24.2.2022 oli ikäisilleni yksi elämämme synkimmistä päivistä. Oli vaikea uskoa, että Putin tosiaan on hyökännyt Ukrainaan, tehnyt jotain niin typerää ja tuhoon tuomittua. Pidin kai silloin ja välistä vieläkin Putinia Venäjän edustajana ja tarkastelin hänen tekojaan suhteessa Venäjän kansalaisten parhaaseen. Jutun loppupuolella pohdin, miten väärässä olin.
Naton ja Suomen Nato-piirien kannalta sota oli onnenpotku. Lauri Nurmen mukaan armeijan ylipäällikkö kutsui puoluejohtajat maanalaiseen bunkkeriin (!), jossa peloteltiin, että Venäjä voi hyökätä Suomeen vaikka heti. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan seuraaminen on meillä ollut pitkään kehnoa, joten utopistinen väite upposi poliittisiin johtajiin. Takit kääntyivät hetkessä, ja syntyi yksimielisyys liittymisestä Natoon.
Kansalaisia oli 2014 lähtien peloteltu iltalehtien lööpeissä, joissa kaikkivoipa Putin oli hyökkäämässä Suomeen milloin maitse, milloin digitaalisesti. Helmikuusta 2022 lähtien mediassa ja politiikassa lietsottiin talvisodan henkeä voimalla, ja kohta gallupissa kannattivat Natoa lähes kaikki. Niinpä jäsenanomus vietiin läpi pikavauhtia ja Ruotsi painostettiin tekemään samoin. Entinen vihreä rauhan- ja kehitysmaa-aktiivi Haavisto säteili allekirjoittaessaan Suomen jäsenyyden sotilasliitossa ja kiikutti historiallisen kynän museoon. Matti Wuori raukka, perintösi joutuu häpeään.
Presidentti Niinistö myönsi uudenvuodenpuheessaan 2024, ettei syynä jäsenhakemukseen todellisuudessa ollut turvallisuusuhka vaan se, että haluttiin osoittaa ”itsenäisyyttä” Naton laajenemista vastustaneelle Venäjälle. Kirjoitin tästä silloin.
Nyt itsenäisyys on todellisessa vaarassa, kun hallitus on allekirjoittanut tukikohtasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa (DCA). Siinä avataan USA:n armeijalle 15 Suomen varuskuntaa ja rajavartioasemaa, annetaan sen käyttöön korvauksetta satamat, lentoasemat, tiestö, samoin tukikohtien lähistön kunnallisia ja yksityisiä alueita, jos tarpeen. Niihin tulevat yhdysvaltalaiset eivät perheineen ole Suomen lainvalvonnan ja oikeudenkäytön alaisia, he tulevat ja menevät ilman matkustusasiakirjoja ja tullitarkastuksia, voivat kantaa asetta julkisella paikalla. Yhdysvallat ei sitoudu puolustamaan Suomea, mutta Suomi sitoutuu suojelemaan USA:n sotilaita ja laitteita, joiden laadusta (ydinaseita?) meille ei kerrota. Eduskunnan hyväksynnän vaativasta DCA-sopimuksesta on hyödyllisiä tietoja sivustolla www.eitukikohtia.fi ja sitä vastaan kerätään adressia: www.adressit.com/ei_vieraan_vallan_sotilastukikohtia_suomeen . Tietoa asiasta kannattaa levittää.
Armeija, militarismi ja asebisnes hyötyvät sodasta: varustelumenot ovat nousseet valtavasti eikä niitä uskalla vastustaa kukaan nyt, kun Markus Mustajärvi jäi pois ja Johannes Yrttiaho putosi eduskunnasta. Superkallis vanhentuvien hävittäjien hankinta etenee, vaikka on ilmeistä, ettei Suomen (tai Baltian maiden) puolustamiseen tarvita hävittäjiä vaan ilmatorjuntaa ja ehkä drooneja. Samalla huudetaan valtionvelasta ja leikataan aidosta turvallisuudesta: vähävaraisilta, kulttuurista, julkisista palveluista ja kolmannelta sektorilta.
Sota vahvistaa Putinin valtaa, Natoa ja asebisnestä
Putinin hyökkäyssodan vaikutukset Suomeen ja yli 200 vuotta puolueettomana kukoistaneeseen Ruotsiin ovat olleet tuhoisat, mutta paljon hirvittävämpää on ollut ukrainalaisten ja Ukrainan tuhoaminen ja pakolaisten kärsimys. Venäjän kansalaisia on kuollut ja vammautunut kymmeniä tuhansia, enemmän kuin yli 8 vuotta jatkuneessa Afganistanin sodassa. Pietarissa ja Moskovassa ei protestoida mm. siksi, että rintamalle on komennettu lähinnä syrjäseutujen asukkaita ja vähemmistökansojen jäseniä. Samoin vierastyöläisiä, jos erehtyvät ottamaan Venäjän kansalaisuuden.
Hyökkäyssota Ukrainaan ei palvele Venäjän valtiota tai kansalaisia vaan Putinin hallintoa, sillä opposition suu on tukittu lakisääteisesti, sodanvastustajia vangittu yli tuhat, ja tuomiot ovat pitkiä. Väkivaltakoneisto kasvaa: oppositiota vastaan taistelee FSB:ssa, Rosgvardijassa, sisäministeriön joukoissa toista miljoonaa hyvin varusteltua ja palkattua ihmistä, siis enemmän kuin Ukrainan sodassa. Oppositio ja potentiaaliset vastustajat ovat paenneet ulkomaille, loput pelkäävät joutumista sotaan ja syytteitä ”armeijan halventamisesta”. Pelätään myös 6 kk sotapalvelun jälkeen armahdettuja rikollisia, jotka ovat murhanneet asukkaita eri paikkakunnilla. Uudessa budjetissa Putin satsaa aseteollisuuteen ja koneenrakennukseen. Tätä sotateollisen kompleksin jälleenrakentamista arvioi kiinnostavasti Nezavisimaja gazetan päätoimittaja Konstantin RemtšukovŽivoi gvozdin haastattelussa 19.2.24.
Vuonna 2020 Putin sementoi harvainvallan muuttamalla Venäjän perustuslain entistäkin epädemokraattisemmaksi. Tuolloin hän yritti kahdesti murhata opposition keulahahmon Aleksei Navalnyin, toisella kertaa lähes onnistuen. Näyttää, että hän pelkää valtavasti kuolemaa: koronan aikaan pidettiin tapaamaan tulleita kahden viikon karanteenissa tai 10 metrin etäisyydellä. Hän myös vangitutti shamaanin, joka käveli Moskovaan noituakseen Putinin pois, eikä vieläkään uskalla lausua Navalnyn nimeä (vrt. karhun salanimet). Saatuaan tiedon Navalnyn murhan onnistumisesta 16.2.2024 hän hymyili leveästi.
Putinin sodan motiivi ei siis ole Venäjän etu tai Naton vastustaminen vaan valtaklikin edut ja valta-asemien säilyttäminen, semminkin kun 22 vuodessa on tehty rikoksia, joista kuuluisi saada pitkä tuomio. Tarkoitan Moskovan kerrostaloräjäytyksiä, veristä Tšetšenian sotaa, median kaappaamista ja opposition tuhoamista, kansalaisyhteiskunnan, sanan- ja yhdistymisvapauden tukahduttamista, militarismin ja nationalismin lietsomista, korruptiota, vähemmistökielten ja kansojen polkemista. Samaan aikaan presidentti on laiminlyönyt todellisia velvollisuuksiaan valtion johtamisessa, minkä koulujen ja sairaaloiden kunto, pakkastalvien vesi- ja lämmityskatastrofit ja maastopalot paljastavat. Rahaa on, mutta se päätyy pienen piirin taskuihin, voimakoneistolle ja sotimiseen. Sota auttaa lietsomaan yksituumaisuutta, johtajan ihailua ja sulkemaan ”veneenkeikuttajien” eli vallanpitäjiä kritisoivien suut. Ukrainan ”denatsifikaatio” ja ”demilitarisaatio” on todellisuudessa vahvistanut militarismia ja nationalismia Venäjällä ja Ukrainassa, samoin meillä.
Aseistamalla ei Ukrainan sodasta tule loppua. Ainoa tie rauhaan on neuvotella vihollisen kanssa, sanoi Desmond Tutu. Ympäristökriisi etenee vääjäämättä ja sen pysäyttämiseksi tarvitaan neuvotteluja ja kansainvälistä yhteistyötä, sotilasblokeista on vain haittaa. Myös Venäjän (ja muiden maiden) demokratian ja kansalaisvapauksien kohentamiseksi tarvitaan kiireesti jännityksen liennytystä.
Näin sanoi presidentti Niinistö viime keväänä Putinin määrättyä hyökkäyksen Ukrainaan. Se oli totta, ehkä useammassa katsannossa kuin silloin huomasimme.
Uudenvuoden puheessa hän sanoi: ”Miten on mahdollista, että Eurooppaa halkova maantieteellinen raja onkin tosiasiassa kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja? Rajan tällä puolen on mahdotonta edes kuvitella, että jonkun kansakunnan mieleen tulisi aloittaa sotiminen. Venäjän puolella rajaa asia on toisin.” Onko todellakin näin?
Jos kerran Venäjän ”kansakunnan mieleen on tullut aloittaa sotiminen”, niin miksi siellä on helmikuusta asti ollut rikos nimittää Ukrainan sotaa sodaksi? Presidentti Putin tuli 24.12. nimittäneeksi Ukrainan sotaa sodaksi, mutta rivikansalainen voinee yhä saada ’sodasta’ vuosien vankilatuomion (moskovalainen sodanvastustaja Ilja Jašin tuomittiin 8,5 vuodeksi, tosin myös ”armeijan häpäisemisestä”).
Miksi ’sota’ sitten on tabu? Venäläiset ovat vuosikymmeniä toistelleet ”kunhan vain ei tulisi sotaa” (лишь бы не было войны): kehnoihin asuntoihin, tavaroiden puuttumiseen, korruptioon, surkeaan tiestöön, veden-, kaasun- ja lämmöntoimitusten katkoihin voi alistua, kunhan ei tule sotaa. Siinä missä USA ja muu länsi ajaa ”ihmisoikeuksia ja demokratiaa”, on Kreml esiintynyt ”vakauden ja rauhan takeena”. Melkoinen osa kansalaisista uskoo tähän yhä. Sodan pelkoa selittävät Neuvostoliiton asukkaiden kärsimykset toisen maailmansodan aikana. Kuolleita vähintään 20 miljoonaa, nälkä ja pula kaikesta, natsimiehityksen ja totaalisen sodan valtava hävitys.
Tästä johtuu, ettei sotimista Afganistanissa sanottu sodaksi, vaan Kabulin hallituksen ”veljelliseksi avustamiseksi”. Samoin Syyriassa on ”puolustettu laillista presidenttiä”. Nykyistä Ukrainan ”sotilaallista erikoisoperaatiota” on myyty kansalle erikoisjoukkojen ja yksityisen Wagner-armeijan toimintana, eikä aluksi myönnetty, että myös asevelvollisia on lähetetty taisteluihin. Muistettakoon myös, ettei tämäkään sota ulotu Venäjälle (Engelsin lentokenttää ja Belgorodia lukuunottamatta) eivätkä siviilit siis joudu kärsimään. Tilanne muistuttaa amerikkalaisten tilannetta Yhdysvaltojen sodissa.
Ei Venäjän ”kansakunnan mieleen tullut aloittaa sotiminen”, se tuli Putinin lähipiirin mieleen. Kansalaisilta ei kysytty mitään ja heille on valehdeltu koko ajan. Kreml salailee sitä, että kyseessä on sota eikä ”erikoisoperaatio”. Venäjän media ei näytä siviilikohteiden pommituksia ja tuhoja, paitsi Ukrainan armeijan Donbassissa aiheuttamia. Kaatuneiden määrää ei kerrota. Osittainen liikekannallepano aloitettiin vasta syyskuussa. Kyse ei ole ”kansakunnan” ominaisuuksista vaan politiikasta, kuten Niinistön puheessakin.
Myös länsipuolella ”on tullut mieleen aloittaa sotiminen”
1. 2001-2021 länsi soti Naton lippujen alla Afganistanissa, ja Suomi osallistui sotaan sen osapuolena. Täten maamme sitominen Naton komentoketjuihin alkoi jo 21 vuotta sitten. Seurauksena kymmeniä tuhansia kuolleita ja valtava pakolaiskriisi, jota pahentavat EU:n pystyttämät muurit. 2. Yhdysvallat hyökkäsi valheellisin perustein Irakiin 2003 ja tuhosi maan, se on yhä sekasortoinen ja sieltä paetaan. Mm. toimittajille Irak ja Syyria ovat maailman vaarallisimmat maat. 3. Venäjä ja länsi ovat aseistamalla ja sotimalla sekaantuneet Syyrian sisällissotaan 2012 alkaen ja maa on sekasortoinen, kansalaiset paossa. 4. Länsimaat, mm. Suomi tekevät yhteistyötä Saudi-Arabian kanssa ja myyvät sille aseita, vaikka se on sotinut Jemenissä vuodesta 2015 ja aiheuttanut siellä humanitäärisen katastrofin. 5. Yhdysvallat tukee ja mm. Suomi käy asekauppaa Israelin kanssa, vaikka apartheid-valtio vainoaa palestiinalaisia ja sotii heitä vastaan mainostaakseen asetuotantoaan kenttäoloissa testatuksi. Israeliin ei kohdistu kritiikkiä saati sanktioita. 6. Suomen ja Ruotsin ”demokraattinen liittolainen”Turkki miehittää Pohjois-Syyriaa ja pommittaa kurdialueita. Samalla Turkki sopii asioista Putinin kanssa, sillä maata johtaa ovela mies.
Vielä yksi naamio
Puheensa lopulla Niinistö totesi ”Mitä vuosi sitten saatoimme vasta aavistella, toteutui jo keväällä. Haimme Nato-jäsenyyttä nopean mutta perusteellisen käsittelyn jälkeen.” Niinistö kävi Washingtonissa tapaamassa Bidenia jo kaksi kuukautta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Sitä pohtii, alkoiko Suomen ja Ruotsin tiekartta Natoon konkretisoitua silloin. Valmistelua oli ollut osallistuminen Nato-maiden Afganistan-operaatioon ja keväästä 2016 jatkunut tiivis sotaharjoittelu Nato-maiden kanssa Lapissa ja Venäjän rajan tuntumassa. Karttaharjoituksineen niitä on ollut kymmeniä vuodessa, mutta kansalaisilta Nato-kytkentä naamioitiin.
Niinistö on oikeistolainen Naton kannattaja, joten äänestin vastaehdokasta sekä 2012 että 2018. Putinin katastrofaalinen sota avasi Nato-puolueelle tilaisuuden, jonka se käytti hyväkseen. Oikeistolaisen presidentin innokkaita apureita ovat olleet demaripääministeri Marin, vihreä ulkoministeri Haavisto ja kepulainen puolustusministeri Kaikkonen. Vasemmistoliiton ministeriryhmä on ollut hiljaa; eduskuntaryhmästä sentään löytyi jokunen kyllin rohkea ja harkintakykyinen äänestämään Nato-hakemusta vastaan.
Nyt sitten ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme on Naton, käytännössä mm. Turkin taskussa. Turkki vaikuttaa myös sisäpolitiikkaan, Suomessa asuvien kurdipakolaisten kohteluun. Sijoitummeko tässäkin Eurooppaa halkovan rajalinjan paremmalle puolelle? Tämäkö on Niinistön puheessaan esittämän mystisen pahan vastavoima? Viittailut liiallisesta suvaitsevaisuudesta panevat pelkäämään, että autoritaarisen ja epädemokraattisen, oppositiota vangitsevan ja sotaa käyvän Turkin vaatimuksiin tullaan suostumaan, kuten Ruotsissa.
Toimittajat ja mediat ajoivat Nato-jäsenyyttä lietsomalla pelkoa ja sotahysteriaa – ikäänkuin Suomeen kohdistuisi uhkaa. 90-luvulla alkanut sotanostalgia ja ”Tali-Ihantalan torjuntavoiton” hehkutus pohjusti mielialan, jossa Venäjän hyökkäys Ukrainaan muuttui talvisodan jatko-osaksi ja pinnan alla kytenyt venäläisviha pääsi ilmoille kaikessa alkeellisuudessaan. Nekin naamiot riisuttiin. Uudenvuoden puhe valitettavasti jatkaa tätä rodullistamalla ”Venäjän kansakuntaa”. Se ruokkii viholliskuvia lähes Kailaksen hengessä (Raja railona aukeaa,/ edessä Aasia, Itä, / takana Länttä ja Eurooppaa, / varjelen, vartija, sitä. ).
Hyvisten joukossa?
Presidentin mukaan ”kahden kokonaan erilaisen maailmankuvan raja” halkoo Eurooppaa – ilmeisesti Venäjän länsirajaa pitkin. Onko siis pohjoismainen maailmankuvamme sama kuin tuomioistuimien riippumattomuutta tuhoavien, antisemitististen ja homofobisten Puolan ja Unkarin hallitusten? Tai sama kuin Baltian ja Puolan sotahaukkojen ja rajojen kiinni pistäjien. Kuin Latvian, joka ensin kutsui maahan Venäjän oppisitiomedioita ja alkoi sitten syyttää niitä Venäjän tukijoiksi, jos ne tekevät propagandan sijasta aitoa journalismia, kuten tv-kanava Dožd (nykyään Georgiassa). Hämärät puheet hyvästä ja pahasta ja liiallisesta suvaitsevaisuudesta saavat pohtimaan, mitä kaikkea Nato-ratkaisussa tulikaan hyväksyttyä.
Marinin hallitus on kasvattanut Suomen varustelubudjetin puolitoistakertaiseksi keskusteluitta, se suunnittelee muuria Suomen itärajalle. Viholliskuvia ”pahasta” tarvitaankin, jotta veronmaksajat nielisivät tämän, kun moneen välttämättömään asiaan ei ole varaa. Toivokaamme, että kevään vaalikeskusteluissa kuultaisiin rohkeita järjen ääniä, niin että asehankintoja supistetaan ja häpeällinen raja-aita unohdetaan.
Presidentin kunniaksi sanottakoon, että hän totesi myös, että ympäristö- ja ilmastokriisien takia tarvittaisiin kansainvälistä yhteistyötä. Ja että sota tappaa ja tuhoaa joka päivä, pitäisi siis saada aikaan rauha.
Näille ajatuksille ei nykyisessä ilmapiirissä tahdo tulla tukea: laajasti oletetaan, että Ukraina voittaa sodan, jos sitä aseistetaan riittävästi. Venäjän ydinasedoktriinin takia moisesta voi kuitenkin seurata kaiken loppu, ja silloin ukrainalaiset eivät voitakaan Suomen talvisotaa eivätkä kaada Putinin hallintoa, mitä toivovat mm. Venäjän oligarkit Lontoossa. Kannattaa siis laittaa jäitä hattuun. Ukrainalaisten pelastamiseksi tarvitaan aselepo ja rauhanneuvottelut. Putinin hallinnon kaatamiseen tarvitaan venäläisten aktiivista toimintaa, vieläpä Venäjällä olevien. Toivottakaamme heille voimia, viisautta ja rohkeutta ja tukekaamme heitä – mutta varoen.
Itse voimme toimia liennytyksen ja kansainvälisen yhteistoiminnan puolesta kilpavarustelun ja ympäristökriisin torjumiseksi. Liennytys olisi parasta tukea niin ukrainaisille kuin kaikille venäläisille.
Syyskuun viimeisenä päivänä Venäjä päätti liittää itseensä neljä Ukrainan valtion aluetta, joissa oli miehitysjoukkojen alaisuudessa ja sotatoimien keskellä järjestetty ”kansanäänestys” kuulumisesta Venäjään. Venäjä väittää miljoonien ihmisten osallistuneen ja enemmistön kannattaneen liittymistä Venäjään. Kun alueelta on paennut valtavasti ihmisiä, suurin osa terveestä aikuisesta miesväestösä on pakotettu sotaan (ja hyvin monet haavoittuneet tai kuolleet siellä) ja loput asukkaat ymmärrettävästi varovat poistumista asunnostaan pommien alle ja pakkovärvääjien kynsiin, luku on täysin mahdoton. Enemmistön kannatus ehkä on saatukin, jos miehitysjoukkojen edustajat kiersivät ovelta ovelle keräämässä ääniä. Tällaisesta oli ainakin suunnitelmia.
Liittymispäätöksen yhteydessä presidentti Putin puhui Kremlin ylellisessä Georgijevski-salissa. Kuuntelin puheen, jonka suomennos on julkaistu Helsingin sanomissa. Kommentoin tässä omia vaikutelmiani.
Isovenäläistä nationalismia Putin hehkutti vahvasti, ylisti Venäjän suuruutta ja esimerkillisyyttä. Hän lupaili vallattujen alueiden nopeaa jälleenrakentamista, mihin on vaikea uskoa, kun Venäjän koulu-, tie-, sairaala- ja asuntotilanne, kaasu- ja sähköverkko on kehnossa kunnossa muutamaa suurkaupunkia lukuunottamatta. Putin hehkutti Venäjän suuruutta ilman konkretiaa edes sotilassaavutusten osalta.
Vasemmistopopulistinen demagogia oli ajoittain vahvaa. Se on räikeässä ristiriidassa Putinin tekojen ja käytännön politiikan kanssa. Upporikas mies, jonka sukulaisten ja kaverien nimissä on (koti- ja) ulkomailla valtavat, valta-aseman ja korruption avulla kansalaisilta viedyt varat, kritisoi lännen rahamiehiä ahneudesta. Itsellään on useita ylellisiä palatseja (ainakin Pietari, Karjala, Moskovan tienoo, Mustan meren Gelendžek ) ja valtamerikelpoinen jahti.
Putin kuvasi Venäjää siirtomaasorron vastustajaksi ja niiden vapauttajaksi tilaisuudessa, jossa liitti maahan naapurimaalta sotimalla ja valekansanäänestyksellä vietyjä alueita. Venäjän omasta siirtomaahistoriasta (Siperia, Keski-Aasia, Kaukasus, Krim, Baltia, Ukraina, Moldova, itäinen Saamenmaa) ei tietenkään puhuttu mitään. Kolonialismia ja natsismia voi Putinin ja monen muun nationalistin mielestä olla vain muualla, ei Venäjällä.
Oikeistokonservatiivien iloksi Putin puolusti uskontoja ”lännen satanismia” vastaan, korosti perinteisiä arvoja ja roolimalleja ja pilkkasi transihmisiä. Putin pitää alatyylistä, ja nytkin hän heitti villakoiraletkauksen presidentti Bidenin suuntaan.
Venäjän yhteiskunnan tilaa, demokratiaa (saati faktista yksinvaltiutta) ei puheessa käsitelty. Putin kritisoi jälleen Neuvostoliiton hajottamista ja syytti siitä epäsuorasti myös edeltäjäänsä, hänet valtaan nostanutta Boris Jeltsiniä. Hän valehteli, ettei hajottamista 1991 kannattanut kansanäänestys: Ukrainassa tuolloin pidetty kansanäänestys kannatti itsenäisyyttä ja Baltian maat olivat jo eronneet. Putin ei tällä kertaa vähätellyt Ukrainaa, vaan korosti valmiutta neuvotteluihin. Kuitenkin hän julisti alueliitokset peruuttamattomiksi, ”niistä ei neuvotella”. Niinpä neuvotteluilta on nyt ovi kiinni.
Ajoittain Putin irtosi paperista, elehti ja kiihkoili, sitten taas kiirehti jatkamaan. Puheensa hän päätti sitaatilla venäläiseltä emigranttikirjoittajalta Ivan Iljiniltä, joka ihaili natsismia ja Hitleriä. Erikoinen oppi-isä, kun muistamme että Ukraina pitäisi Putinin mielestä puhdistaa natseista.
Kuulijat (valtakunnanduuman jäsenet, ministerit, väkivaltakoneiston johtajat ja johtavat virkamiehet) olivat hymyttömiä, jotkut pyyhkivät silmiä tai nenää – ehkä eräät miettivät, mitä päätöksestä seuraa. Joitakuita nukutti. Yleisö aplodeerasi määrätyissä kohdissa, etenkin sanalle Rossija.
Putinin esiintymisestä syntyi kuva, että hän uskoo väitteisiinsä, on juuri niin huonosti selvillä nykyhetken todellisuudesta kuin politiikan tuhoisista seurauksista näkyy. Tuhoisista Ukrainalle mutta myös Venäjän kansalle, kansantaloudelle, ulkosuhteille, maineelle. Tuhoisista meille sodanvastustajille, kun Naton laajentaminen, asekaupat ja puolustusmenojen valtava kasvu menevät sukkana läpi Putinin sodan seurauksena.
On jo ilmennyt, että Venäjän hyökkäykseen varsin neutraalisti suhtautuneet Kiina ja Intia eivät hyväksy uusien Ukrainan alueiden anneksiota.
Kielletyn radioasema Echo Moskvyn johtaja Aleksei Venediktov arvioi, että tämä liittämisrituaali oli se ”voitto”, jota Putin tarvitsi liikekannallepanoa vauhdittamaan. Arviota tukee Punaisella torilla järjestetty konsertti, jossa Putin piti lyhyen puheen ja yleisö taputti ja hurrasi. Paikalle oli kuljetettu väkeä busseilla – kukapa ei lähtisi etäisestä lähiöstä tai pienestä lähikaupungista Moskovan keskustaan, kun pääsee ilmaiseksi (tai jopa maksetaan).
Liittämisen peruuttamattomuutta Venediktov piti erittäin huolestuttavana, neuvottelujen mahdollisuus jäätyi pitkäksi aikaa. Kun Kreml nyt pitää Itä-Ukrainan alueita osana Venäjää, se voi tulkita Ukrainan yritykset vallata ne takaisin hyökkäykseksi ja ”eksistentiaaliseksi uhkaksi”, johon se voi vastata jopa ydinaseilla.
Politologi Vladimir Pastuhov arvioi, että ”kansanäänestystä” ja liittämistä oli pidetty valttikorttina lännen ja Ukrainan painostamiseksi, mutta Ukrainan vastahyökkäyksen menestys pakotti kiirehtimään ja viemään päätöksen läpi huonosti valmisteltuna, esim. rajat ovat päättämättä. Hän arvioi ratkaisun epätoivoreaktioksi, jolla Putin ajoi itsensä umpikujaan.
Umpisolmu on tosiaan paha ja tunnelmat synkät. Nyt tarvittaisiin valtioviisautta kaikilta kenellä on sellaiseen edellytyksiä. Tarvitaan kykyä etsiä tie neuvotteluihin ja liennytykseen: jopa Stalinin kanssa neuvoteltiin. Suomen pitäisi yrittää edistää liennytystä, sen sijaan että hallitus ja presidentti sitovat meidät yhä tiukemmin Yhdysvaltojen sotilaskoneistoon. Venäläisiä sodanvastustajia pitää tukea epähumaanin ja populistisen, Puolaa ja Baltian maita peesaavan viisumipäätöksen sijaan. Vaikka Putin olisi kuinka väärässä ja ”me” kuinka oikeassa, se ei lohduta ydinsodan syttyessä. Siispä jäitä hattuun ja mietintämyssy syvälle päähän.
Sota seis! Putin seis! Nato seis! Ydinsota täytyy estää!
(kirjoitus on julkaistu 25.1. Karjalaisen mielipidepalstalla. Kiitän avusta Hannu Ketoharjua ja pohjatietojen osalta Elias Krohnia)
Presidentti Niinistö siteerasi uutena vuotena Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin, Nobelin rauhanpalkinnon 1973 saajan Henry Kissingerin väitöskirjaa – vuodelta 1957. [Lisäys: Toisin sanoen ajalta ennen Berliinin muuria 1961 ja Kuuban ohjuskriisiä 1962, joka oli aiheuttaa ydinsodan.]
Tuoreempiakin kannanottoja Kissingeriltä löytyy: elokuussa 2021 hän arvioi, ettei lännen olisi pitänyt ottaa esille Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Se merkitsisi sotilasliiton laajenemista alle 500 km päähän Moskovasta. Sen sijaan liittoutumattomana Ukraina voisi toimia Venäjän ja Naton välittäjänä. ”Kannatan siis tulosta, joka olisi kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”(The Economist)
Heti Ukrainan kriisin kärjistyttyä Kissinger kirjoitti Washington Postissa (5.3.2014 – Karjalaisessa päiväys väärin) poliittisen ratkaisun välttämättömyydestä. Ukraina suuntautukoon poliittisesti ja taloudellisesti länteen, mutta Natoon sen ei tule liittyä. Hän toivoi vaalivalvontaa, eri kansallisuuksien sovintoon tähtäävää politiikkaa ja Krimin vahvaa autonomiaa osana Ukrainaa. Venäjän Mustanmeren laivaston asema Sevastopolissa on selkiytettävä. Näiden järkevien tavoitteiden edistämisen sijasta Ukrainaa on revitty kahtaalle.
Kissinger myös varoitti demonisoimasta Putinia, sillä hänen kanssaan on lopulta istuttava neuvottelupöytään. Venäjän valtionjohto valitaan Venäjällä – ei avoimesti eikä demokraattisesti, mutta tilanne ei ole ulkopuolisten korjattavissa. Demokratian vientiretket Nato-maista Irakiin, Libyaan ja Afganistaniin eivät ole onnistuneet.
Rauhanpalkinto kai velvoittaa lähes 99-vuotiasta liennytyksen veteraania, semminkin kun ydinasetutkijoiden Tuomiopäivän kello näyttää enää sataa sekuntia vaille keskiyön. Sitä siirrettiin kaksikymmentä sekuntia keskiyötä kohti kaksi vuotta sitten, koska maailman johtajat ovat päästäneet sodan uhkaa vähentävät rakenteet heikentymään.
Suurvaltojen kireät välit kaipaisivat tosiaankin liennytystä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita.
Rauhanveteraani Kirsti Era 