(Karjalainen julkaisi 30.11. mielipidekirjoitukseni, jossa kertaan edellisten postausten teemoja)
”Aidon turvallisuusuhkan” takia oikeuskansleri Pöysti on nyt sallinut hallituksen sulkea itärajan kokonaan. Miten tuhannet venäläisnuoret hakevat vanhemmilta opiskelurahaa, kun pankkisiirrot eivät toimi sanktioiden takia? Entä miten kansalaiset pääsevät katsomaan Venäjällä asuvia iäkkäitä omaisiaan? Nämä ovat ihmisille todellisia turvallisuusongelmia – sellaisia ei pohdita silloin, kun turvallistetaan eli kuvataan uhkaksi kaikki, mikä ei itseä miellytä.
Venäjältä tulevat pakolaiset kuvataan turvallisuusuhkaksi, vaikka heitä on alle tuhat, he ovat aseettomia ja heitä valvotaan maahan tullessa ja turvapaikkaprosessissa. Toisaalta hallitus suosittelee eduskunnalle DCA-sopimusta, jonka nojalla maahan perustetaan Yhdysvaltojen sotilastukikohtia.
Niihin tulee vahvasti aseistettuja amerikkalaissotilaita, jotka liikkuvat vapaasti maassamme. Tukikohdissa eivät päde Suomen lait eikä niitä voi valvoa, emme saa tietää, mitä aseita niissä on ja mitä niissä suunnitellaan. Suomi maksaa kuitenkin viulut, ainakin turvallisuuspoliittiset.
Kannattaa huomata, että itärajan ”pakolaiskriisi” alkoi samaan aikaan kun hallituksemme hyväksyi DCA-sopimuksen. Tässä paljastuu tukikohtien vaikutus turvallisuuteemme. Ongelmia Venäjän kanssa tullee riittämään, sillä tukikohdat tulevat Venäjän kannalta sietämättömän lähelle Pietaria ja Murmanskia.
Nato-jäsenyys ei edellytä tukikohtien päästämistä Suomeen. Natosta voi erota, mutta Kuuban Guantanamo todistaa, ettei USA:n tukikohdista pääse eroon tulevatkaan hallitukset. Sopimuksen valmistelun ja sisällön salailu antaa esimakua elämästä tukikohtamaassa.
Kansanedustajien sietää perehtyä DCA-sopimukseen ja harkita tarkoin, vaatia avointa keskustelua ja rajoittaa suvereniteetin vasta sen pohjalta, jos lainkaan. Ei nykytiedoilla eikä tällä aikataululla. Kirsti Era, rauhanveteraani. Joensuu
Tähän aiheeseen palaan lähiaikoina. Nyt tyydyn mainostamaan laajan, eri rauhanjärjestöjen yhteisen kampanjan nettisivuja: http://www.eitukikohtia.fi/ Lue niiltä tietoa tukikohtahankkeesta ja argumentteja hankkeen vaarallisuudesta. Levitä tietoa sivuista kanavissasi ja tuttavapiirillesi.
Maanantaiklubilla Helsingissä 6.11. käytiin informatiivista keskustelua DCA-sopimuksesta Suomen ja Yhdysvaltojen välillä ja Yhdysvaltain sotilastukikohtien riskistä. Keskustelijoina prof. Tomas Walgren, Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius ja Helsingin rauhantoimintaryhmän aktiivi, ins. Heikki Ketoharju. https://www.youtube.com/live/MUR1ldeLzOA?si=WsRg37d6nGihnyvC
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.
Vain kuusi Vasemmistoliitonkansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.
Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.
Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.
Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.
Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.
Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.
Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.
Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.
Heikki sen totesi: kyse ei ole Jussi Niinistöstä, ”jalkaväkimiinojen kannattaja on vain nyt miinanpolkijana”, antaa kasvot sotilaalliseen liittoutumiseen johtavalle politiikalle. Presidentti Niinistö ja hallitus – pääministeri Sipilä, ulkoministeri Soini ja tietenkin kokoomuslaiset – ovat linjan takana. Poliittinen vastuu sysätään kuoleville Sinisille, jotta Kepu voi vaalien alla taas esiintyä itsenäisen ulkopolitiikan kannattajana. Kokoomus poimii oikeistopolitiikan hedelmät joka tapauksessa.
Vastattavaa ensi kevään eduskuntavaaleissa onkin, ellemme me äänestäjät ole täysiä lampaita.
Stubbin hallituksen (kok, krist, RKP, Vihreät, SDP) syksyllä 2014 solmima isäntämaasopimus Naton kanssa hyväksyttiin ilman poliittista keskustelua ja harkintaa. Eduskunta ei sitä käsitellyt. Sopimus on poikinut v. 2016 lähtien yhä tiheämmin Nato-maiden sotaharjoituksia Suomen maaperällä.
Suomi on innolla kehittämässä EU:n puolustusulottuvuutta ja budjettivarojen suuntaamista sotilaalliseen tutkimukseen. Samaan aikaan EU:n todelliset ongelmat – ilmastokriisi, sukupuuttoaalto, pakolaisuus, nuorisotyöttömyys, tuloerot – kärsivät tutkimusrahoituksen puutteesta.
Suomi on tekemässä valtavia hävittäjä- ja sotalaivakauppoja Nato-maiden kanssa, mikä tekee meistä paitsi köyhiä myös entistä riippuvaisempia liiton ase- ja johtojärjestelmistä.
Kesäkuussa aloittavat nopean toiminnan taistelujoukot JEF, joissa Suomi toimii Nato- ja ydinasevaltio Iso-Britannian alaisuudessa. Tämä on pitkä loikka kohti sotilaallista liittoutumista.
Suomi ja Ruotsi ovat solmineet USA:n kanssa aiesopimuksen, jota ministeri Jussi Niinistö luonnehti turvallisuuspolitiikan historiaan jääväksi askeleeksi, mutta silti niin mitättömäksi, että sellaisia ”ei missään länsimaisessa demokratiassa eduskunta drättää (vai dräftää ? no jokin slangisana)”.
Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen piti sopimusta rutiiniluonteisena, mutta silti se julistettiin salaiseksi. Niinpä julkisuudessa on voitu keskustella vain menettelytavasta, josta Paavo Arhinmäki ainoana esitti vastalauseen. Pekka Haavisto, Erkki Tuomioja, Antti Rinne ym. eivät yhtyneet siihen.
Yhdysvalloissa ministerit Niinistö ja Hultqvist saivat valtionpäämiehen kohtelun, siellä juhlitaan alueittemme ja armeijoittemme kalustoineen saamista nyt heidän käyttöönsä. Sopimus on USA:n viesti Venäjälle. Kun katsoo sotaharjoituskalenteria ja ulkopolitiikkaa – esim. ydinasekiellon jättämistä allekirjoittamatta USA:n vaatimuksesta – olemme joutuneet Donald Trumpin johtaman maan ohjaukseen ja liittolaiseksi. – 8.5. Trump muuten irtisanoi Iranin kanssa solmitun ydinaseiden estosopimuksen*.
Keskeinen ongelma on, että Naton rauhankumppanuussopimuksesta, isäntämaasopimuksesta, kahdenkeskisistä USA- ja Britannia-sopimuksista ei ole keskusteltu julkisesti eikä tehty harkintaa. Eduskunnassa niistä on vain puhuttu jälkikäteen, ei päätetty. Hornet-hankintakin päätettiin harhaanjohtavien tietojen perusteella. Armeija ohjaa liikaa turvallisuuspolitiikkaa, jolloin puolustus painottuu ulkopolitiikan kustannuksella. Keskustelun puute saattaa myös heijastua poliitikkojen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen osaamiseen.
Nato pitää Venäjää päävihollisenaan ja Venäjä Natoa. Suomella on Venäjän kanssa 1300 km yhteistä rajaa, ja tilanteen kiristyminen on meille vaarallista. Jos blokkien kesken syntyisi aseellinen konflikti, meidän kävisi huonosti joka tapauksessa.
Yhdysvaltojen taas ei kävisi kuinkaan, kuten ei edellisissäkään maailmansodissa, ja sen huomaa maan ulkopolitiikasta. Pearl Harborin 2000-3000 uhrista riittää elokuvia ym., koska sodat eivät ole muulloin uhanneet maan siviilien turvallisuutta (Pearl Harborkin on kaukana Havaijilla). Mikäpä on näyttäessä Venäjälle voimaa, uhitellessa ja kärjistäessä tilannetta Itämerellä, kun itse on kahden valtameren suojassa. Myös siksi USA on Suomelle sopimaton liittolainen.
Meidän kun pitäisi katsoa eteemme. Julkisen keskustelun puute ja puolueiden ja poliitikkojen mykkä alistuminen vaaralliseen kehitykseen selittänee, miksei rauhanliike ole saanut aikaan näyttäviä protesteja. Muutama ”pahan mielen osoitus” sotaharjoituksia ja isäntämaasopimusta vastaan, siinä kaikki. Kansalaiset kuitenkin vastustavat Nato-jäsenyyttä, jota nykykehitys edistää vaivihkaa, ja näkevät, miten vaarallista meno on.
Toivottavasti kampanja Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön auttaa osaltaan saamaan aidon turvallisuuspolitiikan keskusteluun ja vaaliteemaksi. Kehityksen suunta on käännettävä.
* edit. Israelin toivoma ja juhlima Trumpin päätös onkin nyt laukaissut Israelin voimakkaamman avoimen sekaantumisen Syyrian sisällissotaan, kovimmat ilmapommitukset sitten v. 1973 sodan.
Rauhanveteraani Kirsti Era 