kanavien sotaisa ja nationalistinen propaganda myös vaikuttaa ihmisiin, niihinkin, joita se ei vakuuta.
Merkittävä syy protestien pienuuteen selviää mm. Aleksievitšin tärkeästä romaanista Neuvostoihmisen loppu: venäläisten kokemukset 1900-luvun poliittista mullistuksista ja niiden tuloksista ovat karvaita, he pelkäävät niitä. Ihmisillä on perhettä, sairaita omaisia, asuntovelkaa. Niinkuin meilläkin.
Jo tämän puutteellisen katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä vähäinen. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?
Rauhanveteraani Kirsti Era 