Nyt on tosi turvallista! (2)

Suomen lähin sotilaallinen ja poliittinen liittolainen on Yhdysvallat.

Se on kuulemma vakaa ja luotettava demokratia. Ainakin se on kerkeä: kylmän sodan jälkeen se on hyökännyt 90-luvulla Irakiin, pommittanut Jugoslaviaa, hyökännyt hallinnon vaihtamiseksi Afganistaniin 2001, Irakiin 2003 (öljyä), Libyaan 2011 (öljyä), uhannut valtaamisella Panamaa ja Grönlantia (strategisia maametalleja) 2025 ja aseistanut EU-rahalla (proxy)sotaa Ukrainassa (maametalleja, humusta).

Eilen 2.1.2026 se kävi pommittamassa suvereenia Venezuelaa (öljyä) ja kaappasi maan presidentin puolisoineen. Trump aikoo alistaa Venezuelan USAn hallintaan haluamakseen ajaksi, esimerkiksi kunnes maan öljyvarat on rauhannobelistin, oppositiojohtaja Machadon avustuksella ryöstetty Trumpin perheen ja lähipiirin haltuun. Samalla media unohtaa skandalöösit Epstein-kansiot.

Maduroa aiotaan syyttää Yhdysvaltain oikeusjärjestelmässä Venezuelassa tehdyksi väitetystä huumekaupasta. Mikäli tunnen oikeuskäytäntöä, ovat lait voimassa vain omassa maassa. Rikossyytteet käsitellään sen maan oikeuslaitoksessa, jonka alueella rikos tapahtui. Niinpä Trumpia voitaisiin syyttää Venezuelassa presidentin kaappaamisesta ja öljyvarojen ryöstöaikeesta, koska se tapahtui Caracasissa. Maduro taas ei liene tehnyt USAssa rikoksia.

En ole Maduro-fani, en viimeisinä elinvuosinaan edes Chavezin. Vallankumousretoriikka ei muuta kansanvallaksi suppean sisäpiirin korruptoitunutta hallintoa, joka sitten testamentataan lähimmälle miehelle. Ja jolle ostetaan kannatus jakamalla kansalaisille vallan sijasta almuja.

Silti ulkopuoliset eivät voi vaihtaa valtaa Venezuelassa, kaikkein vähiten imperialistinen USA . Pistimien kärjissä ulkoa tuotu demokratia, ihmisoikeudet tai työväenvalta ei toimi saati kestä. Tästä on vahvat näytöt jo Terijoen hallituksesta lähtien. Lisätään Kongo, Irak, Kosovo, Afganistan, Libya, Iran ja muut luonnonresursseiltaan rikkaat maat, joissa ”demokraattinen” länsi on kaatanut ylikansallisten firmojen kannalta hankalan ja siksi autoritaariseksi moititun hallinnon. Tuloksena on säännönmukaisesti kaaos, usein sisällissota ja aiempaakin surkeampi ihmisoikeustilanne.

Nyt Yhdysvallat voi DCA-sopimuksen perusteella tuoda Suomeenkin joukkojaan harkintansa mukaan 15 varuskuntaan ja operoida täältä käsin haluamillaan aseilla ja joukoilla missä mielii. Entä jos Trump keksisi kaapata Venäjän tai Valko-Venäjän presidentin ja operoisi vaikkapa Rissalasta käsin? Semminkin kun maassa on nyt valtiojohto, joka ei suostu edes vastaamaan Kremlin puheluihin.

Nerokkaan DCA-sopimuksen Suomen eduskunta hyväksyi kesällä 2024 yksimielisesti, sillä Anna Kontulan vastaesitystä ei kannattanut kukaan. Tätä on median lietsoma gallupdemokratia käytännössä. Vastuussa tästä vaarallisesta päätöksestä ovat kaikki eduskuntapuolueet. Tosi paikassa vastuun kannamme me rivikansalaiset, puolueet luikkivat taas galluplukujen taakse.

Olen tänään DCA-sopimuksen seuraamuksista entistäkin huolestuneempi. Ainoa lohtu on, että me protestoimme sitä vastaan.

mielenosoittajia Joensuussa marraskuussa 2023

Oikea päätös, S-ryhmä!

(kirjoitus julkaistiin Karjalan Heilin yleisönosastossa 10.12.2025)

Helena Artell syyttää S-ryhmää politikoinnista (Heili 3.12.), kun se lakkaa myymästä israelilaisia tuotteita. Kuitenkin Gazan sodan taloudellinen tukeminen jos mikä on politikointia. S-ryhmä ansaitsee kiitoksemme, sillä se toimii, Orpon hallitus ei.

Israelin politiikan arvostelu ei ole antisemitismiä, kuten Artell väittää. YK:n jäsenvaltiona Israelin pitäisi noudattaa kansainvälisen oikeuden sääntöjä.

Se esiintyy maailman juutalaisten nimissä ja piiloutuu holokaustin taakse aina saadessaan kritiikkiä. Tämä kasvattaa riskiä, että sodan julmuuksien suututtamat ihmiset kohdistavat vihansa ulkomaiden juutalaisiin, vaikka nämä eivät voi äänestää Israelissa. Antisemitismiä ruokkiikin Israelin sotapolitiikka, jota vastustaa mm. amerikkalainen Jewish Voice for Peace.

Gazan tilanteen uutisointia vaikeuttaa se, ettei Israel päästä paikalle kansainvälistä mediaa. Tietoa välittävät Israelin sotapropaganda ja arabijournalistit. Heitä Israel on surmannut systemaattisesti, elokuun puoliväliin mennessä 274 journalistia. Tällaisissa tiedotusoloissa Israelin ystävien on helppo väittää epämieluisia faktoja valheiksi.

Marraskuun puoliväliin mennessä arviolta 71 500 palestiinalaista oli menehtynyt sodan aikana (18 500 lasta). Israelilaisia noin 2000 (sisältää Hamasin hyökkäyksessä 7.10.2023 menehtyneet). Israelin iskuissa on kuollut myös iranilaisia, jemeniläisiä, libanonilaisia ja syyrialaisia. Gazan rakennuskanta ja muu infra on suurelta osin tuhottu, koulut ja sairaalat systemaattisesti. Raunioissa on lisää uhreja.

Niinpä EU:n ja Suomen pitää heti määrätä Israelille samanlaiset pakotteet kuin Venäjälle. Edes asekauppa Israelin kanssa on heti lopetettava.

Ajattelun aihetta: Israelin armeija tuhosi heinäkuussa Länsirannan palestiinalaisten kokoaman perinteisten viljelyskasvien siemenvaraston. Se myös repi al-Mughayyirin kylässä juuriltaan 80 000 oliivipuuta, osa satojen vuosien ikäisiä (Le Monde Diplomatique 10/2025, suomenkielinen ).

Viisi minuuttia (Ilja Šakurski)

(Anarkisti ja aktivisti Ilja Šakurski tuomittiin 16 vuodeksi vankilaan Set’ / Verkosto -jutussa , hän on istunut kotikaupungissaan Penzassa, sitten Mordoviassa ja on nyt taas vankisiirrossa, asianajajan ja omaisten tavoittamattomissa. Suomensin hänestä Rus’ sidjaštšajan (Russia Behind Bars, Vankien Venäjä) postauksen avoimeen facebook-profiiliini 30.10. Tässä tekstissä Ilja kertoo lääkärikäynnistään. Teksti ja kuvat ovat Telegramissa Iljan tukiryhmän tilillä: https://telegra.ph/Pyat-minut-10-25-3

Vankien onnistuu vain harvoin käväistä vapaudessa ennen tuomion päättymistä. Sellaisiin tapauksiin on äärimmäisen vähän perusteita, ja useimmiten ne edellyttävät, että vangilla on jotain ongelmia. Kyseessä voi olla esiin tulleen rikoksen tutkinta tai välttämätön matka sairaalaan erikoislääkärille, jota ei vankilan lääkintäjärjestelmässä löydy.

Jouduin vaatimaan käyntiä vapauteen terveyssyistä noin viiden vuoden ajan, Mordoviaan tulostani lähtien.

Valituksia vankeinhoitoviraston hallintoon, lukuisia reissuja vankisiirtolan sairasosastolle, yrityksiä päästä lääkärille, toistuvia käyntejä terveydenhoitajalla, sukulaisten ja ihmisoikeusaktiivien tukea, syyttäjänvirasto ja muut instanssit… Kului monta vuotta, ennen kuin määrättiin erikoislääkärin vastaanotto ja minut kirjattiin kuljetukseen Zubova Poljanan terveysasemalle.

Aurinkoinen kesäaamu vuonna 2025. Vankisairaalan LIU-3 työntekijät ovat vasta menossa töihin. Seison portilla odottamassa vankiautoa. Viime hetkeen saakka minun on vaikea uskoa, että tosiaan onnistun poistumaan Mordovian vankilamuurien sisältä edes pikku hetkeksi jo ennen 2030-lukua .

Hermoilen hieman odottaessani mahdollista kohtaamista vapauden kanssa. Kiipeän vankiautoon. Vain yksi vanki ilman painavia kantamuksia tai liikoja hankaluuksia. Vartijat, käsiraudat, konepistooli, pamput, tunnistuslaitteet yksin minua varten, sitä varten, että saisin lopultakin nauttia laillisesta oikeudestani lääkärin tutkimuksiin ja jatkohoidon määräämiseen.

Rehellisesti sanoen oloni oli jopa vähän kiusaantunut tästä kaikesta, vaikka en ole pakottanut ketään läsnäolevista moiseen työhön, täyttämään niitä velvollisuuksia minun saattamisessani, joista heille maksetaan palkkaa.

Matka kestää noin 40 minuuttia. Edessäni on vain häkkejä, penkkejä ja harmaita metalliseiniä. Nurkassa selli ja lattialla siihen juuttuneita roskia. Vankiautossa on yleensä tylsää ja yksitoikkoista matkustaa. Vartijoiden keskustelut eivät ole kummoisia. Ne pysyvät samoina vuodesta toiseen: palkat, yhteiset tutut, kalareissut, autot, määräykset, eläkkeet, lomat ja poissaolot. Avoimen luukun raosta puhaltelee raikas tuuli, ja katson siitä erilaisia puunlatvoja, jotka vilahtelevat ohi vuoroin kirkkaan sinitaivaan ja harvojen sähkölinjojen kanssa.

Välillä suljen silmäni ja kuvittelen, mitä ympärillä on.

Aina välillä vankiauto kiihdyttää ja kääntyy jyrkästi. Muistiini jäävistä näkymistä yritän hahmottaa ympärilläni olevaa näkemättä jäävää seutua.

Ensi kertaa moniin vuosiin joudun kosketukseen vapaan elämän realiteettien kanssa, kävelemään siinä, tiedostamaan mahdollisuuden, että olen siinä läsnä. Edellisen kerran olen kävellyt vapaudessa siirron aikana viisi vuotta sitten. Muistan tähtitaivaan, poliisikoirat, aseman äänet, jäätyneen maan, taskulamput ja vaijerin, joka ympäröi vielä siviiliasuiset vangit kasseineen.

”Olette vartijoiden komennossa. Jos yritätte pakoa, käytämme virka-asetta. Teidän täytyy noudattaa täsmälleen kaikkia saattavan henkilökunnan määräyksiä.”

Kuulen samat sanat nytkin, kun olen Zubova Poljanan kylän keskustassa.

Sääntöjen sanamuodot menevät ohi korvieni, sillä olen äärimmäisen innoissani ympärilläni olevasta: ohi ajavista autoista, ihmisiä vilisevistä poluista, ohikulkijoista, osin unohtuneesta äänten kirjosta asutustaajamassa. Lasten huudot, puheen jupina, autojen torvet, linnut, kirskunta – tämä kaikki sulautuu yhtenäiseksi äänivirraksi, jota en ole kuullut pitkään aikaan.

Ihmisiä. Mitä erilaisimpia ihmisiä, vanhoja ja nuoria, vapaita ja siksi aivan toisenlaisia silmissäni, kirkkaissa, erivärisissä ja erimallisissa vaatteissa. Pikkulapsia… Havahdun ajatukseen, etten ole moneen vuoteen nähnyt lapsia.

Kaikki ympärillä oleva ällistelee ilmaantumistani. Olen kuin avaruusolio, ulkomaalainen, muukalainen.

Univormuihin pukeutuneet herättävät asukkaissa levottomuutta ja uteliaisuutta. Rohkeimmat miehet tulevat vankiauton luo ja kysyvät: ”Kenet te toitte?” Sääntöjen vaatimalla tavalla vartijat kehottavat siirtymään kauemmas ja vastaavat tuoneensa roiston. Muistan nähneeni lapsena televisiossa roistoja. Isoja äijiä nahkatakeissa, aurinkolasit kaljussa päässä ja ketjut kaulassa – sellaisia ei nykyisin enää näe. Niitä on vain elokuvissa. Nykyisin roisto olen minä. Laiha poika mustassa vangintakissa ja harmaaraitaisessa lakissa. Käsiraudoin vartijaan kytkettynä. Yksi kävelee edellä, kehottaa ihmisiä tekemään tietä, toinen ”suojaa selustan”. He ovat melko keskittyneitä ja vakavia eivätkä kiirehdi.

Vanginpapereissani on lakipykälä 205. ”Terroristijärjestön johtaja, jolla on taipumuksia terroriin ja ekstremistisiin rikoksiin”. Sellaisen vangin kanssa ei ole suotavaa löysäillä, lisäksi elämme rauhatonta aikaa.

Ihmiset pysähtyvät ja seuraavat minua katseellaan. Naiset huokailevat ja mainitsevat jumalan. ”Kauheaa”, sanoo yksi heistä.

Tuntuu kuin olisin näyttelyolio toisesta ulottuvuudesta, jota ihmiset eivät tunne, eksoottinen olento, ja kuitenkin tässä roolissa on annos nöyryytystä.

On tapana ajatella, että venäläiset kansanihmiset ovat aina suhtautuneet myötätuntoisesti kahlevankeihin. Että he ovat aina säälineet pakkotyöhän tuomittuja, antaneet heille almuja, ruokaa. Sitä vaativat uskonopit, mutta pyrkimys tulee myös kansan sisimmästä. Jopa kaikkein raaimpia murhaajia ja rosvoja säälittiin vankeusaikanaan kohtalonsa tähden, yritettiin osoittaa myötätuntoa edes katseella, jotta täten irrotettaisiin syntiset ja piinatut vihastaan ja julmasta vieraantumisestaan, elvytettäisiin heidän sammunutta ihmisrakkauttaan ja haluaan palata muiden yhteyteen.

Edes neuvostokansa, joka oli kokenut sodan kauhut, ei pystynyt olemaan tuntematta myötätuntoa saksalaisia sotavankeja kohtaan, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään ja kylmään vankien siirtojonoissa ja näännyttävässä työssä.

Nyt sen sijaan näen ihmisten silmissä vain pelkoa, hämmennystä ja herkeämätöntä uteliaisuutta, paikoin jopa täyttä välinpitämättömyyttä, mutta ei yhtään mitään toiveita herättävää, valoisaa tai osanottavaa. En odottanut ihmisiltä mitään, en vaatinut mitään, totesin vain faktan. Kävellessäni vartijoiden seuraamana vapaiden katua tunsin itseni muukalaiseksi. Kukaan ohi kulkevista ja minua tarkastelevista töllistelijöistä ei tuntenut tarinaani, ei tiennyt, millainen ihminen olen, mitkä ajatukset ohjaavat toimiani ja millaisista teoista koostun, mutta kaikki pelkäsivät minua valmiiksi, varoivat katsettani tai äkillistä liikettäni. Hahmoni koostui pääasissa maastopukuisista saattajistani. Sillä tavoin vartioidaan vain petoa, joka muodostaa suuren vaaran ympärillään oleville. Olen stereotypioiden vanki.

Nyt kun olen viettänyt vankilassa vuosia, tunnen tuon leiman koko taakan, se syöpyy yhä syvemmälle hahmooni ja kasvattaa yhä pitemmäksi etäisyyttä, joka vieraannuttaa minua vapaiden yhteisöstä. Silti minä hymyilin. Katselin kaikkia noita erilaisia ihmisiä: mummoja kasseineen, paksuviiksisiä miehiä, tyttöjä minisortseissa, potilaita, siivoojia, sairaanhoitajia… Olin ikävöinyt heidän seuraansa kovasti.

Mieleni herkistyi eri hajuista. Tuoksui kesältä, en pystyynyt määrittämään, mikä konkreettinen haju se oli. Ehkä sillä ei ole yhtä konkreettista lähdettä, mutta sen tyypillinen sekoitus on vain määrättynä aikana määrätyissä paikoissa – vapaudessa. Siltä tuoksuvat Venäjän syrjäseutujen asutuskeskukset aurinkoisena kesäpäivänä, kun kukkapenkit kukoistavat, niitetty heinä kuivuu nurmikoilla, pöly kertyy ajotien reunalle ja arkinen päivä kihisee ihmisten puuhia, ajelemisia, kävelemisiä, tapaamisia ja puheita. Ison männyn kupeella seisoo vanha neuvostoaikainen polkupyörä, kenties Strela tai Sura. Jossain kaukana ajaa auto, josta kuuluu bassokaiuttimen jyminää.

Portaikossa on loputon ihmisvirta, potilaita ja lääkäreitä. Vartijat vaativat tekemään tietä, päästämään ohi ilman vaaraa läheisyydestä. Ihmiset häkeltyvät, ryntäilevät ja jähmettyvät paikoilleen. Kuiskailevat ja huokailevat silmät levällään.

Sairaala on kuin asuttu autiotalo, rapistuneet seinät, vanhat portaitten kaiteet ja epämukavat penkit. Vuosikymmeniä käytössä ollut surkea kalustus on nykyisinkin osa maaseudun poliklinikoiden ilmapiiriä. Aikaa on kulunut paljon, ilman että mikään on muuttunut. Suurvalta on olemassa vain televisio-ohjelmissa. Innovaatiot, kehitys, keksinnöt, uudistukset. Minun ei tarvinnut kuin palata muutamaksi minuutiksi vapauteen, kun löysin saman pölyisen, huteran, pesemättömän Venäjän, jota silti olin myös ikävöinyt.

Pääsin lääkärin vastaanotolle jonon ohi, eikä kukaan tainnut uskaltaa mukista. Tarkastus ja lääkärin lausunto ei vienyt kuin enintään viisi minuuttia. Koko ajan olin käsiraudoin kytketty vartijaan. Toinen saattaja katsoi tarkkaavaisesti ikkunasta, kolmas oli jäänyt oven taa.

Erikoisoperaatio sujui kaikkien sääntöjen mukaan.

Paluumatka vankiautolle noudatti samaa reittiä ja tunnelmat olivat samat, mutta kokemukset intensiivisemmät, ja tiedostin vahvasti ja kiireesti, että olen viime hetkiä vapaudessa, jota en pitkään aikaan koe uudestaan. Tuntui jopa, että samat ihmiset odottivat paluutani nähdäkseen, miten roisto suljetaan vankiautoon.

Valtion sandaalit jalassani jättivät jälkensä pehmeään oranssiin hiekkaan, jota oli ripoteltu jalkakäytäville. Ehkä ne jäljet jäivät ainoaksi todisteeksi ja merkiksi lyhyestä vierailustani Zubova Poljanaan kesällä 2025. Hyvin todennäköistä on, etten koskaan enää tule tähän asutuskeskukseen. Minut pantiin taas vankiautoon. Palasin kammottavan tuttuun rautaseinien ja kalterien suljettuun maailmaan.

Vankiauto ei käynnistynyt. Se oli mennyt rikki. Vapaus ei halunnut päästää minua takaisin…

kesäkuu 2025

Koulutusrahaa sotaan ja rauhaan

Taannoinen lehtiuutinen maanpuolustuskoulutusyhdistyksen saamasta lisärahoituksesta ällistytti: ”yhdistys sai hallituksen kevään kehysriihessä tälle vuodelle tarvitsemansa miljoonan euron lisärahoituksen” (KSML 10.6.2025).

Uutisesta ilmeni, että MPK:ssa on tahtotila että runsaat valtionavut vakiintuvat ja tavoitetila, että maanpuolustuskurssitus ulotetaan nykyisestä yksilöiden kouluttamisesta myös armeijan ja rajavartioston yksiköihin ja koulutusyhdistys muuttuu osaksi kokonaismaanpuolustusta. Liittoutuneiden kanssa 1944 solmittu rauhansopimus edellytti nationalistisen ja paramilitäärisen Suojeluskunnan ja sen naisjärjestön Lotta Svärdin lakkauttamista; eikö siis rauhansopimus enää liene voimassa?

Lisämiljardi tarvittiin, jotta saadaan taas toteutettua yli 140 000 koulutuspäivää maanpuolustuskursseilla. MPK:n valtionapu romahti viimesyksyisen leikkauksen jäljiltä surkuteltavaan 8,9 miljoonaan euroon, mikä olisi merkinnyt 10-20 000 päivän vähennystä. Innokkaita koulutettavia kuuluu riittävän, etenkin ammuntaa opettelemaan. Turvallisuudentunne vahvistuu, kun miettii, ketkä mahtavat haluta ampumaoppiin ja millainen psykologinen testaus edeltää kurssitusta. Seulotaanko kurssitettavista (ja kouluttajista…) edes Sinimustat ja muut uusnatsit? Entä muiden rikollisjengien jäsenet?

Uutista lukiessa ei Rauhanveteraani tiedä itkeä vai nauraa. Rauhan- ja ihmisoikeustyötä tekeville järjestöille ei myönnetty tälle vuodelle valtionapua lainkaan.

Kouluväkivaltaa ja jengirikollisuutta kauhistellaan aiheellisesti, mutta lääkkeeksi tarjotaan keppikuria, poliiseja ja järjestyksenvalvojia, jotka vain syventävät ongelmia. Mieleen eivät tule yleissivistyksen vahvistaminen opetusohjelmissa ja rauhankasvatus – eritoten historianopetuksessa. Tai solidaarisuuden ja yhteistyön painottaminen yhteiskuntaopissa ahneuteen kannustavan yrittäjäkasvatuksen sijaan, saati kilpailun vähentäminen . Sekä oppilaiden, opettajien että koulujen kesken. Päin vastoin, koululaisille puuhataan maanpuolustuskasvatusta Venäjän tyyliin.

Onneksi on vielä Niilo Helanderin säätiö, joka on myöntänyt rauhantutkijoille yhteensä reilut 100 000 €, rauhanjärjestöille yhteensä yli 125 000 €, lisäksi rauhankulttuurin erilaisille projekteille yli 100 000 €. Tietysti nuo 350 000 € rauhankasvatukseen, -toimintaan ja -kulttuuriin on pientä verrattuna jo pelkän MPK:n saamaan 10 miljoonan pottiin. Suurkiitos silti kulttuurityötä tekeville rahastoille, myös Koneen säätiölle.

Onneksi ovat myös Susanna Hast ja Noora Kotilainen sekä MILMEDIA Saara Särmä, joka sai 24 000 € projektilleen Mielten militarisaatio ja militarisoituva media – käsitteellisiä välineitä arkiseen rauhantyöhön. Ehkä näiden tutkijoiden tuottamaa tietoa joskus tulevaisuudessa hyödynnetään joukkotiedotuksessa ja valtiollisessa päätöksenteossa. Mutta ”näillä mennään” oikeistohallituksen aikana, eikä tulevaisuudessa kajasteleva Kokoomus+SDP+Kepu vaikuta rauhantahtoisemmalta.

Länsi on rikas. Miksi?

Eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset tuntevat globaalia ylemmyyttä elintason, demokratian ja ihmisoikeuksien takia – vähintään alitajuisesti. Globaalia etelää paheksumme, vähättelemme, ehkä säälimme, menemme sinne auttamaan ja viemme samalla tuotteitamme ja ylemmyyttämme. Afrikkalainen kirjallisuus avaa valkoisen arroganssin, paikalliskulttuurien tuhonnan ja siis mielen kolonisaation vaikutusta afrikkalaisten minäkuvaan (esim. Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet ).

Historia antaa kuitenkin perusteen häpeään ja syyllisyyteen ylemmyyden sijasta. Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon Orjuuden arvet valaisee orjakaupan historiaa ja vaikutusta Afrikan, Euroopan ja Pohjois-Amerikas talouteen. Nostan seuraavassa esiin eräitä kirjasta oppimiani asioita.

Jo varhaiskeskiajalla Euroopan rannikoilla opittiin merenkulkua: viikingit, myöhemmin Englannin, Hollannin, Ranskan, Espanjan, Portugalin asukkaat. Niinpä suunnattiin valtamerten taakse ja perustettiin sinne siirtokuntia ja kauppakomppanioita. Jo 1500-luvulla alettiin tarvita työvoimaa Amerikan mantereelle, kun alkuperäisväestö oli osin menehtynyt sodissa ja kulkutauteihin, osin paennut tai kykeni vastustamaan orjuutusta.

Afrikassa kuten muuallakin oli otettu orjia sotien yhteydessä. Sitten toisten kansojen ihmisiä alettiin myydä arabeille ja eurooppalaisille orjanostajille. Eurooppalaisten harjoittama länteen suuntautuva orjakauppa oli laajaa ja teos tarkastelee sitä.

Muodostui orjakaupan kolmio : 1600-1800-luvuilla Euroopasta laivattiin Afrikkaan aseita ja ylellisyystuotteita. Näillä ja rahalla ostettiin laivat täyteen orjia, jotka laivattiin Brasiliaan, Pohjois-Amerikan itärannikolle ja Karibialle. Siellä heidät myytiin orjakauppiaille tai suoraan plantaasinomistajille. Saaduilla rahoilla ostettiin puuvillaa, tupakkaa, sokeria ym., jotka kuljetettiin Eurooppaan ja myytiin valtavilla voitoilla. Orjakaupan kolmiosta kertyneet pääomat loivat perustan Euroopan teollisuuden ja pankkien, koko kapitalismin kasvulle. Orjakauppa ja -työ rikastutti myös Pohjois-Amerikan itärannikon teollisuutta ja pankkeja, samoin etelävaltioiden plantaasitaloutta.

Yksinkertaistaen läntisen rikkauden ja valta-aseman perusta on siis siirtomaat, orjakauppa ja orjatyö. Osa varallisuudesta valui syvemmälle Eurooppaan, jopa Ruotsiin. Ruotsalaiset osallistuivat merenkulkuun ja maan itäosasta toimitettiin purjealuksia varten tukkipuuta ja tervaa. Orjatyöllä tuotettua puuvillaa ja tupakkaa jalostettiin mm. Vaasassa ja Pietarsaaressa.

Orjat eivät alistuneet ilman vastarintaa, vaan yrittivät paeta ja kapinoivat laivoilla. Laivojen kannen poikki kulki vahva hirsiseinä miehistön turvaksi; kannella matkustavat miesorjat oli kahlittu toisiinsa. Orjien kuolleisuus oli korkea kehnon ravinnon ja veden ja tilanahtauden takia.

Orjuutuksen helpottamiseksi ja kapinoiden estämiseksi perheenjäsenet ja saman kielen puhujat erotettiin toisistaan Amerikassa. Näin orjilta ryöstettiin vapauden lisäksi äidinkieli, yhteisö, etnisyys, historia.

Orjuuden päättyminen kuvataan historiankirjoissa ”jalojen eurooppalaisten abolitionistien” eli orjuuden vastustajien saavutukseksi. Afrikassa, laivoilla ja perillä Amerikoissa tapahtuneista orjakapinoista ja paoista ei kerrota.

Vielä vähemmän puhutaan Haitista, jossa orjat nousivat kapinaan ja perustivat valtion 1795. Siellä orjuus oli kiellettyä ja ihmisoikeuksien julistus voimassa. Toisin kuin Yhdysvalloissa, se ei koskenut vain vapaita miehiä. – Yhdysvalloissa kiellettiin orjien tuonti Afrikasta jo 1700-luvulla, mutta heitä haettiin Karibian satamista ja ihmiskauppa oli sallittua v. 1865 saakka.

Kun orjuus lakkautettiin, säädettiin korvauksien maksamisesta – orjanomistajille. Britanniassa valtio eli veronmaksajat maksoivat näitä korvauksia 182 vuoden ajan. Haiti maksoi orjanomistajille ja sitten Ranskalle korvauksia noin 150 vuotta. Orjat jälkeläisineen sen sijaan eivät ole saaneet korvauksia ilmaistyöstä, väkivallasta ja orjuutuksesta.

Oma lukunsa on orjuuden ja rasismin kytkös: rasismia tarvittiin orjuuden oikeuttamiseksi ja kirkonmiehet auttoivat asian muotoilussa. Kirkkoisä Augustinus piti orjuutta (Haamin) synnin rangaistuksena. Kristityt ovat pitäneet Haamia tummaihoisten kantaisänä, ja tällä perusteltiin tummaihoisten orjuuttaminen.

* * *

Kun Isoviha ja muukin venäläisviha on nyt puheenaiheena, muistettakoon, että 1700-luku oli Euroopassa orjakaupan kukoistuskautta. Pietari I ei määrännyt kohtelemaan Ruotsilta vallatun alueen väestöä hyvin (kuten Aleksanteri I määräsi vv. 1808-09). Niinpä Venäjän armeija toimi siellä eurooppalaiseen tapaan: söi asukkaitten ruuat ja rehut, rosvosi, raiskasi ja otti orjia myytäväksi Astrakanin orjamarkkinoille.

Aseita ja kolme maapalloa

Tänään 6.4.2025 me Suomen asukkaat tulemme kuluttaneeksi tämänvuotisen osuutemme maapallon resursseista. Loppuvuoden syömme lasten ja tulevien polvien lautaselta, sillä maapalloja on vain yksi.

Globaali ylikulutuspäivä on vasta elokuussa, koska maailman köyhät osallistuvat juhlaan vain valmistamalla sekä tarpeellisen että roinan, kärsimällä tuotannon aiheuttamista päästöistä, kaivelemalla Euroopasta rahdatuista jätekasoista myytäviä raaka-aineita. He myös kohtaavat pahiten ilmastokriisiistä seuraavat kuivuuden, maastopalot, tulvat, jäätiköiden sulamisen aiheuttaman jokien kuivumisen ja elinmahdollisuuksien katoamisen.

Ympäristökriisin pääsyylliset ja -hyötyjät, ”sivistyneet eurooppalaiset” pesevät käsiään ja syyttävät ilmastonmuutoksesta niukoissa oloissa rehkiviä kiinalaisia ja intialaisia. Jotka tavoittelevat kylläisyyttä, helpompaa arkea, parempia elinoloja, siis asioita, jotka useimmilla meistä on ollut jo pitkään.

EU puhuu vihreästä siirtymästä ja ilmastotoimista – jotka kääntyvät akkuteollisuudeksi, autokannan uusimiseksi sähköön, kasvavaksi kaivostoiminnaksi, bioenergian ”vaatimiksi” metsänhakkuiksi. Tärkeintä EU:lle on kuitenkin nyt asevarustelu, johon käytetään ”rauhan”rahaston varoja, suunnitteilla on aseistuksen modernisointi ja asetuotannon kasvattaminen sadoilla miljardeilla. Varustelubudjetit päätetään lähes yksimielisesti niin EU:ssa kuin Suomen eduskunnassa. Jos joku kyseenalaistaa sodan ratkaisuna ongelmiin ja puhuu vastakkainasettelun lieventämisestä, hänet heitetään ulos ja hajotetaan Euroopan vasemmisto. Näinkö kootaan muutosvoimia ja edistys edistyy?

”Eurooppa patoaa Ukrainan sodassa Venäjän imperiaalisia pyrkimyksiä” sortuen yhä useammin Kremlin tyyliseen militarismiin, euronationalismiin ja toisinajattelijoiden vaientamiseen (tekemällä heistä epähenkilöitä), raja-aitojen pystyttämiseen. Muusta leikataan päästäen kulttuuri, tutkimus, infra ja julkiset palvelut –siis turvallisuus – rapautumaan. Orpon hallitus aikoo kasvattaa varustelubudjettia 50 prosentilla. Ilmankos Kokoomuksen MEP Aura Salla iloitsee ”Thank God I bought these!” sijoitettuaan aseteollisuuteen, jonka kurssikehitys on huikeaa. Raaka-aineet, energia, osaaminen ja poliittinen tahto käytetään tuhon edistämiseen, vaikka kuudes sukupuuttoaalto ja ilmastokriisi etenevät joka päivä. Ydinase”turvaa” haikaillaan, vaikka jo nykyiset riittävät hyvin tuhoamaan elämän vaikka kolmelta maapallolta.

Kaksoisstandardit juhlivat jälleen niin Israelin tekemän kansanmurhan ja deportaation kuin USA:n imperiaalisten aikeiden suhteen. Ennestäänkin ongelmallisen demokratian nopea mureneminen huolestuttaa kyllä, muttei aiheuta toimia, eristämistä tai pakotteita. Myös Kiinan johdolta siedetään käytännössä mitä vain, mutta Venäjän johdon kanssa ei voi edes yrittää keskustella. Kuitenkin etenevän katastrofin pysäyttämiseksi pitäisi tehdä kaikki mahdollinen, neuvotella vaikka pääpirun kanssa.

Tällaista politiikkaa tekevät eduskunnassa ja europarlamentissa pienten lasten vanhemmat ja isovanhemmat. Se on käsittämätöntä. Tai sitten ei: politiikasta päätetään katsomalla ensin iltalehtien lööpit (ja muun median niitten kintereillä), sitten näin tuotetut kannatusluvut. Tältä tieteelliseltä, realistiselta ja vastuulliselta pohjalta päätetään miten äänestetään. Sen ylemmäs ei katse kohoa.

Pikku sukulaiseni opettelevat puhumaan, kiipeilemään, heittämään kuperkeikkaa, piirtämään, rakentamaan torneja ja palapelejä. He hihkuvat ilosta oppiessaan uutta, he suuntaavat tulevaisuuteen.

Sedät ja tädit suuntaavat taas yksiin vaaleihin. Voisikohan rimaa hieman korottaa?
(Kirsi Kunnas: Krylovin faabeleita. Juva 2004)

Kunnon sali hyvälle orkesterille

(tarjosin kirjoitusta myös Karjalaisen yleisönosastoon)

Torstaina 13.3.2025 oli Joensuussa hieno konsertti Uutta ja eksotiikkaa, jonka johti Jukka Untamala. Aluksi kuultiin Debussyn pianoteos Danse Styrienne orkesterille sovitettuna. Sen jälkeen seurasi Olli Mustosen pianokvintetostaan muokkaaman Concerto Grosson maailman kantaesitys. Teos oli vaikuttava; ensimmäisen osan fortet suorastaan järkyttivät ja toivat mieleen maailmaa tuhoavat sodat. Jälkiosan murheellinen teema toistui eri soitinten variaatioina ja muistutti sodan aiheuttamasta kärsimyksestä, joka saa eri muotoja mutta koskee kaikkia (asebisnestä lukuunottamatta).

Olli Mustonen soitti mestarillisesti piano-osuudet, konserttimestari Maaria Leinolla oli hieno viulusoolo, samoin käyrätorvella ja useilla muilla soittimilla. Yleisö taputti teoksen jälkeen pitkään ja saikin kuulla Mustosen pienemmän pianosävellyksen. Väliajan jälkeen kuultiin Rimski-Korsakovin Šeherazade, jossa Maaria Leino jälleen loisti viulusolistina. Hienoja sooloja soittivat mm. huilisti Viazovtsev, fagotisti Mykrä, sellisti Goto, puhaltajia, lyömäsoittajia ja harpistia unohtamatta. Koko orkesteri soitti erittäin hyvin.

Me joensuulaiset olemme onnekkaita, kun meillä on näin hyvin johdettu orkesteri ja siinä näin hienoja muusikkoja. Kaupungin kannattaisi satsata siihen ja tarjota sen työlle kunnon puitteet. Carelia-salin lava on ahdas, näytti että muusikot joutuvat soittaessaan varomaan toisiaan, lämpötila kohoaa ja ilmanvaihdossa saattaa tulla ongelmia. Ainakin konserttimestari joutui virittämään viuluaan kesken Šeherazaden. Tiheä istumajärjestys vaikeuttaa varmaan oman soiton kuulemista ja myös yleisön mahdollisuutta erottaa instrumenttien ääniä.

Joensuuhun tarvittaisiin kunnon kulttuuritalo, jossa olisi isompi lava soitolle, tanssille, laululle, performanssille. Katsomossa oli tällä kertaa tilaa, mutta viihdekonserteissa sekin lienee tupaten täynnä. Akustiikka ei liioin ole optimaalinen. Jää- ja urheiluhalli eivät saliongelmaa ratkaise. Niihin on investoitu: eikö olisi jo hengenkulttuurin vuoro?

Olli Mustonen. kuva: joensuunkaupunginorkesteri.fi

Nyt on turvallista?

Valtio, jonka kanssa meillä on DCA-tukikohtasopimus ja joka johtaa sotilasliittoamme, sai uuden presidentin 20. tammikuuta. Hän pani heti töpinäksi esittämällä aluevaatimuksia Panamalle ja liittolaisilleen Tanskalle/Grönlanti ja Kanadalle. Viime mainittua hän arvioi kuin Putin Ukrainaa: turha valtionraja joutaa poistaa. Venäjän johtava ajattelija Dugin tukee laajenemisaikeita avoimesti, Putin varovaisemmin.

Tanska mykistyi, ja grönlantilaiset haluavat itsenäisyyden, ei uusia siirtomaaisäntiä. Kanadan Trudeau sanoi, että helvetti jäätyy ennen kuin Kanada liittyy USAan.

Trump kertoi, että aluelaajennuksissa voidaan käyttää myös asevoimaa. Niinpä armeijallemme ja upseereillemme voi aueta uusia uranäkymiä ja toimintakenttiä mutta myös pulmia: puolustaako Natossa Tanskaa vai DCA:ssa Yhdysvaltoja. Joka tapauksessa olemme välillisesti mukana Trumpin politiikassa, ainakin kansainvälisen diplomatian näkökulmasta.

Sekä presidentti, pääministeri että ulkoministeri ovat olleet huomattavan varovaisia kommentoidessaan Trumpin puheita. Sananvapauden airuet, iltistoimittajat Ristimäki ja Nurmi kehottavat meitä pitämään suuta supullaan jatkossakin. Oli se YYA-aika ja suomettuminen kauheaa, onneksi nyt on toista!

Trump on avannut Grönlanti-vaatimustaan ja laajentanut sitä Pohjois-Euroopan suuntaan: meillä on strategisia mineraalivaroja. Siis niitä joita Musk tarvitsee sähköauto-, Starlink- ja Space-X-hankkeissaan, ja kiinnostavat ne muitakin. Liittyiköhän DCA ja tukikohtien luominen Fennoskandiaan paitsi Arktiksen kontrolliin (siis Koillisväylän ja Arktiksen öljy- ja kaasuvarojen) myös alueen kaivoshankkeisiin mm. Lapissa?

Kiovan euromaidania muistellen olen leikkinyt ajatuksella, että Venäjän ja Kiinan johtajat, ”kerryt, nulandit ja ashtonit” matkustaisivat Ottawaan ja Panamaan kannustamaan Yhdysvaltojen vastaisia esiintymisiä ja lupaamaan tukea ja BRICS-jäsenyyttä. Miten siihen reagoitaisiin?

Onko tulossa Pax Americana? Syyrian Assad pakeni jo taannoin Moskovaan, kun Venäjän armeija ei joutanut tukemaan häntä. Israelin hallitus suostui tulitaukoon ja panttivankien vaihtoon Hamasin kanssa, kun ei ollut täyttä varmuutta asetuen jatkumisesta Trumpin aikana. Putin istuu odottamassa Ukraina-puhelua Valkoisesta talosta. Varulta hän jo liittyi Trumpin tukijoiden väiteisiin vaalien varastamisesta 2020. Ehkei meitä silti odota rauha, vaan pöytää puhdistetaan Kiinaan keskittymistä varten.

Vaalien varastamisen osalta Putin tietää mistä puhuu, onhan hänellä 20 vuoden kokemus vaaleista, joissa vahvat vastaehdokkaat on suljettu listalta, vaaliväittelyissä on vain statisteja ja valtion media mainostaa avoimesti Putinia. Yhdysvalloissa ei olla läheskään näin pitkällä, mutta kaksipuoluejärjestelmä ja äänestäjäöksi rekisteröitymisen hankaluus syö demokratian pohjaa. Oligarkkien omistus sosiaalisessa ja muussakin mediassa ja somen algoritmit vaarantavat aidon sananvapauden toteutumisen.

Heti 20.1. Trump antoi kymmeniä asetuksia, joilla irroitti Yhdysvallat ilmastosopimuksesta, armahti Capitolin valtaajat, aloitti paperittomien karkoitukset, perui maahanmuuttajaperheiden Yhdysvalloissa syntyneiden lasten kansalaisuuden, lopetti syrjinnänvastaisen toiminnan (DEI) julkisissa laitoksissa yms. Venäjän asioita seuraavasta meininki tuntui liiankin tutulta.

Kuitenkin meille taannoin mainostettiin Yhdysvaltoja sopivana liittolaisena ja viiteryhmänä, vakaana ja luotettavana ihmisoikeuksien ja demokratian leirin johtajana. ”Ei USA nyt sentään semmonen ole kuin Venäjä…” . Eikö tosiaan? Entä Kuuban 63-vuotinen saarto, Irak, Afganistan… Tai Gaza, jossa tehtiin kansanmurhaa jenkkiasein ja -rahoituksella. Tai Trumpin ensimmäinen viikko, jonka päätökset etenevät mm. korkeimman oikeuden republikaanienemmistön turvin. Näkymät ovat huolestuttavia.

Muuten olen sitä mieltä, että turvaa meille ja koko maailmalle tuottaisi rauhaan tähtäävä ulkopolitiikka.

Rauha ja ihmisoikeudet palestiinalaisille

Pidin tämän puheen Joensuussa Palestiinan solidaarisuuspäivän mielenosoituksessa 29.11.2024

Tänään osoitamme solidaarisuutta palestiinalaisille, ja sitä he tarvitsevat. Israelin armeija on surmannut Gazassa yli 45 000 ihmistä, joista kolmannes lapsia. Fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneita on satoja tuhansia. Aliravitsemus uhkaa vammauttaa etenkin pikkulapsia. Israelin pommitukset ja avustusten estäminen jatkuvat tälläkin hetkellä ja pohjois-Gazaa jyrätään asumiskelvottomaksi. Vaarallisten kulkutautien riskiä kasvattaa terveydenhoidon, asuntojen ja sanitaation puute.

Alkusysäyksen joukkotuhonnalle antoi Hamasin isku, joka surmasi noin tuhat israelilaista, mutta kyse ei todellakaan ole Israelin itsepuolustuksesta, vaikka mm. Yhdysvallat niin väittää. Kyse on rasistisesta vihasta ja kansanmurhasta.

Yhdysvallat rahoittaa ja aseistaa Israelin harjoittamaa apartheidia ja joukkotuhontaa, koska tarvitsee uskollista liittolaista öljyisessä Lähi-idässä.

Myös me eurooppalaiset rahoitamme sotaa asekaupalla. EU ei ole puuttunut sodan laajentamiseen Libanoniin, jossa on tapettu jo 3600 ihmistä.

YK:n pääsihteeri Guterres, Amnesty International ja Human Rights Watch ovat todenneet, että Israel tekee kansanmurhaa. Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on tuominnut Israelin harjoittaman apartheidin ja kansanmurhan. Se on antanut pidätysmääräyksen pääministeri Netanjahusta ja entisestä puolustusministeristä Gallantista. Ulkoministeri Valtonen ilmoitti, että Suomi noudattaa pidätysmääräystä; tämä on pieni mutta hyvä alku.

Vaadimme hallitukselta: Suomen pitää EU:ssa ja YK:ssa ja ennen kaikkea omassa politiikassaan toimia kansanmurhan lopettamiseksi.

Meidän on yhdessä painostettava hallituksia. Israel on pakotettava aselepoon, apartheidin ja siirtokuntapolitiikan lopettamiseen ja palestiinalaisten oikeuksien turvaamiseen.

Palestiinalaiset tarvitsevat solidaarisuuttamme. Heidän oikeutensa voivat toteutua ja sotiminen loppua vain poliittisten ratkaisujen kautta. Sotimisen toimimattomuus on tullut todistetuksi jo moneen kertaan.

Vanha mutta ajankohtainen teos

Luin vasta nyt Joe Saccon hienon sarjakuvateoksen Palestiina (WSOY 2003). Siinä hän kuvaa amerikkalaisen sarjakuvajournalistin matkaa Kairon kautta Jerusalemiin ja tutustumismatkoja sieltä Länsirannalle ja Gazan kaistalle 1990-luvun alussa, toisen intifadan aikana. Hän käy Rafahissa, Nablusissa, Jabaliassa, Khan Yunisissa. Häntä opastavat ja tulkkaavat palestiinalaiset, joista jotkut kannattavat Hamasia, jotkut Fatahia, jotkut yrittävät pysyä ryhmien ulkopuolella. Vammaisten lasten opettaja riskeeraa työnsä opastaessaan Saccoa – työn jota hän tekee ilman palkkaa, koska rahoitusta ei ole. Hän elää Qatarissa ansaitsemiensa dollarien rippeillä, mutta ylpeys vaatii kestitsemään vierasta ja maksamaan taksin.

Sacco kuvaa hyvin ironisesti läntisen journalistin asennetta: hän etsii traagisia, hurjia tapahtumia, dramaattisia ja verisiä kuvia, joita valokuvaa muistinsa tueksi. Lööppimatskua. Hän kuvaa myös sitä, miten pelkää ja kärsii vaaroissa, jotka ovat palestiinalaisille arkea: sotilaiden ryntäykset paikalle, kyynelkaasu, kotien surkeus ja hävittäminen, teiden kammottava kunto. Vierailu tehtiin talvella, joten kuvissa sataa, kahlataan kurassa ja palestiinalaispakolaiset palelevat teltoissaan ja hökkeleissään. Välillä ei voi jutella, koska sade ja rakeet hakkaavat aaltopeltikattoa liian äänekkäästi. Sacco itse pääsee välillä Jerusalemiin, hostelin lämpimään suihkuun ja huoneeseen, runsaiden aterioiden ääreen, pesettämään vaatteensa ja kenkänsä.

Palestiinalaiset kertovat miehittäjän mielivallasta, siirtokuntalaisten hyökkäyksistä, armeijan rynnäköistä; kuinka kiviä heitteleviä poikia hakataan, katkotaan käsiä, ammutaan. Moni haavoittunut kuolee, koska ei pääse ajoissa sairaalaan. Ikivanhoja oliivipuita hakataan ilkeyttään ja jotta niiden sekaan ei voisi piiloutua. Vanhat palestiinalaiset kertovat kodeistaan, joista israelilaiset pelottelivat heidät pakoon vuonna 1948 terrorin ja sodankäynnin avulla. Israelilaiset arkkitehtinaiset elävät aivan eri maailmassa. He kannattavat rauhaa ja arvostelevat siirtokuntia, mutta eivät tiedä tai välitä armeijan harjoittamasta väkivallasta, käsitä että väkivalta synnyttää katkeruutta ja ruokkii terrorismia.

Vaikka kirja on niin vanha, se kannattaa lukea, se antaa monipuolisen kuvan palestiinalaisten pakolaisten elämästä ja ajatuksista, eri ryhmien ajattelutavasta. Suomentaja Juhani Tolvanen on 2003 tasapainottanut teosta suosittamalla jälkisanoissaan BBC:n ja HeSarin materiaalipankkeja Palestiinasta. Minusta turhaan, eihän Suomen tiedotuksessa ja julkisessa keskustelussa juurikaan ole ollut esillä muita kuin Israelin näkökulma.

Tämän vuoden aikana on onneksi haastateltu edes suomalaisia asiantuntijoita (Stewart, Juusola, Ruohomäki, Alaranta). Silti vieläkään ei kuunnella palestiinalaisia, vaikka Israelin armeijan polttaa telttasairaalan potilaita elävältä, sodan palestiinalaisten kuolonuhrien määrä ylittää jo 40 000 ja heistä ainakin 17 000 on lapsia. Lisäksi tulevat haavoittuneet ja ruuan, juoman ja lääkkeiden puutteessa vammautuneet lapset. Kammottavaa tilannetta kuvaa tasapuolisesti, myös Israelin materiaaleilla dokumentti Gaza, elämä helvetissä. Kuitenkin kristillisdemokraatit puolustavat yhä Israelin harjoittamaa kansanmurhaa, samoin suurin osa Venäjän oppositiosta. Suomen hallitus ja EU ovat toimettomia, vaikka Israel pommittaa ja komentelee jo YK:n rauhanturvaajiakin, ei yksin palestiinalaisia ja libanonilaisia.

Vuoden 2018 Ydin-lehdessä Juhani Tolvanen esittelee Joe Saccon työtä objektiivisemmin. Hän korostaa sitä, että valokuvia ja videoita voi käsitellä ja vääristellä, mutta sarjakuvareportaasia ei oikein voi. Sarjakuva on siis luotettavampi.


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | Anti-Racist Research Network

emmintää

Emmi welds and tells tales.