Posts Tagged 'Nato'

Naamiot on riisuttu

Näin sanoi presidentti Niinistö viime keväänä Putinin määrättyä hyökkäyksen Ukrainaan. Se oli totta, ehkä useammassa katsannossa kuin silloin huomasimme.

Uudenvuoden puheessa hän sanoi: ”Miten on mahdollista, että Eurooppaa halkova maantieteellinen raja onkin tosiasiassa kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja? Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että jonkun kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin.” Onko todellakin näin?

Jos kerran Venäjän ”kansakunnan mieleen on tullut aloittaa sotiminen”, niin miksi siellä on helmikuusta asti ollut rikos nimittää Ukrainan sotaa sodaksi?
Presidentti Putin tuli 24.12. nimittäneeksi Ukrainan sotaa sodaksi, mutta rivikansalainen voinee yhä saada ’sodasta’ vuosien vankilatuomion (moskovalainen sodanvastustaja Ilja Jašin tuomittiin 8,5 vuodeksi, tosin myös ”armeijan häpäisemisestä”).

Miksi ’sota’ sitten on tabu? Venäläiset ovat vuosikymmeniä toistelleet ”kunhan vain ei tulisi sotaa” (лишь бы не было войны): kehnoihin asuntoihin, tavaroiden puuttumiseen, korruptioon, surkeaan tiestöön, veden-, kaasun- ja lämmöntoimitusten katkoihin voi alistua, kunhan ei tule sotaa. Siinä missä USA ja muu länsi ajaa ”ihmisoikeuksia ja demokratiaa”, on Kreml esiintynyt ”vakauden ja rauhan takeena”. Melkoinen osa kansalaisista uskoo tähän yhä. Sodan pelkoa selittävät Neuvostoliiton asukkaiden kärsimykset toisen maailmansodan aikana. Kuolleita vähintään 20 miljoonaa, nälkä ja pula kaikesta, natsimiehityksen ja totaalisen sodan valtava hävitys.

Tästä johtuu, ettei sotimista Afganistanissa sanottu sodaksi, vaan Kabulin hallituksen ”veljelliseksi avustamiseksi”. Samoin Syyriassa on ”puolustettu laillista presidenttiä”. Nykyistä Ukrainan ”sotilaallista erikoisoperaatiota” on myyty kansalle erikoisjoukkojen ja yksityisen Wagner-armeijan toimintana, eikä aluksi myönnetty, että myös asevelvollisia on lähetetty taisteluihin.
Muistettakoon myös, ettei tämäkään sota ulotu Venäjälle (Engelsin lentokenttää ja Belgorodia lukuunottamatta) eivätkä siviilit siis joudu kärsimään. Tilanne muistuttaa amerikkalaisten tilannetta Yhdysvaltojen sodissa.

Ei Venäjän ”kansakunnan mieleen tullut aloittaa sotiminen”, se tuli Putinin lähipiirin mieleen. Kansalaisilta ei kysytty mitään ja heille on valehdeltu koko ajan. Kreml salailee sitä, että kyseessä on sota eikä ”erikoisoperaatio”. Venäjän media ei näytä siviilikohteiden pommituksia ja tuhoja, paitsi Ukrainan armeijan Donbassissa aiheuttamia. Kaatuneiden määrää ei kerrota. Osittainen liikekannallepano aloitettiin vasta syyskuussa. Kyse ei ole ”kansakunnan” ominaisuuksista vaan politiikasta, kuten Niinistön puheessakin.

Myös länsipuolella ”on tullut mieleen aloittaa sotiminen”


1. 2001-2021 länsi soti Naton lippujen alla Afganistanissa, ja Suomi osallistui sotaan sen osapuolena. Täten maamme sitominen Naton komentoketjuihin alkoi jo 21 vuotta sitten. Seurauksena kymmeniä tuhansia kuolleita ja valtava pakolaiskriisi, jota pahentavat EU:n pystyttämät muurit.
2. Yhdysvallat hyökkäsi valheellisin perustein Irakiin 2003 ja tuhosi maan, se on yhä sekasortoinen ja sieltä paetaan. Mm. toimittajille Irak ja Syyria ovat maailman vaarallisimmat maat.
3. Venäjä ja länsi ovat aseistamalla ja sotimalla sekaantuneet Syyrian sisällissotaan 2012 alkaen ja maa on sekasortoinen, kansalaiset paossa.
4. Länsimaat, mm. Suomi tekevät yhteistyötä Saudi-Arabian kanssa ja myyvät sille aseita, vaikka se on sotinut Jemenissä vuodesta 2015 ja aiheuttanut siellä humanitäärisen katastrofin.
5. Yhdysvallat tukee ja mm. Suomi käy asekauppaa Israelin kanssa, vaikka apartheid-valtio vainoaa palestiinalaisia ja sotii heitä vastaan mainostaakseen asetuotantoaan kenttäoloissa testatuksi. Israeliin ei kohdistu kritiikkiä saati sanktioita.
6. Suomen ja Ruotsin ”demokraattinen liittolainen” Turkki miehittää Pohjois-Syyriaa ja pommittaa kurdialueita. Samalla Turkki sopii asioista Putinin kanssa, sillä maata johtaa ovela mies.

Vielä yksi naamio

Puheensa lopulla Niinistö totesi ”Mitä vuosi sitten saatoimme vasta aavistella, toteutui jo keväällä. Haimme Nato-jäsenyyttä nopean mutta perusteellisen käsittelyn jälkeen.” Niinistö kävi Washingtonissa tapaamassa Bidenia jo kaksi kuukautta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Sitä pohtii, alkoiko Suomen ja Ruotsin tiekartta Natoon konkretisoitua silloin. Valmistelua oli ollut osallistuminen Nato-maiden Afganistan-operaatioon ja keväästä 2016 jatkunut tiivis sotaharjoittelu Nato-maiden kanssa Lapissa ja Venäjän rajan tuntumassa. Karttaharjoituksineen niitä on ollut kymmeniä vuodessa, mutta kansalaisilta Nato-kytkentä naamioitiin.

Niinistö on oikeistolainen Naton kannattaja, joten äänestin vastaehdokasta sekä 2012 että 2018. Putinin katastrofaalinen sota avasi Nato-puolueelle tilaisuuden, jonka se käytti hyväkseen. Oikeistolaisen presidentin innokkaita apureita ovat olleet demaripääministeri Marin, vihreä ulkoministeri Haavisto ja kepulainen puolustusministeri Kaikkonen. Vasemmistoliiton ministeriryhmä on ollut hiljaa; eduskuntaryhmästä sentään löytyi jokunen kyllin rohkea ja harkintakykyinen äänestämään Nato-hakemusta vastaan.

Nyt sitten ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme on Naton, käytännössä mm. Turkin taskussa. Turkki vaikuttaa myös sisäpolitiikkaan, Suomessa asuvien kurdipakolaisten kohteluun. Sijoitummeko tässäkin Eurooppaa halkovan rajalinjan paremmalle puolelle? Tämäkö on Niinistön puheessaan esittämän mystisen pahan vastavoima? Viittailut liiallisesta suvaitsevaisuudesta panevat pelkäämään, että autoritaarisen ja epädemokraattisen, oppositiota vangitsevan ja sotaa käyvän Turkin vaatimuksiin tullaan suostumaan, kuten Ruotsissa.

Toimittajat ja mediat ajoivat Nato-jäsenyyttä lietsomalla pelkoa ja sotahysteriaa – ikäänkuin Suomeen kohdistuisi uhkaa. 90-luvulla alkanut sotanostalgia ja ”Tali-Ihantalan torjuntavoiton” hehkutus pohjusti mielialan, jossa Venäjän hyökkäys Ukrainaan muuttui talvisodan jatko-osaksi ja pinnan alla kytenyt venäläisviha pääsi ilmoille kaikessa alkeellisuudessaan. Nekin naamiot riisuttiin. Uudenvuoden puhe valitettavasti jatkaa tätä rodullistamalla ”Venäjän kansakuntaa”. Se ruokkii viholliskuvia lähes Kailaksen hengessä (Raja railona aukeaa,/ edessä Aasia, Itä, / takana Länttä ja Eurooppaa, / varjelen, vartija, sitä. ).

Hyvisten joukossa?

Presidentin mukaan ”kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja” halkoo Eurooppaa – ilmeisesti Venäjän länsirajaa pitkin. Onko siis pohjoismainen maailmankuvamme sama kuin tuomioistuimien riippumattomuutta tuhoavien, antisemitististen ja homofobisten Puolan ja Unkarin hallitusten? Tai sama kuin Baltian ja Puolan sotahaukkojen ja rajojen kiinni pistäjien. Kuin Latvian, joka ensin kutsui maahan Venäjän oppisitiomedioita ja alkoi sitten syyttää niitä Venäjän tukijoiksi, jos ne tekevät propagandan sijasta aitoa journalismia, kuten tv-kanava Dožd (nykyään Georgiassa). Hämärät puheet hyvästä ja pahasta ja liiallisesta suvaitsevaisuudesta saavat pohtimaan, mitä kaikkea Nato-ratkaisussa tulikaan hyväksyttyä.

Marinin hallitus on kasvattanut Suomen varustelubudjetin puolitoistakertaiseksi keskusteluitta, se suunnittelee muuria Suomen itärajalle. Viholliskuvia ”pahasta” tarvitaankin, jotta veronmaksajat nielisivät tämän, kun moneen välttämättömään asiaan ei ole varaa. Toivokaamme, että kevään vaalikeskusteluissa kuultaisiin rohkeita järjen ääniä, niin että asehankintoja supistetaan ja häpeällinen raja-aita unohdetaan.

Presidentin kunniaksi sanottakoon, että hän totesi myös, että ympäristö- ja ilmastokriisien takia tarvittaisiin kansainvälistä yhteistyötä. Ja että sota tappaa ja tuhoaa joka päivä, pitäisi siis saada aikaan rauha.

Näille ajatuksille ei nykyisessä ilmapiirissä tahdo tulla tukea: laajasti oletetaan, että Ukraina voittaa sodan, jos sitä aseistetaan riittävästi. Venäjän ydinasedoktriinin takia moisesta voi kuitenkin seurata kaiken loppu, ja silloin ukrainalaiset eivät voitakaan Suomen talvisotaa eivätkä kaada Putinin hallintoa, mitä toivovat mm. Venäjän oligarkit Lontoossa.
Kannattaa siis laittaa jäitä hattuun. Ukrainalaisten pelastamiseksi tarvitaan aselepo ja rauhanneuvottelut. Putinin hallinnon kaatamiseen tarvitaan venäläisten aktiivista toimintaa, vieläpä Venäjällä olevien. Toivottakaamme heille voimia, viisautta ja rohkeutta ja tukekaamme heitä – mutta varoen.

Itse voimme toimia liennytyksen ja kansainvälisen yhteistoiminnan puolesta kilpavarustelun ja ympäristökriisin torjumiseksi. Liennytys olisi parasta tukea niin ukrainaisille kuin kaikille venäläisille.


Taustamusiikkina Imagine.

Tarpeellista luettavaa ja pohdittavaa

Kustantamo Vastapaino ja toimittajat Pertti Koistinen ja Ilpo Salonen ovat kiitettävän nopeassa tahdissa julkaisseet kirjan Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen (Vastapaino 2022). Eri alojen asiantuntijat arvioivat siinä sodan tilannetta ja ulospääsyä, samoin sen jälkien korjaamista. Artikkelien välissä on prof. emer. Pertti Koistisen runoja.

Teoksen ensimmäiset artikkelit kyseenalaistavat sotaa ja sotavarustelua. TAPRIn pitkäaikainen tutkija Unto Vesa pohtii, olisiko sota ollut vältettävissä toisenlaisella politiikalla, Sia Spillopoulou Åkermark Ahvenanmaan rauhaninstituutista tarkastelee asevoimien demokraattista kontrolloimista Natossa. Lapin yliopiston emeritusprofessori Lassi Heininen pohtii asevaraista ”turvallisuutta” etenevän ympäristökriisiin oloissa. Artikkelit ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme uudessa tilanteessa hyödyllisiä sekä kansalaistoimijoille että eduskuntaehdokkaille.

Kirjan toinen osa sisältää artikkelit sodan kuvastosta mm. videopeleissä, pakolaisuudesta Euroopassa, joka on globaalisti pakolaisuuden pientoimija Afrikkaan ja Lähi-itään verraten. Sotakokemusten käsittelemisestä kirjoittaa prof. emer. Raija-Leena Punamäki, joka kuvaa valaisevasti traumakuvastoa, jolla suomalaiset säikyteltiin pelkäämään sotaa ja käymään uudelleen talvisotaa. Ja etsimään turvaa sotilasliitosta! Vuodesta 1945 lähtien hyvin toimineen rauhanpolitiikan sijaan – sen ansiosta Neuvostoliitto palautti Porkkalan tukikohta-alueen jo 1955 eikä meitä uhkaa samanlainen vaara kuin Sevastopolin suuren sotilastukikohdan alueen omistajaa Ukrainaa: ensin Krimin anneksio ja nyt sota.

Kolmannessa osassa on Pertti Koistisen ja Heikki Hiilamon artikkeli sosiaalipolitiikasta rauhanpolitiikkana; se on kehittynyt maailmansotien jälkiä korjattaessa. Valitettavasti artikkeli ei oikein aseta kysymystä varustelukierteen ja mm. Suomen asevarustelun nielemistä miljardeista, jotka uhkaavat viedä sosiaalipolitiikalta rahoituksen. Tästä näkyy mielestäni jo merkkejä asennoitumisessa maahanmuuttajiin, etenkin Venäjältä tuleviin opiskelijoihin ja pakolaisiin.

Tarja Väyrynen tarkastelee sodan ja rauhan vaikutuksia ympäristöön ja sen suojeluun ja Sirkka Ahonen viholliskuvien ja väkivaltaisuuksien luoman katkeruuden voittamista aselevon ja rauhan jälkeen. Nato-prosessissa olemme nähneet, ettei Talvisodasta kuluneet 82 vuotta riittäneet tähän.

Ongelma tulee olemaan erittäin vaikea Venäjän ja Ukrainan kohdalla. Kremlin propagandistit ovat lietsoneet vihaa ja levittäneet valheita Ukrainan tilanteesta vuodesta 2014 lähtien. Taustalla on vielä venäläisten perinteinen väheksyntä ukrainalaisten etnistä identiteettiä ja kielen itsenäisyyttä kohtaan. Ukrainan kielen kehittäminen taantuikin Stalinin vainoista 1935 alkaen itsenäistymiseen 1991 saakka. Nyt hyökkäyssota, sen kauhut ja ryöstely ovat paitsi yhdistäneet ukrainalaiset kansaksi myös lietsoneet nationalismia ja nostattaneet vihaa hyökkääjiä ja muitakin venäläisiä kohtaan. Ulospääsy tilanteesta tulee olemaan tuskallista, semminkin kun joka kymmenennellä venäläisellä on lähisuvussaan ukrainalaisia. Ukrainan asukkailla osuus on vielä korkeampi.

Useat kirjoittajat korostavat, että sodat päättyvät yleensä neuvotteluihin tulitauosta ja aselevosta. Tätä on toivottava nytkin, kummankaan osapuolen voittoon en usko. En tietenkään halua, että Ukraina joutuisi taipumaan alueluovutuksiin, semminkään pysyviin, mutta aselepo antaisi maan asukkaille tilaisuuden turvallisuuteen ja normaalimpaan elämään. Toisaalta Venäjän voittaminen sodassa edellyttäisi Naton täyttä osallistumista siihen, siis avointa kolmatta maailmansotaa. Sitten hyvin mahdollisesti ydintalvea ja elämämme loppua. Tällaisen toivominen ei osoita humanismia eikä kypsää harkintaa.

Kirjaa Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen voi suositella joululukemiseksi. Sen pohjalta on hyvä pohtia rauhaa, rauhanpolitiikkaa ja ympäristön pelastamista edistävää toimintaa. Niitä maailma nyt vaatii kiireesti.

[PS Prof. emer. Koistinen olisi voinut tarkistaa runoissaan eräitä nimiä: ei ”Budza” vaan Butša, eikä ”Kretchin” vaan Kertšin salmi. Ja kirjailijan sukunimeen olisi riittänyt ihan k: ei Gorgi vaan Gorki.]

Lausuntoni Nato-jäsenyydestä

Asia: VN/21891/2022. Luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin liiton, kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehdyn sopimuksen hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi

Lausunto
Eduskunnan ei pidä hyväksyä hallituksen esitystä vaan torjua Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, sotilasliitto Natoon.

Esityksen keväällinen taustapaperi ei sisältänyt asian vakavuuden edellyttämää tarkastelua turvallisuuspoliittisesta asemastamme eikä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuvan ulko- ja turvallisuuspolitiikamme kehityksestä, sen saavutuksista ja ongelmista. Keski-iältään nuoren hallituksen riittävän harkinnan kannalta kunnollinen taustapaperi olisi välttämätön, eihän maassamme ole käyty laajaa julkista turvallisuuspoliittista keskustelua sitten Hornet-hankinnan 1993. Sen jälkeiset asehankinnat, varuskuntien lakkauttamiset ja sopimukset Nato-maiden kanssa on päätetty suppeassa piirissä ilman edeltävää julkista keskustelua.

Päätöksen perustelujen näkemykset Itämeren turvallisuustilanteen muutoksesta ovat ongelmallisia – meren asema Venäjän ulkomaankaupassa ja meriliikenteessä Pietariin ja Kaliningradiin on niin keskeinen, ettei ole sen intressissä horjuttaa alueen vakautta. Mustanmeren ja Krimin niemimaan tilanne on täysin toinen: Sevastopolissa on Venäjän suuri laivastotukikohta, joka v. 2014 näytti päätyvän Naton alaisuuteen. Tämä selittää laittoman anneksion, mutta vastaavaa uhkaa ei kohdistu Suomeen, tuskin Baltiaankaan. Presidentti Putinin tai edesmenneen Žirinovskin uhkailut Baltian suuntaan ovat pelkkää puhetta. Suomen liittyminen Natoon muuttaa tilannetta dramaattisesti: Pietari jää pussin perälle, mikä todella vaarantaa Itämeren vakauden.

Nato on ydinaseisiin nojautuva sotilasliitto, jonka jäsenenä Suomi joutuisi eturintamaan, mm. Venäjän ydinaseiden potentiaaliseksi maalitauluksi. Turvallisuutemme vähenisi myös täten.

Presidentti ja muut poliitikot ovat vuosien ajan vakuuttaneet, että Nato-jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys, mutta nyt päätöstä ajetaan läpi paniikkireaktiona, ottamatta itselle ja antamatta kansalle harkinta- ja keskusteluaikaa. Päätöksen syntyprosessi todistaa, miten välttämätöntä olisi turvallisuuspolitiikkaan perehtyminen ja monipuolinen, kiihkoton keskustelu siitä.

Venäjän veroinen autokratia Turkki käyttää luonnollisesti hyväkseen hallituksen ilmaisemaa paniikkia. Se pakottaa Suomen ja Ruotsin tinkimään demokratiasta ja ihmisoikeuksien puolustamisesta, joista olemme olleet syystä ylpeitä ja joita Naton väitetään edustavan ja edistävän.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon vahvistaa sotilasliittoa ja maailman jakautumista sotilasblokkeihin. Naton vahvistaminen ei Ukrainan sotaa lopeta, puhumattakaan Jemenin, Etiopian tai Kongon taisteluista. Pikemminkin päin vastoin, se lietsoo asevarustelua ja hupenevien resurssien haaskaamista tuhoaseisiin.

Kuitenkin pandemioiden ja ympäristökriisin torjuminen ja hoitaminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä, rahan ja osaamisen suuntaamista biosfäärin pelastamiseen. Asialla on kiire. Muutoin lapsenlapsemme tulevat kiroamaan lyhytnäköistä blokkiajatteluamme hetkellä, jolla paljon olisi vielä tehtävissä maapallon pelastamiseksi.

Kirsti Era. Isoäiti, kääntäjä

Lähetä eduskunnalle oma tai järjestösi lausunto!

Jenkkivettä Kremlin propagandamyllyyn

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.

Vain kuusi Vasemmistoliiton kansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.

Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.

Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.

Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.

Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.

Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.

Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.

Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.

Rauhanliikkeen tehtäviä tässä tilanteessa käsitellään Pulu-kannanoton lopussa.

Aito turvallisuus vai sotaliitot

(Puheenvuoro Lieksan laajapohjaisessa vapun yhteislaulutilaisuudessa hieman laajennettuna)

Turvallisuuspolitiikka on päivän puheenaihe, mutta mitä turvallisuus tarkoittaa?

Kansalaisen näkökulmasta turvallisuus on arkinen asia. Se tarkoittaa, että viranomaiset noudattavat lakeja ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Oikeuslaitos ja demokratia toimivat ja äänestämällä voi vaikuttaa. Se tarkoittaa, että tiet ja rakennukset remontoidaan ajallaan.
Se tarkoittaa, että saamme tarvittaessa sairaanhoitoa ja hoivaa, ilman että köyhyys, työttömyys tai asuinpaikka rajoittavat palvelujen saantia. Että jokaisella on koti.
Että ihmisillä on työpaikka, palkka jolla tulee toimeen, ja riittävät tuet työttömille, eläkeläisille ja työkyvyttömille.

Turvallisuutta lisää mahdollisuus kouluttautua halujensa ja kykyjensä mukaan ja saada tarvitessaan apua opiskeluun. Niinpä kouluissa ja hoivapalveluissa on oltava riittävästi työntekijöitä. Heillä on oltava säälliset työolot ja kunnon palkka, jottei tarvitse tehdä ylitöitä saati useampaa työtä. Muutoin uudet tekijät eivät hakeudu koulutukseen ja tuloksena on nykyisen kaltainen hoitoalan työvoimapula.


Turvallisuus edellyttää myös, ettei ympäristöä pilata. Että ilmastotoimet tehoavat eivätkä pohjoisen kasvit ja eläimet katoa.
Ja vihdoin on turvallista elää rauhassa naapurien kanssa – niin omalla asuinalueella kuin kansainvälisesti.

Luetteloa voi helposti jatkaa. Turvallinen elämä siis edellyttää hyvinvointivaltion edelleen kehittämistä, esimerkiksi riittävää rahoitusta sote-uudistuksen toteutukseen ja oppivelvollisuuden pidennykseen. Silloin ulkomaiset asiantuntijat jatkossakin ihmettelevät Suomessa, miten lapset kulkevat kouluun ilman saattajia eikä talojen ympärillä ole muureja.

Rauhanliike korostaa tätä laajaa turvallisuuskäsitystä. Kritisoimme sitä, että hallitus käsittelee turvallisuutta lähinnä sotilaallisena ongelmana, sijoittaa aseisiin ja suuntautuu sotilasliittoon. Sotilasmenojen osuus budjettimenoista on kasvanut tällä hallituskaudella yli 30 prosenttia, 5,5 prosentista 7,9 prosenttiin (Sadankomitea). Taannoin annettiin lisätalousarviossa lisää rahaa aseisiin ja sotilaskoulutukseen. Joulukuinen hävittäjähankinta merkitsee ainakin 10 miljardin menoja tulevina vuosina, samaan aikaan kun sosiaalituista kiistellään ja työttömyystukia heikennetään.

Asevaraiseen turvallisuuskäsitykseen nojattaessa varustelumenot ovat väistämättä suuret. Näillä summilla voisi korjata oloja kotimaassa ja tukea maailman köyhiä mm. koronarokotusten saamisessa, edistää rauhaa ja ehkäistä pakolaisuutta. Lisätä ihmisten kokemaa turvallisuutta globaalisti.

Naton pysäyttäminen uhkaa kääntyä laajentamiseksi

Sota on vienyt turvallisuuden Ukrainasta: kodit, koulut, tiet ja terveydenhoito ovat moniaalla mennyttä, pommit uhkaavat ihmisiä. Miljoonat ovat joutuneet pakenemaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen vääryys mutta myös ilmeinen virhearvio. Opposition edustajat kertovat, että turvallisuuspoliisi FSB sai valtavat määrärahat luodakseen Ukrainassa sellaista ilmapiiriä, että maa on natsien vallassa ja Venäjä voi sen pelastaa (kuten Puna-armeija toisen maailmansodan aikaan). Venäjän tv-kanavat ovat jauhaneet tätä propagandaa kahdeksan vuotta. Venäjällä se upposi ilmeisesti jopa presidenttiin, Ukrainassa ei. Määrärahat taisivat päätyä pomojen tileille, samoin armeijan uudistamiseen tarkoitetut. Ukrainalaiset eivät kukittaneetkaan Venäjän joukkoja, vaan myös maan venäläiset puolustavat maataan. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” värvätään miehiä väkisin Venäjän puolelle.

Ukrainassa on kyllä aseistautuneita äärioikeiston järjestöjä, mutta niillä ei ole paikkoja edes parlamentissa. Sellaisia järjestöjä on monessa maassa, myös Venäjällä. Suomessakin uusnatsien Sinimusta liitto kertoo koonneensa kannatuskortit puolueen perustamiseksi.

Putin siis teki hyökkäyspäätöksen kuvitellen, että ukrainalaiset tervehtivät Venäjän armeijaa vapauttajana ja että armeija on loistokunnossa. Tämä selittää järjettömän hyökkäyksen, joka järkytti meitä kaikkia ja on vienyt Venäjältä kansainvälisen uskottavuuden. Tuntui käsittämättömältä, että Putinin Venäjä ampuu itseään jalkaan tällä tavoin. Eristys, luottamuksen häviäminen, kauppasaarto ja riippuvuus Kiinasta tulevat vielä kalliiksi. Hyökkäyksen järjettömyys saa pelkäämään, että Venäjän nykyjohdolta voi odottaa mitä tahansa. Ehkä siksi niin monet nyt etsivät turvaa toisilta militaristeilta – Natolta.

Minusta tämä on sijaissota: USA / Nato ja Venäjä taistelevat Ukrainan maaperällä ja ukrainalaisten kustannuksella siitä, kenelle Ukraina kuuluu. Kreml on 15 v halunnut pysäyttää Naton laajenemisen itään, mutta sodan tulos näyttää olevan päinvastainen. Venäjä haluaa juhlia ”voittoa natsismista”, Ukrainassa ja lännessä hehkutetaan Ukrainan sotilaallista voittoa, vaikka se vaatisi kuukausien taisteluja, tuhoja ja valtavasti uhreja. Kannatan neuvotteluratkaisua: tarvitaan tulitauko ja Venäjän pitää vetää joukkonsa Ukrainasta. Nykyisen kaltainen kauppasodan lietsominen eskaloi konfliktia.

Suomen liittoutumattomuus on hyväksi maailmalle

Suomea ja jopa Ruotsia ollaan kiireesti viemässä Natoon, vaikka paniikissa ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Olemme 77 vuotta eläneet rauhassa ja sotilaallisesti liittoutumattomina, ylpeästi puolueettomina. Maallamme on saavutuksia rauhanturvaamisesta, sovittelijana toimimisesta ja ETYKin isännöinnistä. Niinpä petyin, kun Suomen ulkoministeri ei sodan alettua lähtenyt tunnustelemaan mahdollisuuksia neuvotteluihin ja aselepoon, vaan kyselemään pääsyä Natoon.

Suomen liittyminen sotilasliittoon kiristäisi ilmapiiriä entisestään ja voimistaisi vastakkainasettelua. Jos Suomi liittyy Natoon, maastamme tulee Yhdysvaltojen liittolainen ja suurvaltapoliittisten konfliktien osapuoli. Uskottavuus sovittelijana ja välittäjänä on silloin mennyttä. Naton sotilasdoktriini perustuu myös ydinaseisiin, eikä hallitus näytä rajaavan niitä ulos Suomen alueelta edes rauhan aikana, kuten Norja ja Tanska ovat tehneet. Ydinasekieltoon liittyminen jouduttaisiin unohtamaan. Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi suuren asevarustelun, sillä Naton jäsenmaan kuuluu käyttää siihen 2% BKT:sta.

Siksi olen kelpo aikalisän, aidon keskustelun ja kansanäänestyksen kannalla. Kauaskantoisen päätöksen pitää perustua vakaaseen harkintaan ja kansalaisten kannatukseen, ei paniikkiin. Korkea Naton gallupkannatus on seurausta median yksipuolisesta hehkutuksesta ja pelottelusta Venäjän uhkalla. Todellisuudessa en näe Venäjällä olevan syytä hyökätä Suomeen, se tarvitsee Itämerellä vakautta ja rauhaa. Jo ulkomaankauppansa turvaamiseksi.

Naton laajentuessa maailman jakautuminen vastakkaisiin sotilasblokkeihin syvenee, arvattavasti Kiinan ja Venäjän Shanghain liitto pyrkii myös vahvistumaan. Kuitenkin nyt tarvittaisiin globaalia yhteistyötä, henkisten ja aineellisten voimavarojen kokoamista ympäristökriisin ja ilmastokriisin pysäyttämiseksi. Aserahat tarvittaisiin hyötykäyttöön, tieteellinen ja tekninen osaaminen globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Asetuotantoon, sotaharjoitteluun ja sotimiseen käytetyt energia ja raaka-aineet päästöineen vain pahentavat ympäristökriisiä.

Meidän kaikkien pitää vastustaa sotaa ja sodanlietsontaa, ehkäistä paniikkia ja puolustaa aidosti turvallista tulevaisuutta. Sitä eivät aseet tuota. Vaaditaan kansanäänestystä, jotta saadaan lisää harkinta-aikaa.

Natosta lisää : www.patomaki.fi

Nyt tarvitaan liennytystä

(kirjoitus on julkaistu 25.1. Karjalaisen mielipidepalstalla. Kiitän avusta Hannu Ketoharjua ja pohjatietojen osalta Elias Krohnia)

Presidentti Niinistö siteerasi uutena vuotena Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin, Nobelin rauhanpalkinnon 1973 saajan Henry Kissingerin väitöskirjaa – vuodelta 1957. [Lisäys: Toisin sanoen ajalta ennen Berliinin muuria 1961 ja Kuuban ohjuskriisiä 1962, joka oli aiheuttaa ydinsodan.]

Tuoreempiakin kannanottoja Kissingeriltä löytyy: elokuussa 2021 hän arvioi, ettei lännen olisi pitänyt ottaa esille Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Se merkitsisi sotilasliiton laajenemista alle 500 km päähän Moskovasta. Sen sijaan liittoutumattomana Ukraina voisi toimia Venäjän ja Naton välittäjänä. ”Kannatan siis tulosta, joka olisi kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”(The Economist)

Heti Ukrainan kriisin kärjistyttyä Kissinger kirjoitti Washington Postissa (5.3.2014 – Karjalaisessa päiväys väärin) poliittisen ratkaisun välttämättömyydestä. Ukraina suuntautukoon poliittisesti ja taloudellisesti länteen, mutta Natoon sen ei tule liittyä. Hän toivoi vaalivalvontaa, eri kansallisuuksien sovintoon tähtäävää politiikkaa ja Krimin vahvaa autonomiaa osana Ukrainaa. Venäjän Mustanmeren laivaston asema Sevastopolissa on selkiytettävä. Näiden järkevien tavoitteiden edistämisen sijasta Ukrainaa on revitty kahtaalle.

Kissinger myös varoitti demonisoimasta Putinia, sillä hänen kanssaan on lopulta istuttava neuvottelupöytään. Venäjän valtionjohto valitaan Venäjällä – ei avoimesti eikä demokraattisesti, mutta tilanne ei ole ulkopuolisten korjattavissa. Demokratian vientiretket Nato-maista Irakiin, Libyaan ja Afganistaniin eivät ole onnistuneet.

Rauhanpalkinto kai velvoittaa lähes 99-vuotiasta liennytyksen veteraania, semminkin kun ydinasetutkijoiden Tuomiopäivän kello näyttää enää sataa sekuntia vaille keskiyön. Sitä siirrettiin kaksikymmentä sekuntia keskiyötä kohti kaksi vuotta sitten, koska maailman johtajat ovat päästäneet sodan uhkaa vähentävät rakenteet heikentymään.

Suurvaltojen kireät välit kaipaisivat tosiaankin liennytystä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita.


Molemmilla silmillä katsoen

Yle julkaisi 23.11. laajan artikkelin suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tai ns. tasavaltojen armeijoiden taistelijoina ja propagandisteina. Verkkomedia-sivuston luoja Janus Putkonen lähti heti Donetskiin propagandistiksi , myös kohudosentti Bäckman jatkoi siellä, samalla kun aiempi keppihevonen lastensuojelu jäi onneksi unholaan. Molempien toimille on ominaista demagogia, yksisilmäisyys, Kremlin ja Putinin ylistäminen, absurdit syytökset EU:lle ja lännelle ja opponenttien nimittely. Turisteja ja taistelijoita on värvätty Itä-Ukrainaan, samoin vuoden 2018 presidentinvaaleja ”seuraamaan” Krimille (löytyy kohudosentin blogista, jota en linkitä). Nykyisin foorumina toimii Putkosen Janitskinilta perimä UMV-sivusto, joka putinismin lisäksi jatkaa myös rasistista ja antisemitistista linjaansa. Sen sijaan propagandistiemme tarmo ei taida riittää Donbassin ”tasavaltojen” ”lähetystöjen” ja ystävyysseurojen pyörittämiseen, ainakin sivujen uusimmat julkaisut ovat vuosien takaa. Aktiivisinta toiminta on venäläisessä vk-somessa (rahoittajille tämä lienee tärkeintä).

Putkosen ja Bäckmanin toiminta ruokkii militarismia ja asevarustelua. Se tukee Putinin sisäpolitiikkaa, kansalaisjärjestöjen vainoa ja sananvapauden rajoittamista Venäjään kohdistuvan ulkoisen uhkan verukkeella. Mitalin toinen puoli on, että uusissa Nato-maissa, samoin Suomessa ja Ruotsissa Venäjän Ukrainan-politiikka ja miekkosten propaganda ruokkii Nato-suuntausta ja asevarustelua. Kun Natolla on tällaisia ”vihollisia”, Bryssel ja sotateollinen kompleksi voivat olla tyytyväisiä. Miesten propaganda myös tarjoaa tilaisuuden älylliselle laiskuudelle, jossa Venäjän Ukrainan-politiikka, suomalainen äärioikeistolaisuus ja nationalismi selitetään Putinin pahuudella. Tosi asiassa geopoliittisia ja myös kotoisia aatteellisia ja sosiaalisia taustoja riittää. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi salaliittoteorioiden sijasta perusteellista analyysiä.

Ukrainassa Venäjän sekaantuminen maan sisäisiin asioihin ja Donbassin ”tasavaltojen” aseistaminen on hallituksen poliittinen liima ja nationalismin kasvualusta. Maan kansalliskaartin yhteydessä toimii nationalistinen Asovan pataljoona, jonka riveissä ovat hankkineet sotakokemusta äärioikeistolaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat mm. Yhdysvalloista, Ruotsista ja Suomesta. Yhdysvallat onkin kieltänyt yhteistyön Asovan pataljoonan kanssa. Ukrainan äärioikeisto on tuhonnut romanien koteja, vandalisoinut synagogia, pahoinpidellyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, feministejä ja vasemmistolaisia. Suomen uusnatsien Awakening-tapahtumassa on vieraillut Ukrainan uusnatsien tiedottaja Semenjaka, äärioikeistolaisen Sarastus-lehden päätoimittaja Hännikäinen taas on käynyt Ukrainassa Euroopan nationalistien festivaaleilla; natsien mielestä maa tarjoaa niille erityisen hyvän alustan.

Kaikkiaan Ukrainan sisäisiin asioihin ovat jo pitkään sekaantuneet niin Venäjä kuin länsi. VT Visurin mukaan Pultava-seminaarissa v. 2012 ukrainalaiset kertoivat, että valtio on hajoamistilassa. Sellainen maa houkuttaa haaskalintuja, ja sekä EU:n kumppanuussopimus lupauksineen – ne vetosivat etenkin 2013 kansannousun aloittaneisiin nuoriin – että Nato ja USA:n Kerry ja Nuland käyttivät tilannetta, kävivät 2013-14 Kiovassa kannustamassa hallituksen vastaisia mielenosoittajia. Venäjä taas painosti kaasuntoimituksilla ja lopulta anneksoi Krimin.

Ukraina on suuri ja rikas maa, Saksa havitteli sitä jo 1914-20 ja 1941-45, britit taas Krimiä 1850-luvulta asti. Kun katsoo karttaa, tajuaa Ukrainan ja sen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksen Venäjän turvallisuuteen: matka Moskovaan ei ole pitkä ja mailla on lähes 2300 km yhteistä rajaa. Venäjällä on Krimin Sevastopolissa suuri sotilastukikohta ja Natossa tiedettiin kyllä, ettei Kreml jätä reagoimatta Ukrainan ja siis Krimin jäsenyysaikeisiin. Konflikti siis luotiin tietoisesti: ”Nato on aseteollisuuden myynninedistämiskonttori” (Hannu Taanila). Tätä konfliktin perussyytä vain eivät myönnä sen paremmin Venäjä kuin läntiset mediatkaan.

Kun Kuubaan tuli v. 1959 Castron hallitus, USA aloitti kauppasaarron, ja se jatkuu yhä. Nicaraguan, Chilen ja Venezuelan vääränlaisia hallituksia on kumottu, mutta yhteistyö Saudien kanssa kukoistaa. Kauhistaa kuvitellakaan, miten USA reagoisi Meksikon tai Kanadan Venäjä- tai Kiina-mieliseen hallitukseen.

Valitettavasti suurvallat ovat tällaisia naapureita. Venäjä on yhä suurvalta verrattuna Ukrainaan (ja Suomeen), etenkin ydinaseiden takia. Niin Ukraina kuin Suomi tekisivät viisaasti, jos pohtisivat tarkoin turvallisuuspoliittiset siirtonsa unohtamatta maantiedettä. Eli pyrkisivät tiukasti puolueettomuuteen.

Jessikka Aron ja Antti Kurosen ansiokas (tiedoiltaan osin vanhentunut) tarkastelu suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan ja koko konfliktiin sisältää mielestäni olennaisen puutteen: siinä ei tarkastella sitä, miten Suomen kansalaiset ovat osallistuneet sotaan Ukrainan puolella ja uusnatsit tekevät yhteistyötä Ukrainan natsien kanssa. Suomen poliittisessa tilanteessa tämä on iso puute. Ei tarkastella myöskään sitä, miten Nato-maat aseistavat Ukrainaa, vaikka maa ei ole liiton jäsen. ETYJin tarkkailumissio on todennut Ukrainan armeijan tulittavan Donbassin separatistialueita ja tällöin on vahingoitettu asuinalueiden sähkön- ja vedenjakelua ja siviiliasutusta. Näyttää siltä, että Ukrainan konfliktia tarvitsevat sisäpoliittisista syistä sekä Kreml että Kiova. Kreml myös jäädyttääkseen Ukrainan Nato-hankkeen.

Ukrainan rauhan ja turvallisuuden kannalta konflikti pitäisi saada loppumaan. Aseistaminen ja vierastaistelijoiden lähettäminen pitäisi siis lopettaa puolin ja toisin.

Alla vasemmalla Asovan pataljoonan tunnus: tyylitelty hakaristi ja äärioikeiston musta aurinko -aihe. Oikealla Donetskin kansantasavallan tunnus: Venäjän tunnukset kaksoiskotka ja pyhä Yrjö.

Venäjä-moralisointi ei auta

”Juuri niin käynnistettiin valtava Ukraina-mustamaalaus – ja juuri niin voitaisiin aloittaa Kremlin niin halutessa isompi Suomen demonisointi. ” (Ilta-Sanomien pääkirjoitus 9.6.2020)

Näin IS analysoi Venäjän poliittisten toimijoiden, ennen kaikkea Venäjän sotahistoriallisen seuran harjoittamaa historian uudelleenkirjoitusta.  Pahoittelen, että kommenttini on blogiksi  kovin pitkä.

Noin viiden vuoden aikana Venäjällä on vainottu Stalinin terrorin teloitus- ja joukkohautapaikan Sandarmohin löytäjää ja tutkijaa Juri Dmitrieviä, yritetty kaivauksin osoittaa, että uhrit ovat  suomalaisten miehittäjien 1941-44 joukkoteloittamia sotavankeja. Tuloksien puute ei estänyt kirjasen julkaisemista suomalaisen kohudosentin kustantamana. Professori Kujala on kritisoinut sitä.

Venäjän rikostutkintakomitea on käynnistänyt tutkimuksen suomalaisten miehittäjien Karjalassa suorittamasta kansanmurhasta polttouuneineen ja elävältä hautaamisineen, joskin hanke pian katosi viraston nettisivulta. Kontupohjaan aiotaan pystyttää  elokuvan teosta jääneistä lavasteista lasten keskitysleiri, puuhaajat ovat saaneet valtiolta miljoonien ruplien apurahan.  Paikalla ei ole ollut lasten keskitysleiriä, ja kaupunkilaiset vastustavat hanketta, joka turmelisi keskeisen virkistysalueen.

Uusin ”uutinen” ovat suomalaisten piiritettyyn Leningradiin pudottelemat tappavat lelut. En ole selvillä Suomen lentopommituksista Leningradiin, ehkä niitä tehtiin. Tappavat lelut tuovat kuitenkin mieleen toisaalta Stalinin aikaiset väitteet lelunalleihin pannusta lasimurskasta, toisaalta nykyajan rypälepommit, joissa käytetään maastoon leviäviä pikkuesineitä. Räjähtäessään ne vammauttavat uteliaita lapsia.

Näin räikeään historiapolitiikkaan emme ole tottuneet. Neuvostoliitto/Venäjä ei ole korostanut sodan tapahtumia vaan rakentanut naapurisuhteita tähdäten siihen, ettei Suomi uhkaisi sitä. Muut kuin tutkijat ja hyvin vanhat suomalaiset eivät tiedä 1930-40-lukujen ”ryssävihasta” ja sotapropagandasta. Ei liioin Itä-Karjalan miehityshallinnosta, joka kokosi venäjänkielisiä leireille lähetettäviksi sinne, minne Kolmas valtakunta myöhemmin määrää. Joukkoteloituksista saati polttouuneista ei ole tutkimustietoa. Tuhannet sotavangit ja keskitysleirien asukkaat kuolivat nälkään, kylmään, tauteihin ja raskaaseen työhön, myös lapset. Vepsäläisiä ja karjalaisia taas suomalaistettiin mm. kouluissa.

Rikostutkintavirasto nojautuu syytöksissään turvallisuusviranomaisten (NKVD / KGB / FSB) raportteihin. Niiden luotettavuuden näkee 1950-luvun rehabilitaatioista, joissa satojen tuhansien uhrien syytteet kumottiin ”koska rikosta ei ole tapahtunut”. Syyte oli ilmiantajan tai kuulustelijan sepite, jonka kidutettu uhri allekirjoitti. Sodan aikana ja jälkeen miehityksen alla eläneitä ja sotavankeja kohdeltiin maanpettureina, joten heillä oli vahva motiivi liioitella kokemiaan kauhuja kuulustelijoille.

Jelena Tšižova kuvaa syksyllä ilmestyvässä romaanissaan Muistista piirretty kaupunki, kuinka terveet turvallisuusmiehet sepittivät piiritetyssä Leningradissa vihollisten merkinantajia, paniikin lietsojia yms. osoittakseen tarpeellisuutensa ja välttääkseen rintamapalveluksen. Rikostutkintakomitean käyttämät tietolähteet eivät siis ole luotettavia.

* * *

Miksi Venäjä sitten uudelleenkirjoittaa jatkosodan historiaa? Arja Paananen ja moni muu tyytyy moralisoimaan Putinin ja Kremlin pahuudesta ja ennustaa hyökkäystä Suomeen ja/tai EU:n hajottamista (tarvitaankohan siihen Venäjää). Suomea verrataan suoraan Ukrainaan. Kreml ei ole myöntänyt Sevastopolin ydintukikohdan ratkaisevaa vaikutusta Krimin laittomaan anneksioon 2014 ja sekaantumiseensa Ukrainan sisällissotaan. Se puhuu venäjänkielisten asemasta, ja täkäläinen media näyttää nielevän valheen. Jopa Suomen venäjänkielisiä aletaan epäillä. Tärkein unohdus on kuitenkin sotilaallinen: meillä ei ole Venäjän sotilastukikohtia, ja Kreml tarkastelee meitä itseensä kohdistuvan uhkan näkökulmasta. Juuri siinä on tapahtunut muutos.

IS:n pääkirjoituksessa mainitaan Makarovin Nato-lausunto ja presidentti Niinistön vastaus – vuonna 2012. Sen jälkeen Suomi on solminut Naton kanssa isäntämaasopimuksen 2014, Naton ydinasemahtien Yhdysvaltojen ja Englannin kanssa sotilaallisen aiesopimuksen 2018 (minkä Venäjä tulkitsi lähes Nato-jäsenyydeksi ), liittynyt Nato-vetoisiin JEFF-joukkoihin 2018. Suomessa järjestetään vuosittain kymmeniä sotaharjoituksia, joihin osallistuu Nato-maiden joukkoja ja joiden käsikirjoituksessa vihollinen on käytännössä Venäjä. Tämä kaikki tiedetään Moskovassa.

Keväällä 2019 Yhdysvallat osallistui 2 kk Arctic Challenge-harjoitukseen samaan aikaan kun meillä pidettiin eduskunta- ja EU-vaalit.  Silti ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ollut taaskaan vaalikysymys, ja niinpä hävittäjähankinta ja liukuminen Natoon sai edetä armeijan ohjauksessa.

Laaja yleisö on Venäjällä suhtautunut Suomeen lähes idealisoiden ja pitänyt hyvänä naapurina. Nyt tilannetta muutetaan aktiivisesti. Nato ja Yhdysvallat on Venäjän päävastustaja, Venäjä taas Naton. Kun Suomi ujuu Natoon, meistä tulee vihollismaa ja tämä halutaan saattaa venäläisten tietoon. Tämä vastasiirto olisi  kannattanut ottaa huomioon, kun tehtiin siirtoja kothi Natoa.

Suomen imagoa muokkaavat nyt painavammat tahot kuin maksettu kodudosentti: hallintoa lähellä oleva sotahistoriallinen seura, rikostutkintavirasto, virallinen RIA Novosti. Suurimpia ongelmiamme eivät olekaan pakolaisvyöry (1), tonttikaupat (2) tai valheet lastensuojelusta (3). Saati Pietarin trollitehdas (4), jossa tuskin on suomentaitoisia -– mistäpä heitä löytyisi?

Alafuzoffin työryhmän Venäjä-raportti kannattaisi lukea tästä näkökulmasta: jos Suomi on nyt Venäjän turvallisuuspolitiikassa vähemmän merkittävä maa kuin kylmän sodan aikana, se on oikein hyvä. Nuo neljä vuosientakaista vasta-argumenttia joutaa unohtaa, pulmat ovat hankalampia. Hybridisodan asiantuntijat tekisivät järkevästi, jos miettisivät niiden sijasta Naton puuhia Lapissa, Murmanskin naapurissa. Ja Rissalassa, josta  lennellään jatkuvasti Venäjän rajalle. Kysykää vaikka Nurmeksen ja Lieksan asukkailta.

”Niinistöllä olisi nyt hyvä hetki viheltää peliä poikki. Siitä jäisi ainakin selkeä nettijälki, sillä muuten voi käydä niin, että vaikeneminen tulkitaan myöntymisen merkiksi.” (IS 9.6.2020)

Entä jos Niinistö ei uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska Venäjä voi alkaa kysellä Suomen Nato-sopimuksista ja -sotaharjoituksista?

Eduskunnan pitäisi kiireesti perehtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ruveta käsittelemään sitä. Aloittaa voisi karttaharjoituksesta. Armeijan, PS-värisuoran ja presidentin osaaminen alkaa olla nähty.

Ja mediassa voitaisiin vaihtaa mustavalkoinen väritelkkariin.

euraasia

Karttaharjoitus: merkitse kartalle valtioiden rajat ja nimet. Korosta Nato-maiden nimet sinisellä, Shanghai-liiton maat punaisella, puolueettomat vihreällä ja harmaan vyöhykkeen maat turkoosilla.

 

Väittely hävittäjähankinnasta on normaalia demokratiaa

(Karjalaiseen lähetetty vastine, jota ei julkaistu. Otsikko on vaihdettu.)

Hävittäjähankinta on turvallisuuspoliittinen ratkaisu, kuten Karjalaisen päätoimittaja Koivumaa totesi 22.1. pääkirjoituksessaan ”Väittely hävittäjämäärästä on vaarallista leikkiä tulella”. Myyjä pystyy kontrolloimaan niiden käyttöä ja päivityksiä, joten Suomi joutuu riippuvaiseksi toimittajasta. Ahne asebisnes toki nappaa veroeuromme ja myy vanhentuvaa tekniikkaa, jos voi. USA itse kuitenkin pommittaa mm. Pakistanissa ja Afganistanissa kauko-ohjattavilla droneilla, niillä hoidetaan myös tiedustelua ja ilmavalvontaa.

Mistä tulee Koivumaan korostama ”kiveen hakattu” 64 hävittäjää? Hornet-hankinnassa Ilmavoimat pyysi kolmea laivuetta saadakseen kaksi. Ministeri Elisabeth Rehn yllättäen suostui, joten lentueita on kolme ja suurin osa seisoo tallissa. Eduskuntaa ja hallitusta harhautettiin asiassa myös lupaamalla vastaostoja ja ilmoittamalla aseistamattomien koneitten hinta, euroiksi muutettuna  1,5 miljardia; varustelu ja päivitykset ovat nostaneet hinnan noin 20 miljardiin.

Hankinnasta on kasvanut kytkös Yhdysvaltoihin: Naton kumppanuussopimus 1994, osallistuminen Afganistanin sotaan 2001-, isäntämaasopimus 2014, kahdenkeskinen ”aiejulistus” 2016. Vuonna 2016 oli USA:n sotaharjoitukset Suomen alueella, niillä se julisti näyttävänsä voimaa Venäjälle. Kahden valtameren suojassa sijaitsevalle Yhdysvalloille touhu on vaaratonta, mutta Suomi on niemi Venäjän kainalossa.

Päätökset tästä USA- ja Nato-kytkennästä on tehty pienessä piirissä ilman rehtiä keskustelua eduskunnassa saati laajemmin yhteiskunnassa. Jollei nytkään sallita keskustelua, se on vaaraksi demokratialle, jolla ei muutenkaan mene hyvin. Kaiken lisäksi Koivumaa itse väittelee hävittäjämäärästä, vaikka pitääkin ”väittelyä hävittäjämäärästä vaarallisena leikkinä tulella”.

Todella ongelmallinen on vaalien aikaan Suomessa pidettävä, Yhdysvaltojen johtama kahden kuukauden sotaharjoitus Bold Quest. Aiempiin harjoituksiin Venäjä on vastannut vain avaamalla Ala-Kurtin ja lisäämällä hävittäjälaivueen Karjalaan. On myös  nähty enemmän venäläisiä ja viimeksi Kiinankin sotalaivoja Itämerellä. Näin Shanghai-liittokin näyttää voimaa, kun Nato järjestää Pohjolassa ja Suomessa tiheästi sotaharjoituksia (mm. Trident Juncture 35 000 sotilasta, Suomesta 2000). Hyvin vaarallista leikkiä.

Kansainvälisen politiikan professorit ja tutkijat katsovat, että Venäjän tavoitteet Suomen suunnalla ovat konservatiiviset, siis tilanteen jatkuminen ennallaan. Suomen täytyy mielestäni satsata ulkopolitiikkaan ilmapiirin liennyttämiseksi Pohjolassa ja koko Euroopassa. Tällä on kiire, sillä uskottavuutemme välittäjänä hupenee joka siirrolla, jonka teemme USA:n ja Naton eduksi.

Kannattaako Suomen ilmapuolustusta rakentaa vanhenevaan, hävittäjiin perustuvaan asejärjestelmään? Ilmavalvonnassa voidaan lähitulevaisuudessa siirtyä droneihin. Sodassa puolustus taas perustuisi erilaisiin tykistöaseisiin ja ilmatorjuntaan. Halvempaa ja tehokkaampaa, vaikkakin ulkomaiset sodat jää silloin käymättä. Ilmavoimissa se ehkä harmittaisi, kun kansainvälinen urakehitys alkaisi pätkiä.

Onko muuten kukaan koskaan kuullut armeijasta tai aselajista, joka ei vaatisi lisää rahaa ja kalustoa?

Hävittäjäkoneet vastaan turvallisuus

Armeijan hukatut miljardit -teoksen kirjoittaja Pentti Sainio kertoi Joensuussa Hornet-kaupan kokemuksista: eduskunnalta pimitettiin hankinnan todellinen hinta siten, että päätös tehtiin aseistamattomien koneiden pohjalta. Sen jälkeen on riittänyt lisämenoja aseistusta ja päivityksiä ostettaessa, 1,5 miljardin euron sijasta rahaa on palanut 4. Niinpä muualla on säästetty: lakkautettu varuskuntia, jätetty uusi suurtykkijärjestelmä vaille ammuksia.

Oudointa lienee, että koneita ostettiin 64 vaikka tarvittiin n. 20, enintään 40. Ilmavoimat sai sen, mitä ilkesi pyytää, kiitos Ahon, Viinasen ja E. Rehnin. Nyt ei harjoitteluun riitä lentäjiä eikä kerosiinia. Toisaalta Suomen puolustus on nyt tiukassa kytköksessä Nato-maahan ja ilmavoimien komentokieli ”turvallisesti” fingelska.

Hornetien tilalle aiotaan nyt ostaa uusia koneita ja jälleen 64 kpl. Hankinnan valmistelee Sipilän hallitus, keskeisesti ministeri Jussi Niinistö. Lopullinen päätöksenteko jää seuraavalle vaalikaudelle. Ruotsi on tarjonnut vuokralle Gripen-koneitaan, joka olisi selvästi edullisinta. Niiden testituloksissa on ongelmia, mutta Sainio arvioi, että syynä on tulosten näpelöinti. Puolustusministeriö ja ilmavoimat vaativat tietenkin kalleinta vaihtoehtoa.

Ilmavoimien suosikki on yhdysvaltalainen F-35, jonka hinta on moninkertainen muihin verrattuna. On puhuttu 10 miljardista, mutta Sainio arvioi lukua kolmasosaksi todellisista kustannuksista. Pelkkä lentäjän elektroninen kypärä maksaa 400 000 e.

Hankintapäätös aiheuttaisi siis rajuja leikkauksia muihin julkisiin menoihin, rahoitettiinpa osto velalla tai muilla tavoin. Hyvinvointivaltion murentaminen ainakin vähentää sekä ihmisten turvallisuudentunnetta että yhteiskunnan vakautta ja vallan legitimiteettiä. Myös motivaatiota maan puolustamiseen.

F35-koneet ovat lentäviä tykkejä ja tiedustelulaitteita. Niiden viesti- ja komentojärjestelmä on pitkä ja mutkikas, altis elektroniselle häirinnälle. Ilmavoimiemme johto olisi edelleen Pentagonista riippuvainen.

F-35-koneita myytiin puolipakolla Norjaan ja kaupitellaan nyt innolla Suomeen. Täältä käsin niillä voidaan vakoilla Kuollan niemimaan lisäksi myös Pietarin alueita. Lentotiedustelua on jo harjoiteltu mm. Rissalasta v. 2016; toukokuun lopussa on valtava lentosotaharjoitus Pohjoiskalotissa. Toiminta kohdistuu Venäjää vastaan, ja siellä tämä havaitaan. Vakoileminen horjuttaa turvallisuuttamme.

F-35-koneiden valinta ei olisikaan maanpuolustusta, vaan ideologinen ja sotilaspoliittinen ratkaisu. Suomea sotkettaisiin entistä pahemmin USA:n sotilastiedusteluun, Natoon ja sen konflikteihin seurauksineen. Ei auta tiedustelulaki terrorismin torjunnassa, jos Suomi asemoituu osaksi Lähi-idässä sotivaa länttä – tai itää. Lockheed-Martin toki kiittäisi ja pääministeri kutsuttaisiin Trumpille kylään, kuten Aho Bushille 1992.

Maanpuolustuksessa Sainio kannattaa tykistöä ja ilmatorjuntaa; hän arvelee, että aluevalvontaan tarvittavat 20 toimivaa Hornetia löytyy vielä pitkään.

Aseita on yllin kyllin, käytettäköön budjettivarat vakaan yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Torjukaamme ilmastonmuutosta, vaatikaamme aseistariisuntaa. Nämä sijoitukset antavat todellista turvaa. Liity Rauhanpuolustajiin

page1-320px-Broken-f18-stop-all-wars-now.pdf


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Männynväli

(ent. Kukkala) Toimittaja, kirjailija ja kriitikko

Joonas Honkimaa

Texts on social policy and critique of economics

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.