Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.
Vain kuusi Vasemmistoliiton kansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.
Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.
Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.
Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.
Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.
Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.
Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.
Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.
Rauhanliikkeen tehtäviä tässä tilanteessa käsitellään Pulu-kannanoton lopussa.
Rauhanveteraani Kirsti Era 