”Puolustusvoimainen komentaja Jarmo Lindberg muisteli käyneensä Washingtonissa 26 viime vuoden aikana vähintään kerran vuodessa.
Hän on nyt Yhdysvaltain pääkaupunkiseudulla viimeistä kertaa virkamatkalla. Lindberg jää ensi kuussa eläkkeelle.” (YLEn uutiset 10.7.2019)
Tätä Ylen uutista kuuntelin aamulla 10.7. tukka pystyssä. Itsenäisen, sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen puolustusvoimien komentaja Lindberg jää kuukauden päästä 
eläkkeelle. Hän kävi jäähyväisvierailulla Yhdysvaltojen puolustushaarojen yhteisen aselajineuvoston puheenjohtajan, kenraali Dunfordin luona. Minusta tapaus kuulosti jäähyväismatkalta ylikomentajan luo. Lindberg otettiin vastaan kunnialaukauksin ja palkittiin Yhdysvaltojen asevoimien kunniamerkillä Legion of Merit. Se myönnetään poikkeuksellisista saavutuksista ja palveluksista myös ulkomaalaisille. Edelliset kaksi komentajaa, Hägglund ja Kaskeala, ovat saaneet samanlaisen.
Kuvitellaanpa, että Meksikon puolustusvoimien komentaja ravaisi Venäjän pääesikunnassa joka vuosi ja jäähyväis- ja palkitsemiskäynnillä ennen eläköitymistään. Että Meksikossa olisi valtiollisten vaalien aikaan Venäjän johtamat kahden kuukauden sotaharjoitukset. Mitenkähän arvioitaisiin Meksikoa ja sen vaalien vapautta, miten USA reagoisi? Ehkä meitäkin arvioidaan siten ns. lännen ulkopuolella, siis suurimmassa osassa maailmaa. Emme tiedä.
Mitä olivat ne poikkeukselliset saavutukset, joista komentaja Lindberg palkittiin? Hän on vieraillut vuosittain Yhdysvalloissa vuodesta 1993 – sama ajanjakso, jona maatamme on kytketty Yhdysvaltoihin ja Natoon (ent. rauhan-) kumppanuussopimuksen, Hornet-hankinnan, Afganistanin sotayhteistyön, Lindbergin allekirjoittaman Nato-isäntämaasopimuksen, Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa solmittujen yhteistyösopimusten kautta. Nopean reagoinnin joukkoihin JEF:iin liityttiin v. 2017. Ja nyt liittoutumista ollaan vahvistamassa mielettömän kalliilla hävittäjäkoneiden hankinnalla (allekirjoita adressi), jossa Nato-maiden toimittajat tuntuvat olevan vahvoilla. Tapahtumista ja salaisista asiakirjoista kertoo Pentti Sainion Minne Suomi pommittaa? (linkissä podcast-haastattelu).
Asiasta ei ole keskusteltu avoimesti hallituksessa, eduskunnassa saati kansalaisyhteiskunnassa, vaan faktinen liittoutuminen on edennyt vaivihkaa, armeijan ja puolustusministeriön ylimmän johdon päätöksillä, viime vuodet Perussuomalaisten/Sinisten johdolla. Sotilaallisen liittoutumattomuutemme uskottavuutta on murennettu, Kremlin silmissä olemme yhä vahvemmin osa Venäjän-vastaista Natoa. Naton itälaajenemisen rinnalla ja osana tämä on kiristänyt ilmapiiriä Itämerellä ja ruokkinut militarismia ja autoritäärista hallintoa Venäjällä.
Sipilän hallituksen puolustusselontekoon ( 2017) sisältyy eduskunnassa lisätty lausunto, ettei aluettamme voi kukaan käyttää kolmannen valtion uhkaamiseen. Miten uskottava se kuitenkaan on ulkopuolisten silmissä? Tänäkin vuonna pidetään näet kymmeniä yhteisiä sotaharjoituksia Yhdysvaltojen ja muiden Nato-maiden kanssa – keväällä vaalien aikaan kahden kuukauden harjoitukset, joita johti USA. Harjoiteltavana on säännöllisesti Venäjän hyökkäyksen torjuminen. Valitettavasti on olemassa vaara, että ”sitä saa mitä tilaa”, eikä hintaa silloin maksa Yhdysvallat, jota suojaa valtameri idästä ja lännestä.
Jos joku näkee Natolla olevan muita poliittisia funktioita kuin Venäjä-vastaisuus ja USA:n globaalin herruuden tukeminen, kuulisin niistä mielelläni. Liittoutuminen sen kanssa on vaarallista, koska Suomella on 1300 km yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joka ei paikaltaan katoa: valloitusretkiä ovat 1600-luvulta lähtien tehneet Puola, Ruotsi, Ranska, Britannia, Saksa, mutta heikoin tuloksin.
Nuo sodat selittävät, miksi Kremlin on helppoa saada kansalaiset uskomaan ulkoiseen uhkaan. 2000-luvun operaatiot Naton laajentamiseksi eivät ole sujuneet aiotulla tavalla ja seurauksena on huono tilanne Ossetiassa ja Ukrainassa. Venäjän kansalaisvapauksiin ja demokratiaan vaikutukset ovat olleet kielteisiä, ja tästä kantavat osavastuun ne, jotka antavat propaganda-aseita Moskovan silovikien käsiin (armeija, turvallisuuspalvelu, sisäministeriön joukot).
Tällä kaikella on myös voittajansa: militarismi-nationalismi-äärioikeistolaisuus, varusteluteollisuus ja asekauppa Venäjällä ja Kiinassa, Nato-maissa, Ruotsissa ja meillä. Demokratia, rauhanpolitiikka, sosiaalivaltio, kulttuuri ja ympäristö ovat ahdingossa joka taholla. Hyvä esimerkki on äsken voimaan astunut tiedustelulaki. Sen laajapohjainen hyväksyminen on osoitus olemattomasta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja analyysista eduskunnassamme.
Kaikesta tästäkö Lindberg siis palkittiin? Rauhan, demokratian ja ympäristön näkökulmasta häntä odottanee herostraattinen kuuluisuus.
Rauhanveteraani Kirsti Era 