Opiskelin ja asuin Neuvostoliitossa yhteensä noin 1,5 vuotta – länsimaisena stipendiaattina, jolla oli pääsy valuuttakauppaan. Toin Suomesta kengät, vaatteet ja sukkahousut, pesuaineet, ehkäisyvälineet ja kuukautissuojat, pystyin tulemaan ja lähtemään. Yhtäältä tunsin olot paremmin kuin puoluekouluissa opiskelleet, toisaalta en tuntenut niitä, esimerkiksi käynyt yhteisasunnoissa. Aktiivinen realististen romaanien ja asiaproosan lukeminen ovat laajentaneet tietoja perestroikasta lähtien, mutta siihen asti olin salailun uhri kuten muukin vasemmisto.
Tietämättömyys todellisista oloista ja Venäjän / Neuvostoliiton historiasta näyttää olevan edelleen laajaa. Oikealla laidalla vaikeuksia liioitellaan, aivan kuin ihmiset eivät olisi eläneet vaan vain pakoilleet viranomaisia. Yhdensuuntaisen tiedotuksen ja ihmisten sopeutumiskyvyn vaikutusta ei oteta huomioon.
Laitavasemmalla taas soisi pohdittavan, mitä puolueelle tapahtuu, jos sen jäsenyys edistää ratkaisevasti pääsyä virkaan, uraa tieteessä, taiteessa. Eikö mukaan tule silloin niitä, jotka meillä liittyvät Kokoomukseen luodakseen suhteita työnantajiin ja muihin vallankäyttäjiin. Nykyinen johtava puolue Yhtenäinen Venäjä onkin tässä suhteessa aito Kokoomuksen veljespuolue ja NKP:n perillinen.
Sosialististen maiden johtavat kommunistiset puolueet olivat täysin erilaisia kuin läntiset veljespuolueensa, ja tapaamani venäläiset kommunistit kuvittelevat yhä voivansa opettaa suomalaisia aateveljiään. Muiden maiden kommunistien kokemus kamppailusta parlamentissa tai työpaikoilla ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tulkkina tämän huomaa.
Toinen minua askarruttava ongelma ovat kaksoistandardit Venäjän/Neuvostoliiton siirtomaahistorian kohdalla. Taidemuseoissa esitellään ylpeinä Surikovin taulua Jermak kukistaa Siperian, Leo Tolstoi kuvaa Kaukasian siirtomaasotia ja Arsenjevin Dersu Uzala venäläisten sotilaiden retkikuntaa Siperiassa alkuasukasoppaan johdolla. Silti ei hahmoteta (myöskään venäläiset), että Siperia asutettiin samaan tapaan kuin Australia: ensin sotilaat ja vankisiirtolat, sitten pappeja ja hallintoa, sitten luonnonrikkauksien ryöstäjät. Jamalin niemimaan ja Komin luonto on öljy- ja kaasutuotannon pilaama, mutta tuotot ovat kasaantuneet Moskovaan, Pietariin – ja ulkomaisiin veroparatiiseihin.
Maantieteellinen Venäjä sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla, Uralin länsipuolella. Siperia, Valko-Venäjä, Kaukasus, Ukraina, samoin Karjala ja Kuolan niemimaa saati Baltia, Puola ja Suomi olivat ei-venäläisiä alueita. Koulutetut venäläiset (hallinto, koulutus, terveydenhoito, kirkko/puolue), sotilaat ja firmat johtoportaineen muuttivat kaupunkien väestörakennetta, mutta maaseutu oli laajasti ei-venäläistä. 1800-luvulla Venäjän edistyksellinen sivistyneistö nimittikin keisarikuntaa kansojen vankilaksi. Stalinin toimeenpanemat pakkosiirrot (inkeriläiset, tšetšeenit, Krimin tataarit ja kreikkalaiset, Volgan saksalaiset, kulakit) vahvistivat kuvaa ja toisaalta sekoittivat asutusta. Krimillä ne johtivat väestön vaihtumiseen.
Suhteet kansallisuuksien välillä eivät ole olleet ongelmattomia. Pilkkanimiä ovat ukrainalaisista hohly, juutalaisista židy, inkeriläisistä tšuhontsy; tšuktšien ja muiden kaksikielisten puhuma venäjä oli vitsien ja sketsien aihe.
Väkivallaksi ongelmat purkautuivat 1980-luvun lopulla, ja sitä esiintyy yhä, samoin rasismia ja antisemitismiä. Roman Sentšin kuvaa romaanissaan Dožd v Pariže, miten venäläiset lähtevät Tuvan pääkaupungista Kyzylista asuttuaan ennen parhaissa kaupungiosissa ja jäätyään nyt vähemmistöksi. Teos kuvaa eri tavoin Neuvostoliiton kansallisuustilanteen kehitystä ja venäläisten neuvottomuutta muuttuneessa tilanteessa.
* * *
Kalle Kniivilän Krim on meidän on kirjoitettu vuoden 2015 alussa ja kuvaa krimiläisten reaktioita anneksioon. EU:n ja USA:n sekaantumista Ukrainan konfliktiin hän ei huomaa. Venäjäntaitoisena journalistina hän on kuitenkin haastatellut Krimin anneksioon eri tavoin suhtautuvia venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Teos kannattaa ehdottomasti lukea, rivi-ihmisten näkemykset ovat kiinnostavia.
Sevastopoliin neuvostoaikana muuttanut venäläisperhe kuten tataarirouvakin toteavat, etteivät kansanäänestyksen kyllä-äänestäjät juuri tunteneet nyky-Venäjää. He kaipasivat Neuvostoliittoa, siirtomaaimperiumia. Tataareilta paluu Krimille oli kielletty 90-luvun alkuun asti, joten asukkaat ovat paljolti toisen-kolmannen polven krimiläisiä. Heidän vanhemmilleen pääsy Krimille oli lottovoitto: meri, etelä, hedelmät ja vihannekset, turisteja ja satama eli pimeää kauppaa. Neuvostoliittolaiset ”villit” turistit maksoivat vaikka liiterimajoituksesta, kunhan pääsivät Mustallemerelle. Ulkomaalaisilta ostettiin farkkuja ym. myytäväksi voitolla. Moni on nyt pettynyt kun turistit ja entinen vauraus eivät ole anneksion jälkeen palanneet.
* * *
Rauhanliikkeessä jotkut ikäiseni potevat ”neukkunostalgiaa”: ei pohdita 1950-80-lukujen kritiikitöntä asennetta ”rauhanpanssareihin” ja Afganistanin sotaan. Neuvostoliiton toimintaa itäisessä Keski-Euroopassa (esim. Prahassa 1968) ja liittoutumisia erilaisten Afrikan ja Lähi-idän hallitusten kanssa (Etiopian Mengistu, Syyrian Assadit, Libyan Gaddafi) ei ole oikein mietitty rauhan, kansanvallan ja uuskolonialismin näkökulmasta. Neuvostoblokin toiminta ei ehkä ollut sen moraalittomampaa muttei juuri eettisempääkään kuin USA:n liittoutumiset: päämäärä oli oman blokin voimistaminen. Meille kylmä sota merkitsi ydinpommin pelkoa, mutta neuvostokansalaisille jatkuvaa pula-aikaa, sillä parhaat raaka-aineet, raha ja osaaminen hupenivat asevarusteluun ja liittolaisten avustamiseen. Isoja ”ulkkaristipendejä” nostaneelle tämä on ikävää mietittävää.
Venäjällä on laillinen oikeus turvallisuuteen, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Näin Kreml sanoo, ja on vaikea keksiä, miksi Nato laajentuisi, ellei tarkoitus olisi uhata tai padota Venäjää. Minun ajattelussani turvallisuuteen eivät kuitenkaan kuulu sotilastukikohdat Krimillä, Syyriassa tai Vietnamissa – kuten ei Yhdysvaltojen sadat tai Ranskan ja Englannin à kymmenisen tukikohtaa ympäri maailman. Turvallisuus on jakamaton, ja sotilastukikohdat horjuttavat sitä kaikkialla.
Krim ei ole Venäjällä eikä Ukrainassa, ja sen kohtalosta pitäisi neuvotella kansainvälisesti. Valtaus vastoin kansainvälisiä sopimuksia oli yhtä väärä teko kuin Kosovon tunnustaminen. Niemimaa pitäisi mieluiten demilitarisoida Ahvenanmaan tavoin. Jo ilmastosyistä tarvittaisiin käänne kohti kaikkien sotilastukikohtien hävittämistä.
Rauhanliikkeessä emme etsi ”hyviksiä”, joihin luotetaan sokeasti ja joiden teoille keksitään puolusteluja. Ollaksemme uskottavia meidän on pysyttävä erillään kaikista blokeista. Kaikki voimat tarvitaan ympäristökriisin torjuntaan yhteistyöllä ja siis varustelukierteen ja sotilasblokkien vastaiseen toimintaan.
Rauhanveteraani Kirsti Era 