Arkisto kohteelle tammikuu 2017

Rohkaisevat rauhanpäivät

256px-lahden_kansanopiston_torniOlin Ay-väen rauhanpäivillä Lahden kauniilla kansanopistolla. Väkeä oli runsaasti, ja eritoten ilahdutti nuorten osanottajien määrä. Tämän kokemuksen pohjalta uskaltaa toivoa, että ensivuotisille rauhanpäiville Helsinkiin tulee heitä vielä enemmän, kun useammat voivat majoittua kotona tai tuttavissa.

Alkurunon ja kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuro piti informatiivisen ja realistisen katsauksen Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (katso linkistä youtube-video, se kannattaa). Hän kehotti realismiin aseiden määrän arvioinnissa ja osoitti info- eli propagandasodan olevan  vanha keino (Clausewitz 200 v sitten:”Sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsemiseksi. – – Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö”). Kangaspuro painotti välttämättömyyttä selvittää rasismia ja äärioikeistolaisuutta ruokkivat ongelmat ja poliittiset ratkaisut maiden sisällä. Rauhanliike pyrkii kansainvälisen tilanteen liennyttämiseen ja sotahysterian torjumiseen.

Lauantaina tehtiin Ay-väen rauhanpäivien historiaa, kun panelisteiksi oli saatu neljä liittojohtajaa (JHL, SEL, TEHY ja Super) ja Rakennusliiton tiedotuspäällikkö. Kyytiä saivat niin hallituksen leikkauspolitiikka kuin julkisen sektorin alasajo ja Sote-hanke: se on sekava ja keskeneräinen, tähtää  yksityistämisiin, tuo kilpailutusta sinne, minne se ei sovi, sortaa naisia. Työnantajien linjan koveneminen, sopimusten yleissitovuuden murentaminen ja pyrkimykset lakko-oikeuden rajoittamiseen torjuttiin: yhteistyöllä ay-liike voi pysäyttää kehityksen. (katkelmia keskustelusta)

Osallistumisellaan liittojohtajat antoivat tunnustusta Työpaikkojen rauhantoimikunnalle – onhan rauha myös ay-toiminnan ehto. Paneelikeskustelun jälkeen on varmaan helpompi ottaa ammattiosastoissa puheeksi Työpaikkojen rauhantoimikunta ja sen toiminta.

Lounaan jälkeen olivat vuorossa teemaryhmät, joissa käsiteltiin Päijät-Hämeen Sotea (alustus Kari Lempinen), Syyrian tilannetta (alustus Reko Ravela), pelon ilmapiiriä (alustus Raimo Pesonen), paikallista sopimista (alustus Manu Kivisaari) ja rauhankasvatusta (vetäjä Hanna Niittymäki).

Syyrian tilannetta käsittelevässä teemaryhmässä loppuivat tuolit kesken. Reko Ravela toi esiin sekaantuvien tahojen (60 maata) ja ryhmien moninaisuuden, tiedotuksen vinoutumisen joka taholla ja tilanteen äärimmäisen ongelmallisuuden. Koillisen Syyrian kurdialueen hankkeita sekulaarin, demokraattisen federalismin edistämiseksi pidettiin tulevaisuuden kannalta lupaavimpina. Keskustelussa päädyimme vaatimaan, että Syyriaan toimitetaan humanitaarista apua, tuetaan pakolaisia ja lopetetaan asevienti koko alueelle. Uutisten suhteen on syytä olla sangen kriittinen ja käyttää erilaisia lähteitä.

Teemaryhmien jälkeen levähdettiin ja sitten syötiin hotellilla illallista ja tanssittiin, tavattiin tuttuja ja löydettiin uusia. Itse tapasin entisen opiskelijani. Vahvimmat jaksoivat punk-keikallekin.

Sunnuntaiaamuna katsottiin elokuva Elämä odottaa Länsi-Saharan miehityksestä ja sahrawien itsenäisyyspyrkimyksistä. Sahrawien sitkeys ja hienojen taiteilijoiden musiikki tekivät syvän vaikutuksen. Prof. emer. Tuomo Melasuo selosti sen jälkeen Pohjois-Afrikan maiden tilannetta, erityisesti Libyan väkivaltaa ja hajoamista, samoin Tunisian demokratian haavoittuvuutta.

Ennen lounasta pidettiin Työpaikkojen rauhantoimikunnan vuosikokous ja valittiin uusi 32-jäseninen toimikunta, jossa Pohjois-Karjalaa edustavat Jaana Haverinen (PAM) ja Ari Sulopuisto (RL). Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL).

Lounaan jälkeen kuultiin raportit teemaryhmistä. Sitten lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila ja Väestöliiton asiantuntija Mina Zandkarimi keskustelivat lasten tilanteesta, eritoten maahanmuuttajalapsista. Puhetta johtanut Tanja Pelttari luki tarinoita lapsen aseman muutoksesta satavuotisen itsenäisyyden aikana. Paljon hyvää on saatu aikaan, ja sitäkin hirvittävämpää on, että nyt mennään taaksepäin: koulutuksesta ja tukipalveluista leikataan ja kasvatetaan eriarvoisuutta poistamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus työttömien lapsilta. Sitä pidettiin yksimielisesti julmana ja lyhytnäköisenä päätöksenä.

Rauhanpäivät päättyivät Timo-Kalevi Forssin rauhanlauluihin.

unesco-slogan

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.

Rasismista ja projektioista

Sotilasaikakauslehdessä 10/2016 ilmestyi tutkija Saara Jantusen artikkeli (pdf – lataa ja lue Asiakirjaselaimella) PsyOppia somessa – kuinka rasismista tuli strategista. Sen alkupuolisko tarkastelee ns. maahanmuuttokriitikoiden ja Venäjän trollien tekniikoita, joilla häiritään toimittajien ja asiantuntijoiden työtä, mustamaalataan heitä ja hyökkäillään henkilökohtaisesti. Esimerkkejä tästä löytää seuratessaan sosiaalisen median maahanmuuttokeskusteluja; tosin huonoa keskustelukulttuuria ja henkilöön menemistä esiintyy kaikissa internetkeskusteluissa.

Jantunen on laatinut artikkeliin luokituksen rasistien painostuskeinoista, esimerkkejä kuitenkaan mainitsematta. Hän myös viittaa Venäjän informaatiovaikuttamisen teoriaan, johon olisi kiinnostavaa perehtyä ensi käden lähteistä. Niitä ei valitettavasti mainita.

Kirjoittaja kuvaa Venäjän roolin rasistisessa keskustelussa ja toiminnassa kattavaksi ja massiiviseksi, muttei dokumentoi arviotaan. Venäjän puolustelijoiden psyykkisiä ongelmia kuvataan, muiden selitysten pohdinta puuttuu. Se on sääli, sillä venäjänkielisten rasismikokemukset kouluista ja niiden mahdollinen yhteys nykyiseen innostumiseen Putinin suuruuspropagandasta ansaitsisivat selvittelyä, jopa psykologista ymmärtämystä, vaikkemme mielipiteitä jaakaan.

Olisi tarpeen seurata venäjänkielisten suomalaisten somekeskusteluja ja selvittää, ketkä lietsovat riitaa, ketkä uskovat / haluavat uskoa Putiniin, ketkä taas kritisoivat sekä Naton ja EU:n toimia että Kremliä. Ellei erittelyä tehdä, tulevat kaikki lännen toimia arvostelevat ihmiset leimatuiksi putinisteiksi. Suoraviivainen väittäminen resonoijiksi tai Putinin hyödyllisiksi aaseiksi ei nosta keskustelun tasoa.

Artikkelin jälkipuoliskon esimerkit ja näytöt Venäjän vaikuttamistoimista eivät vakuuta. Marco de Wittin matka Donbassiin ja Putinin ihailu,  Ilja Janitskinin yhteydet Bäckmaniin ja Putkoseen, Tallinnan vihainen mummo, muttei juuri muuta. Jantunen kirjoittaa: ”Venäjän ja sen etujärjestöjen tuki Euroopan äärioikeistolle [on] hyvin tiedossa”, mutta ei juuri esitä todisteita. Mainita olisi voinut vaikkapa Marine le Penin saaman lainoituksen tai Pietarissa maaliskuussa 2015 järjestetyn äärioikeiston kokouksen, johon täältä osallistui IPUn Jukka Davidsson. Yhteistyön laajuus ja merkitys äärioikeiston etenemiselle Länsi-Euroopassa tunnetaan kaikkiaan riittämättömästi, ja heikosti perustellut kovat väitteet syövät artikkelin uskottavuutta.

Oman ikäluokkani ihmisille Putinin ja FSB:n käden näkeminen kaikkialla tuo mieleen Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin, joissa ei ollut ongelmia, vaan vain lännen valhepropagandaa ja siihen uskovia vähämielisiä. Heitä pantiinkin pakkohoitoon. Sen politiikan tulokset tiedämme.

Rasismistrategiaa käsittelevässä artikkelissaan Jantunen on päätynyt käsittelemään myös itsenäisyyttä, hän siteeraa loukkaantuneena tallinnalaismummon tv-komenttia 10 vuoden takaa Viron itsenäisyyden menetyksestä. Mummojen vastakkaisiakin kommentteja varmaan löytyisi, jopa Tallinnasta. Hän myös kutsuu olkiukoksi käsitystä ”Suomen itsenäisyyttä kalvavasta EU:sta”. Jos ollaan tarkkoja, kansainvälisten järjestöjen jäsenyys velvoittaa aina; esim. Nato vaatii jäseniltään 2% varusteludjettia ja EU laatii direktiivejä ja kontrolloi budjetteja. Suvereniteettia rajataan näin valtion omilla päätöksillä, ja asiasta vallitsee demokratiassa eri näkemyksiä. Suomalaista EU-kritiikkiä ei liioin voida palauttaa Putiniin: vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä annettiin ei-ääniä 43%.

Sotilasaikakauslehti nostaa artikkelista virkkeen

”Toisin kuin Yhdysvaltojen, Venäjän vetovoima ei oikein riitä muuhun kuin pyrkimykseen näyttäytyä vähiten huonona ratkaisuna ongelmiin, joiden luomisessa Venäjä itse on ottanut aktiivisen roolin”.

Hämmentävä lause tutkijalta. Onko valtioiden ja blokkien suhteissa olennaista siis vetovoima eikä valta ja resurssien kontrolloiminen? Nähdäkseni lännen ja Venäjän konflikti on syvemmällä, sieltä löytyy mm.  Naton itälaajennus ja EU:n itäisen kumppanuusohjelman rajaus, asebisneksen intresseistä puhumattakaan. Molemmat osapuolet ovat syypäitä konfliktin kärjistymiseen. Venäjä käyttää kovaa kieltä lännestä, mutta voidaanko läntisenkään median Venäjää koskevia faktan- ja sanavalintoja pitää objektiivisina? Mielestäni propaganda on kaikkialla yhtä tarkoitushakuista, vaikka taitavuus vaihtelee.

* * *

Jantunen ei pohdi artikkelissaan rasismin ja oikeistopopulismin yhteiskunnallisia taustoja. Ellei sellaisia olisi, eivät edes Putin ja FSB pystyisi synnyttämään rasistisia mielenilmauksia tai kirjoittelua. Rasismi nousi Suomessa uhkaavasti jo 90-luvulla, skinit tekivät väkivaltaa mm. Joensuussa. Kuitenkin Venäjä oli heikko ja Putin Pietarin kaupunginhallinnossa. Sen sijaan meillä silloinkin oli joukkotyöttömyys ja kovaotteinen hallitus, joka harjoitti ”ainoaa mahdollista” politiikkaa. Aivan kuten nyt Sipilän hallitus, EKP, EU:n johto – ja Putin.

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja populismi selittää senkin, että Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannattajia nimitetään Venäjän vaikuttaja-agenteiksi. Malliesimerkki Jantusen kuvaamasta projektiomekanismista.


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Männynväli

(ent. Kukkala) Kirjailija, toimittaja ja kriitikko

Joonas Honkimaa

Texts on social policy and critique of economics

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.