”Juuri niin käynnistettiin valtava Ukraina-mustamaalaus – ja juuri niin voitaisiin aloittaa Kremlin niin halutessa isompi Suomen demonisointi. ” (Ilta-Sanomien pääkirjoitus 9.6.2020)
Näin IS analysoi Venäjän poliittisten toimijoiden, ennen kaikkea Venäjän sotahistoriallisen seuran harjoittamaa historian uudelleenkirjoitusta. Pahoittelen, että kommenttini on blogiksi kovin pitkä.
Noin viiden vuoden aikana Venäjällä on vainottu Stalinin terrorin teloitus- ja joukkohautapaikan Sandarmohin löytäjää ja tutkijaa Juri Dmitrieviä, yritetty kaivauksin osoittaa, että uhrit ovat suomalaisten miehittäjien 1941-44 joukkoteloittamia sotavankeja. Tuloksien puute ei estänyt kirjasen julkaisemista suomalaisen kohudosentin kustantamana. Professori Kujala on kritisoinut sitä.
Venäjän rikostutkintakomitea on käynnistänyt tutkimuksen suomalaisten miehittäjien Karjalassa suorittamasta ”kansanmurhasta” polttouuneineen ja elävältä hautaamisineen, joskin hanke pian katosi viraston nettisivulta. Kontupohjaan aiotaan pystyttää elokuvan teosta jääneistä lavasteista lasten keskitysleiri, puuhaajat ovat saaneet valtiolta miljoonien ruplien apurahan. Paikalla ei ole ollut lasten keskitysleiriä, ja kaupunkilaiset vastustavat hanketta, joka turmelisi keskeisen virkistysalueen.
Uusin ”uutinen” ovat suomalaisten piiritettyyn Leningradiin pudottelemat tappavat lelut. En ole selvillä Suomen lentopommituksista Leningradiin, ehkä niitä tehtiin. Tappavat lelut tuovat kuitenkin mieleen toisaalta Stalinin aikaiset väitteet lelunalleihin pannusta lasimurskasta, toisaalta nykyajan rypälepommit, joissa käytetään maastoon leviäviä pikkuesineitä. Räjähtäessään ne vammauttavat uteliaita lapsia.
Näin räikeään historiapolitiikkaan emme ole tottuneet. Neuvostoliitto/Venäjä ei ole korostanut sodan tapahtumia vaan rakentanut naapurisuhteita tähdäten siihen, ettei Suomi uhkaisi sitä. Muut kuin tutkijat ja hyvin vanhat suomalaiset eivät tiedä 1930-40-lukujen ”ryssävihasta” ja sotapropagandasta. Ei liioin Itä-Karjalan miehityshallinnosta, joka kokosi venäjänkielisiä leireille lähetettäviksi sinne, minne Kolmas valtakunta myöhemmin määrää. Joukkoteloituksista saati polttouuneista ei ole tutkimustietoa. Tuhannet sotavangit ja keskitysleirien asukkaat kuolivat nälkään, kylmään, tauteihin ja raskaaseen työhön, myös lapset. Vepsäläisiä ja karjalaisia taas suomalaistettiin mm. kouluissa.
Rikostutkintavirasto nojautuu syytöksissään turvallisuusviranomaisten (NKVD / KGB / FSB) raportteihin. Niiden luotettavuuden näkee 1950-luvun rehabilitaatioista, joissa satojen tuhansien uhrien syytteet kumottiin ”koska rikosta ei ole tapahtunut”. Syyte oli ilmiantajan tai kuulustelijan sepite, jonka kidutettu uhri allekirjoitti. Sodan aikana ja jälkeen miehityksen alla eläneitä ja sotavankeja kohdeltiin maanpettureina, joten heillä oli vahva motiivi liioitella kokemiaan kauhuja kuulustelijoille.
Jelena Tšižova kuvaa syksyllä ilmestyvässä romaanissaan Muistista piirretty kaupunki, kuinka terveet turvallisuusmiehet sepittivät piiritetyssä Leningradissa vihollisten merkinantajia, paniikin lietsojia yms. osoittakseen tarpeellisuutensa ja välttääkseen rintamapalveluksen. Rikostutkintakomitean käyttämät tietolähteet eivät siis ole luotettavia.
* * *
Miksi Venäjä sitten uudelleenkirjoittaa jatkosodan historiaa? Arja Paananen ja moni muu tyytyy moralisoimaan Putinin ja Kremlin pahuudesta ja ennustaa hyökkäystä Suomeen ja/tai EU:n hajottamista (tarvitaankohan siihen Venäjää). Suomea verrataan suoraan Ukrainaan. Kreml ei ole myöntänyt Sevastopolin ydintukikohdan ratkaisevaa vaikutusta Krimin laittomaan anneksioon 2014 ja sekaantumiseensa Ukrainan sisällissotaan. Se puhuu venäjänkielisten asemasta, ja täkäläinen media näyttää nielevän valheen. Jopa Suomen venäjänkielisiä aletaan epäillä. Tärkein unohdus on kuitenkin sotilaallinen: meillä ei ole Venäjän sotilastukikohtia, ja Kreml tarkastelee meitä itseensä kohdistuvan uhkan näkökulmasta. Juuri siinä on tapahtunut muutos.
IS:n pääkirjoituksessa mainitaan Makarovin Nato-lausunto ja presidentti Niinistön vastaus – vuonna 2012. Sen jälkeen Suomi on solminut Naton kanssa isäntämaasopimuksen 2014, Naton ydinasemahtien Yhdysvaltojen ja Englannin kanssa sotilaallisen aiesopimuksen 2018 (minkä Venäjä tulkitsi lähes Nato-jäsenyydeksi ), liittynyt Nato-vetoisiin JEFF-joukkoihin 2018. Suomessa järjestetään vuosittain kymmeniä sotaharjoituksia, joihin osallistuu Nato-maiden joukkoja ja joiden käsikirjoituksessa vihollinen on käytännössä Venäjä. Tämä kaikki tiedetään Moskovassa.
Keväällä 2019 Yhdysvallat osallistui 2 kk Arctic Challenge-harjoitukseen samaan aikaan kun meillä pidettiin eduskunta- ja EU-vaalit. Silti ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ollut taaskaan vaalikysymys, ja niinpä hävittäjähankinta ja liukuminen Natoon sai edetä armeijan ohjauksessa.
Laaja yleisö on Venäjällä suhtautunut Suomeen lähes idealisoiden ja pitänyt hyvänä naapurina. Nyt tilannetta muutetaan aktiivisesti. Nato ja Yhdysvallat on Venäjän päävastustaja, Venäjä taas Naton. Kun Suomi ujuu Natoon, meistä tulee vihollismaa ja tämä halutaan saattaa venäläisten tietoon. Tämä vastasiirto olisi kannattanut ottaa huomioon, kun tehtiin siirtoja kothi Natoa.
Suomen imagoa muokkaavat nyt painavammat tahot kuin maksettu kodudosentti: hallintoa lähellä oleva sotahistoriallinen seura, rikostutkintavirasto, virallinen RIA Novosti. Suurimpia ongelmiamme eivät olekaan pakolaisvyöry (1), tonttikaupat (2) tai valheet lastensuojelusta (3). Saati Pietarin trollitehdas (4), jossa tuskin on suomentaitoisia -– mistäpä heitä löytyisi?
Alafuzoffin työryhmän Venäjä-raportti kannattaisi lukea tästä näkökulmasta: jos Suomi on nyt Venäjän turvallisuuspolitiikassa vähemmän merkittävä maa kuin kylmän sodan aikana, se on oikein hyvä. Nuo neljä vuosientakaista vasta-argumenttia joutaa unohtaa, pulmat ovat hankalampia. Hybridisodan asiantuntijat tekisivät järkevästi, jos miettisivät niiden sijasta Naton puuhia Lapissa, Murmanskin naapurissa. Ja Rissalassa, josta lennellään jatkuvasti Venäjän rajalle. Kysykää vaikka Nurmeksen ja Lieksan asukkailta.
”Niinistöllä olisi nyt hyvä hetki viheltää peliä poikki. Siitä jäisi ainakin selkeä nettijälki, sillä muuten voi käydä niin, että vaikeneminen tulkitaan myöntymisen merkiksi.” (IS 9.6.2020)
Entä jos Niinistö ei uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska Venäjä voi alkaa kysellä Suomen Nato-sopimuksista ja -sotaharjoituksista?
Eduskunnan pitäisi kiireesti perehtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ruveta käsittelemään sitä. Aloittaa voisi karttaharjoituksesta. Armeijan, PS-värisuoran ja presidentin osaaminen alkaa olla nähty.
Ja mediassa voitaisiin vaihtaa mustavalkoinen väritelkkariin.
Karttaharjoitus: merkitse kartalle valtioiden rajat ja nimet. Korosta Nato-maiden nimet sinisellä, Shanghai-liiton maat punaisella, puolueettomat vihreällä ja harmaan vyöhykkeen maat turkoosilla.
Rauhanveteraani Kirsti Era 