Arkisto kohteelle syyskuu 2022

Alistuvat venäläiset (päivitys)

Tämä on kehitelty versio 15.9. julkaistusta bloggauksestani. Pituus on valitettavasti vain kasvanut.

Puutteellisenkin katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä heikko. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?

Venäjän sota Ukrainaa vastaan on jatkunut seitsemän kuukautta. Baltian maat eivät myönnä Venäjän kansalaisille viisumeja, koska venäläisturistit ärsyttävät maan tuhotessa Ukrainassa ihmisiä ja infraa. Turistien oletetaan kannattavan Putinia ja sotaa. Suomessa paheksutaan Seutulaan parkkeerattuja venäläisiä mersuja ja audeja. Autot saattavat tosin kuulua kaksoiskansalaisille, joille Kypros ja Bulgaria myyvät edelleen ”kultaisia” EU-passeja.

Suomi on päättänyt myöntää jatkossa viisumeja vain kymmenesosan entisestä ja tarkoitus on painottaa humanitaarisia perusteita. Toivottavasti se onnistuu, vaikka on epäilty, että seurauksena on väärinkäytöksiä.

Viisumikiellon puoltajat syyttävät venäläisiä sodanvastaisten protestien puuttumisesta ja Putinin vallassapysymisestä. Faktisesti kielto kuitenkin kääntyy Putinin eduksi vahvistaessaan hänen väitteensä, että länsi vihaa venäläisiä ja Venäjää. Samoin Naton laajeneminen Venäjän rajoille tukee hänen puheitaan, että länsi uhkaa Venäjää.

Venäläisten passiivisuuden kriitikot eivät ehkä tunne Venäjän/Neuvostoliiton historiaa ja nykyisyyttä, kansalaisyhteiskunnan toimintaoloja maassa. Siksi yritän hieman kuvata niitä.

HISTORIAA

Itsevaltius jatkui Venäjällä vuoteen 1917. Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen oli lyhyt poliittisen vapauden kausi, mutta bolševikkivallankumous johti oikeistopuolueiden kieltämiseen, myöhemmin kaikkien puolueiden paitsi bolševikkien. 1920-luvun puolivälistä lähtien kritiikkiä ja oppositiota tukahdutettiin ja ainut sallittu puolue VKP(b) alkoi muuttua ”aatelistoksi”. Ay-liike ja kansalaisjärjestöt olivat valtion ja puolueen kontrollissa.

1920-luvun lopulla erimielisiä alettiin vainota puolueessa, ja 1935 alkaen joskus kritiikkiä esittäneitä, ilmiannettuja, vitsailijoita, aatelissukuisia vangittiiin. Kuka vain voi joutua vainon, vangitsemisten ja 1937 alkaen teloitusten kohteiksi, uhreja oli miljoonia. Näin ihmiset oppivat pelkäämään mielivaltaa, ajattelemaan yhtä ja puhumaan toista, salaamaan yhteydet vainottuihin. Lapsille ei kerrottu totuutta vaarallisista aiheista ja heitä opetettiin vaikenemaan. Tilanne oli vaarallinen Stalinin kuolemaan (1953) asti, mutta turvallisuuspoliisin kyttäys ja ilmiannot jatkuivat senkin jälkeen. Opittiin pakosta varovaisiksi, eikä kaksoisviestinnästä ole helppo vapautua. Virallinen poliittinen puhe oli lähinnä leipäpappien liturgiaa ja puolitotuuksia. Ihmiset luottivat vain hyviin tuttuihin ja kävivät avoimia keskusteluja keittiössä veden kohistessa taustalla. Tämä ilmiö on nyt kuulemma palaamassa, kuten ilmiannotkin.

Me, joilla on ollut neuvostoliittolaisia työtovereita, muistamme kuinka he saattoivat kokea uhkaksi SWOT-analyysin: ”kirjallista dokumenttia voi käyttää minua vastaan”. Monille oli vierasta mielipiteen sanominen kokouksessa, oma-aloitteisuus ja tarkkojen toimintaohjeiden puuttuminen. Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla isä suosittelee Vadimille raitiovaunun periaatetta: ”älä työnnä nokkaasi ulos raiteilta” (не высовывайся).

NEUVOSTOLIITON LOPPU
Vuodesta 1986 alkaen perestroika ja glasnost lisäsivät sananvapautta. Stalinin vainoista, talouden ja hallinnon ongelmista alettiin puhua ja kirjoittaa. Kuitenkaan talouden uudistukset eivät edenneet, ja tuloksena oli paha pula-aika 1990-91. Hintojen vapauduttua 2.1.1992 superinflaatio söi yhdessä yössä vuosien säästöt. Ilmaantui ostettavaa muttei ollut rahaa. Poliittinen aktiivisuus romahti, kun voimat menivät elannon raapimiseen sivutöistä ja kasvimailta. Palkkoja ei maksettu, koska neuvostotuotteilla ei ollut kysyntää ja firmojen johto pelasi palkkarahoilla pörssissä. Kaduilla rehotti rikollisuus ja yrittäjiltä kiskottiin suojelurahaa. 1995 kaivannaisteollisuus huutokaupattiin alihintaan presidentin lähipiirille ja hämäräkeinoin rikastuneille oligarkeille.

Demokratia leimautui dermokratiaksi (sontakratia), kun monien mielessä poliittiset vapaudet yhdistyivät turvattomuuteen, köyhyyteen, oligarkkivaltaan ja yhteisen omaisuuden ryöstöön. Niinpä ei protestoitu, kun Jeltsin käski syksyllä 1993 tulittaa parlamenttia, joka vastusti presidenttivaltaista perustuslakia. Lehdistö ja kirjankustannus hiipuivat, tv-kanavat taas kukoistivat ja niillä mainokset, väkivalta, ennustajat ja tv-parantajat. Journalismi oli 90-luvulla vapaata, mutta jäi paljolti viihteen ja huuhaatietäjien varjoon. Ihmiset uupuivat ja turhautuivat. Näin glasnost ja demokratia kuolivat nälkään ja hapen puutteeseen, kansalaistoiminta kuihtui ja lohtua etsittiin uskonnoista.

PUTININ AUTORITARISMI
Syksyllä 1998 devalvaatio romahdutti heikon talouden uudelleen ja muokkasi maaperää ”vakaudesta ja järjestyksestä” puhuvalle Putinille, jonka Jeltsin nosti pääministeriksi 1999. Turvallisuuspoliisin kyttäyksestä oli päästy vasta kymmenen vuotta sitten, ja silti presidentiksi valittiin v. 2000 KGB/FSB:n eversti. Operaatio oli johdettu Kremlistä: Jeltsin suositteli, Berezovski ja muut rahoittivat, paikallishallinto auttoi Putinin valintaa. Silti hän sai vain 53,4 % äänistä. Ne olivat viimeiset presidentinvaalit, joissa Putin osallistui television vaalikeskusteluihin. Tai ylipäätään julkiseen väittelyyn.

Putinin johdolla tv- ja radiokanavat ja merkittävimmät lehdet siirrettiin 2000-luvun alusta valtion tai Gazpromin yms. omistukseen. Sananvapaus hupeni, Kremlin avoin propaganda lisääntyi. Oppositiokanava Dozhd poistettiin kaapelikanavien tarjonnasta 2014, puolueettomat lehdet (Kommersant, Vedomosti, RBC) joko vallattiin tai kiellettiin ulkomaisen omistuksen perusteella. 24.2.2022 jälkeen on kielletty Dožd, Echo Moskvy ja Novaja Gazeta, pääsy youtubeen, facebookiin ja twitteriin estetään, se on mahdollista vain vpn-yhteyksillä.

2000-luvun alussa korkeat öljyn ja maakaasun vientihinnat vaurastuttivat Venäjää ja Putin korotti ydinkannattajiensa eläkeläisten ja julkisen sektorin työntekijöiden surkeita tuloja. Tämä selittää hänen kansansuosionsa. Samaan aikaan kuitenkin ns. silovikit (turvallisuuspoliisi, sisäministeriö, armeija, nyttemmin Kansalliskaarti) nousivat ratkaisevaksi poliittiseksi voimaksi, Putinin kollegat ja turvamiehet mm. hallintoalueiden ja valtionyhtiöiden johtoon. Valtakunnanduuma taas on muuttunut lähes teatteriksi, joka siunaa Kremlin päätöksiä ja rustaa taantumuksellisia lakeja.

VAALIT VAILLA VAIHTOEHTOJA

Yhtenäinen Venäjä (YV) on Putinin kaudella kehittynyt vallan puolueeksi, kuten NKP oli Neuvostoliitossa: paikalliset, valtiolliset ja yritysjohtajat ovat sen jäseniä. VFKP, Oikeudenmukainen Venäjä ja Liberaalidemokraatit kritisoivat joskus Kremlin sisäpolitiikkaa, mutta eivät ulkopolitiikkaa. Tosipaikassa ne tukevat Putinia, mm. presidenttikausien jatkamisessa. Poikkeus on iäkkään ja epäsuositun Javlinskin johtama oikeistoliberaali Jabloko, jonka pietarilaiset edustajat ovat nyt vaatineet Putinin erottamista maanpetoksen johdosta; heitä odottaa tuomio ”armeijan halventamisesta”.

Valtiolliset ja paikalliset vaalit ovat epärehellisiä. Ei ole aitoja puoluevaihtoehtoja, kilpailevien puolueiden vaalilautakuntia ja ääntenlaskijoita, joten väärentäminen on helppoa. Vaalipaikat ovat paljolti kouluja ja vaalivirkailijat hallituksesta riippuvaisia opettajia. Heitä on videoitu pudottamassa uurnaan äänestyslippuja valtapuolueen hyväksi. Maksettuja äänestäjiä on kierrätetty busseilla äänestyspaikalta toiselle; viime vuonna käyttöön otettu elektroninen äänestäminen helpotti ennestään tulosten väärentämistä.

Äänestysprosentti on alhainen, koska kansalaiset kokevat, ettei vaaleissa voi vaikuttaa. Arvio periytyy jo neuvostoajalta, jolloin ne olivat muodollisuus, ehdokkaita yhtä monta kuin valittavia. Niinpä vaalipaikalla myytiin harvinaisia tuotteita äänestäjien houkuttelemiseksi.

Todellisia vaihtoehtoja ei vaaleissa nytkään ole. Aitojen oppositiopuolueiden rekisteröinti estetään väittämällä, että sen niminen järjestö on jo olemassa, tai syyttämällä terrorismista, ääri-ideologiasta tai ulkomaisesta rahoituksesta. Yksittäisille oppositioehdokkaille etsitään samanniminen kilpailija, tekaistaan rikossyyte tai hylätään mielivaltaisesti kannatusasiakirjoja.

KANSALAISTOIMINNAN RISKIT

Kriittisiä puolueita on lähes mahdoton perustaa, kun taas kansalaisjärjestöiltä on kielletty politikointi. Siksi asunnottomien auttajat eivät voi ottaa kantaa asuntopolitiikkaan eikä vankien oikeuksia puolustava Rus sidjaštšaja oikeudenkäyttöön. Kansalaisjärjestöjen ja yritysten toimintaa haitataan vaikkapa palotarkastuksilla. Julistaminen ulkomaiseksi agentiksi johtaa tiukkaan talouskontrolliin ja velvoittaa järjestön tai henkilön kertomaan statuksesta kaikissa julkaisuissaan. Vanha ihmisoikeusjärjestö Memorial lakkautettiin, koska sen ikivanhassa nettijulkaisussa (ajalta ennen ao. lakia) ei ollut ”ulkomainen agentti” -merkintää.

Kaikki nämä rajoitukset tietenkin vaikeuttavat tiedottamista eri ilmiöiden syistä, poliittisen tietoisuuden kehittämistä, mikä ruokkii populismia.

Paikallisissa ympäristökysymyksissä on kuitenkin saatu voittoja kansalaistoiminnalla. Pietarissa Gazpromin ”maissintähkä”-torni rakennettiin kauemmas keskustasta, Jekaterinburgissa puistoa ei annettu kirkon tontiksi eikä Arkangelin alueen Šiesistä tullut moskovalaisten kaatopaikkaa.

Hallitukseen kohdistuvat protestit tukahdutetaan: kun vaaliväärennöksiä vastaan osoitettiin mieltä v. 2011-12, mielenosoittajia hakattiin ja tuomittiin vuosiksi vankilaan. Sitten mielenosoitusoikeutta supistettiin: vaaditaan viranomaisten lupa, jota ei juuri koskaan myönnetä. Sallittuja ovat vain yhden hengen mielenosoitukset, mutta Ukrainan sodan alettua on pidätetty ihmisiä, joilla on kädessään romaani Sota ja rauha tai tyhjä kyltti. Pidätykseen riittää myös vääränlainen somejako, jopa peukutus. Sodan kritisoinnista voi tulla 15 vuotta vankeutta. Pidätyksiä ketjutetaan: poliitikko Leonid Gozman pidätettiin elokuussa 2022 (vertasi Stalinia Hitleriin v. 2013) ja vangittiin heti vapauttamisen jälkeen uudelleen. Venäjällä on nyt enemmän poliittisia vankeja kuin Brežnevin aikana (tunnetuimpia Aleksei Navalnyi, Ilja Jašin, journalistit Ivan Safronov ja Vladimir Kara-Murza, kotiarestissa oleva Jevgeni Roizman). Tänä vuonna satoja tuhansia oppositiomielisiä on paennut maasta, mm. lähes kaikki kriittiset journalistit. Nyt heitä syytellään Baltiassa Venäjän agenteiksi.

Gallupeissa venäläiset tukevat sekä Putinin politiikkaa että Ukrainan sodan lopettamista. Todellisuudessa gallupvastaajat eivät usein kerro mielipidettään, vaan sanovat, mitä pitää. Onhan KGB/FSB aina salakuunnellut puhelimia, ja gallupkyselijä voi olla ilmiantaja. – Toki kaikkien tv-kanavien sotaisa ja nationalistinen propaganda myös vaikuttaa ihmisiin, niihinkin, joita se ei vakuuta.

Merkittävä syy protestien pienuuteen selviää mm. Aleksievitšin tärkeästä romaanista Neuvostoihmisen loppu: venäläisten kokemukset 1900-luvun poliittista mullistuksista ja niiden tuloksista ovat karvaita, he pelkäävät niitä. Ihmisillä on perhettä, sairaita omaisia, asuntovelkaa. Niinkuin meilläkin.

Jo tämän puutteellisen katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä vähäinen. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?

Moskovassa 24.2.2022. Kuva: Agutava, Wikimedia Commons

”Miksei ne venäläiset kapinoi?!”

(pahoittelen kirjoituksen pituutta)
Venäjän sota Ukrainaa vastaan on jatkunut yli puoli vuotta. Baltian maat vaativat, ettei Venäjän kansalaisille saisi myöntää viisumeja Schengen-alueelle, koska shoppailevat venäläisturistit ärsyttävät maan tuhotessa Ukrainassa ihmisiä ja infraa. Turistien oletetaan kannattavan Putinia ja sotaa. Suomessa sadatellaan Seutulaan parkkeerattuja venäläisiä mersuja ja audeja – ei ehkä tulla ajatelleeksi, että autot saattavat kuulua kaksoiskansalaisille, joille ”kultaisia” EU-passeja myyvät edelleenkin ainakin Kypros ja Bulgaria.

Tämän puutteellisenkin katsauksen perusteella voinee kysyä, onko venäläisten poliittinen passiivisuus mikään ihme. Onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin jamaan kansalaisyhteiskunta on maassa taas ajettu?

Suomi on päättänyt myöntää jatkossa viisumeja vain kymmenesosan entisestä ja tarkoitus on jotenkin painottaa humanitaarisia perusteita. Toivottavasti se onnistuu, vaikka Venäjän realiteetteja tuntevat ihmiset ovat epäilleet.

Viisumikiellon puoltajat syyttävät kaikkia venäläisiä sodanvastaisten protestien puuttumisesta ja Putinin vallassapysymisestä, mm. kirjailija Jari Tervo. Jotkut syyttäjät eivät ehkä tunne Venäjän/Neuvostoliiton historiaa ja nykyisyyttä, kansalaisyhteiskunnan toimintaoloja maassa.

Yhden hengen protesti mielenosoitusoikeuden puolesta. Авторство: ПОКА ТУТ. Собственная работа , CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=41274151

Itsevaltius jatkui Venäjällä vuoteen 1917, siihen asti ns. kolmas osasto eli ohrana vakoili kansalaisia etenkin suurimmissa kaupungeissa. Sensuuri tarkasti lehdet ja kirjat. Helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen oli lyhyt poliittisen vapauden kausi, mutta bolševikkivallankumous ja kansalaissota tekivät siitä lopun. 1920-luvun puolivälistä alkaen kritiikki ja oppositio tukahdutettiin, vain bolševikkipuolue oli sallittu; ay-liike ja kansalaisjärjestöt olivat hallinnon ja puolueen kontrollissa. Vaalit olivat koko neuvostoajan pelkkä muodollisuus.

1935 alkaen miljoonat kritiikkiä esittäneet, ilmiannetut, vitsailijat, lähes kuka vain voi joutua vainon, vangitsemisten ja teloitusten kohteiksi. Näin ihmiset oppivat pelkäämään mielivaltaa, puhumaan yhtä ja ajattelemaan toista, salaamaan yhteydet vainottuihin. Lapset opetettiin vaikenemaan eikä heille kerrottu totuutta vaarallisista aiheista. Tilanne oli vaarallinen Stalinin kuolemaan (1953) asti, mutta kyttäys ja ilmiannot jatkuivat senkin jälkeen. Ihmiset oppivat pakosta varovaisiksi, mm. kaksoisviestinnän, eikä sellaisesta ole helppo vapautua.

Me, joilla on ollut neuvostoliittolaisia työtovereita, muistamme kuinka he pelkäsivät esim. SWOT-analyysia: ”jää kirjallinen dokumentti ja sitä käytetään sinua vastaan”. Miten hankalaa monille heistä oli aloitteellisuus ja valmiiden toimintaohjeiden puuttuminen. Tätä mentaliteettia kuvaa hienosti Sentšinin Jeltyševit. Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla isä suosittelee pojalleen raitiovaunun periaatetta: olla työntämättä nokkaansa esiin raiteilta, ”не высовываться”.

Perestroika 1986 alkaen lisäsi vähitellen sananvapautta, Stalinin vainoista, talouden ja hallinnon ongelmista alettiin puhua ja kirjoittaa. Kuitenkaan talouden uudistukset eivät edenneet, tuotanto yski ja tuotteita piilotettiin tiskin alle, mistä seurasi laajamittainen ja paha pula-aika ja inflaatio 1990-91. Elintarvikkeita ilmaantui kauppoihin superkalliina hintojen vapauttamisen (2.1.1992) jälkeen. Ihmiset kadottivat yhdessä yössä vuosien säästöt. Niissä oloissa eivät sananvapaus ja poliittinen toiminta paljoa kiinnostaneet, koska voimat menivät elannon ja ruuan raapimiseen sivutöistä, kasvimailta ja metsistä. Palkkoja ei maksettu, kun neuvostotuotteilla ei ollut kysyntää ja firmojen johto pelasi palkkarahoilla pörssissä. Kaduilla rehotti rikollisuus ja yrittäjiltä kiskottiin suojelurahaa. 1995 valtiolliset firmat huutokaupattiin alihintaan presidentin lähipiirille ja hämäräkeinoin rikastuneille oligarkeille.

Demokratia leimautui dermokratiaksi (sontakratia), kun kansalaiset liittivät poliittiset vapaudet mielivaltaan, rikollisuuteen ja yhteisen omaisuuden ryöstöön. Kun Jeltsin syksyllä 1993 käski tulittaa parlamenttia, joka vastusti presidenttivaltaista perustuslakia, ei syntynyt protesteja. Lehdistö ja kirjankustannus hiipuivat, kun lukijoilla ei ollut rahaa. Kaupalliset tv-kanavat kukoistivat ja niillä porno, väkivalta, ennustajat ja tv-parantajat. Journalismi oli vapaata, mutta jäi paljolti viihteen ja esoterian jalkoihin. Perestroika, glasnost ja demokratia kuolivat nälkään ja hapen puutteeseen, kansalaistoiminta kuihtui ja ihmiset etsivät lohtua uskonnosta.

1998 devalvaatio romahdutti heikon talouden uudelleen ja muokkasi maaperää ”vakaudesta ja järjestyksestä” puhuvalle Putinille, jonka Jeltsin nosti pääministeriksi 1999. Vasta kymmenisen vuotta aiemmin kyttäyksestä päässeet venäläiset valitsivat v. 2000 presidentiksi KGB/FSB:n everstin. Operaatio oli vahvasti johdettu Kremlistä, Berezovski ja muut rahoittivat, käytettiin paikallishallinnon resursseja. Silti Putin sai vain 53,4 % äänistä. Ne olivat viimeiset presidentinvaalit, joissa Putin osallistui television vaaliväittelyyn tai ylipäätään debattiin.

Putinin johdolla tv- ja radiokanavat ja merkittävimmät lehdet siirrettiin 2000-luvun alusta valtion tai Gazpromin yms. omistukseen. Sananvapaus on huvennut samalla kun Kremlin avoin propaganda on lisääntynyt. Oppositiokanava Dozhd poistettiin kaapelikanavien tarjonnasta 2014 ja kiellettiin 2022, puolueettomat lehdet (Kommersant, Vedomosti, RBC) joko vallattu tai estetty ulkomaisen omistuksen perusteella.

2000-luvun alussa korkeat öljyn ja maakaasun vientihinnat vaurastuttivat Venäjää ja sallivat korottaa Putinin ydinkannattajien, eläkeläisten ja julkisen sektorin työntekijöiden tuloja. Tämä selittää kansansuosiota. Samaan aikaan ns. silovikit (turvallisuuspoliisi, sisäministeriö, armeija) ovat nousseet ratkaisevaksi poliittiseksi voimaksi ja valtakunnanduuma muuttunut lähes teatteriksi, joka hyväksyy mitä oudoimpia lakiesityksiä (”seonnut tulostin”).

Yhtenäinen Venäjä (YV) on Putinin kaudella kehittynyt samankaltaiseksi vallan puolueeksi kuin NKP oli Neuvostoliitossa, paikalliset, valtiolliset ja yritysjohtajat ovat sen jäseniä. VFKP, Oikeudenmukainen Venäjä ja Liberaalidemokraatit kritisoivat joskus Kremlin sisäpolitiikkaa, mutta eivät ulkopolitiikkaa. Tosipaikan tullen ne äänestävät valtapuolueen mukana, mm. Putinin presidenttikausien jatkamisessa. Ainoa oppositiopuolue on iäkkään ja epäsuositun Javlinskin johtama oikeistoliberaali Jabloko. Sen edustajat ovat nyt vaatineet Pietarissa Putinin erottamista maanpetoksen johdosta.

Valtiolliset ja paikalliset vaalit ovat laajojen väärinkäytösten kohde. Aitoja puoluevaihtoehtoja ei ole, ei siis liioin vaalilautakuntia ja ääntenlaskijoita, jotka vahtisivat toisiaan. Vaalipaikat ovat paljolti kouluja ja vaalivirkailijat hallituksesta riippuvaisia opettajia, jotka täyttävät äänestyslippuja YV:n hyväksi. Aiemmin maksettuja äänestäjiä kierrätettiin busseilla äänestyspaikalta toiselle, viime vuonna käyttöön otettu elektroninen äänestäminen helpotti edelleen tulosten väärentämistä.

Äänestysprosentti on alhainen, koska kansalaiset kokevat, ettei äänestämällä nytkään voi vaikuttaa. Tämä käsitys periytyy neuvostoajalta, jolloin äänestämään houkuteltiin myymällä vaalipaikalla harvinaisia herkkuja. Nyt äänestäjiä on jälleen alettu houkutella vastaavasti. Todellisia vaihtoehtoja ei vaaleissa ole. Aitojen oppositiopuolueiden rekisteröinti estetään erilaisin verukkein: perustamalla samanniminen järjestö, syyttämällä terrorismista, ääri-ideologiasta tai ulkomaisesta rahoituksesta. Oppositioehdokkaille etsitään samanniminen kilpailija, heitä syytetään rikoksesta tai estetään ehdokkuus muilla verukkeilla. Myös kansalaisjärjestöjen toimintaa estetään samoin perustein, lakkautetuksi tuli mm. vanha ihmisoikeusjärjestö Memorial. Nyt yksityisiäkin ihmisiä julistetaan perjantaisin ulkomaisiksi agenteiksi tai mediaksi, joka on ulkomainen agentti.

Kun vaaliväärennöksiä vastaan osoitettiin mieltä 2011-12, mielenosoittajia hakattiin ja vangittiin (jotkut vapautuivat viime talvena). Sen jälkeen mielenosoitusoikeutta on supistettu, niihin vaaditaan viranomaisten hyväksyntä jota on lähes mahdotonta saada. Nykyisin sallitaan lähinnä yhden ihmisen mielenosoitukset, mutta Ukrainan sodan alettua on pidätetty ihmisiä, joilla on kädessään romaani Sota ja rauha tai tyhjä kyltti. Pidätykseen riittää myös vääränlainen somejako, jopa peukutus. Sodan kritisoinnista voi tulla 15 vuotta vankeutta. Pidätyksiä ketjutetaan: Leonid Gozman pidätettiin elokuussa 2022 Stalinin vertaamisesta Hitleriin v. 2013 ja heti vapauttamisen jälkeen vangittiin uudelleen. Venäjällä on nyt enemmän poliittisia vankeja kuin Brežnevin aikana (tunnetuimpia Navalnyi, Jašin, Gozman, kotiarestissa oleva Roizman, lukuisia journalisteja).

Gallupeissa venäläiset ilmaisevat tukea Putinille ja hänen politiikalleen, mutta samaan aikaan myös Ukrainan sodan lopettamiselle. Useimmat gallupvastaajat eivät kerro rehellistä mielipidettään, vaan sen, mitä ”kuuluu” sanoa, sillä Venäjällä on kuunneltu puhelimia sata vuotta ja viranomaisten edustajat kuten gallupkyselijä ovat riski. Toisaalta tv-kanavien yksipuolinen, sotaisa ja nationalistinen propaganda vaikuttaa ihmisiin, vaikkei vakuuttaisikaan.

Tämän puutteellisenkin katsauksen perusteella voinee kysyä, onko venäläisten poliittinen passiivisuus mikään ihme. Onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin jamaan kansalaisyhteiskunta on maassa taas ajettu? Mitä menetelmiä Jari Tervo & Co. käyttäisivät silovikkihallituksen kaatamiseksi moisissa oloissa? Täällähän asiaa ei tarvitse miettiä, kun ui valtavirrassa – toisin kuin lojaalit venäläiset?


Edit: Eräissä paikallisissa ympäristökysymyksissä venäläiset ovat saaneet voittoja kansalaistoiminnalla. Esimerkiksi Pietarissa Gazpromin ”maissintähkä” rakennettiin kauemmas keskustasta ja Arkangelin alueen Šiesiin ei tullut moskovalaisten jätevuorta. Valtakunnanpolitiikassa sellainen johtaisi varmaan laajoihin pidätyksiin.


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Männynväli

(ent. Kukkala) Toimittaja, kirjailija ja kriitikko

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.