Neukkunostalgian ongelmista

Opiskelin ja asuin Neuvostoliitossa yhteensä noin 1,5 vuotta – länsimaisena stipendiaattina, jolla oli pääsy valuuttakauppaan. Toin Suomesta kengät, vaatteet ja sukkahousut, pesuaineet, ehkäisyvälineet ja kuukautissuojat, pystyin tulemaan ja lähtemään. Yhtäältä  tunsin olot paremmin kuin puoluekouluissa opiskelleet, toisaalta en tuntenut niitä, esimerkiksi käynyt yhteisasunnoissa. Aktiivinen realististen romaanien ja asiaproosan lukeminen ovat laajentaneet tietoja perestroikasta lähtien, mutta siihen asti olin salailun uhri kuten muukin vasemmisto.

Tietämättömyys todellisista oloista ja Venäjän / Neuvostoliiton historiasta näyttää olevan edelleen laajaa. Oikealla laidalla vaikeuksia liioitellaan, aivan kuin ihmiset eivät olisi eläneet vaan vain pakoilleet viranomaisia. Yhdensuuntaisen tiedotuksen ja ihmisten sopeutumiskyvyn vaikutusta ei oteta huomioon.

Laitavasemmalla taas soisi pohdittavan, mitä puolueelle tapahtuu, jos sen jäsenyys edistää ratkaisevasti pääsyä virkaan, uraa tieteessä, taiteessa. Eikö mukaan tule silloin niitä, jotka meillä  liittyvät Kokoomukseen luodakseen suhteita työnantajiin ja muihin vallankäyttäjiin. Nykyinen johtava puolue Yhtenäinen Venäjä onkin tässä suhteessa aito Kokoomuksen veljespuolue ja NKP:n perillinen.

Sosialististen maiden johtavat kommunistiset puolueet olivat täysin erilaisia kuin läntiset veljespuolueensa, ja tapaamani venäläiset kommunistit kuvittelevat yhä voivansa opettaa suomalaisia aateveljiään.  Muiden maiden kommunistien kokemus kamppailusta parlamentissa tai työpaikoilla ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tulkkina tämän huomaa.

Toinen minua askarruttava ongelma ovat kaksoistandardit Venäjän/Neuvostoliiton siirtomaahistorian kohdalla. Taidemuseoissa esitellään ylpeinä Surikovin taulua Jermak kukistaa Siperian, Leo Tolstoi kuvaa Kaukasian siirtomaasotia ja  Arsenjevin Dersu Uzala venäläisten sotilaiden retkikuntaa Siperiassa alkuasukasoppaan johdolla. Silti ei hahmoteta (myöskään venäläiset), että Siperia asutettiin samaan tapaan kuin Australia: ensin sotilaat ja vankisiirtolat, sitten pappeja ja hallintoa, sitten luonnonrikkauksien ryöstäjät. Jamalin niemimaan ja Komin luonto on öljy- ja kaasutuotannon pilaama, mutta tuotot ovat kasaantuneet Moskovaan, Pietariin – ja ulkomaisiin veroparatiiseihin.

Maantieteellinen Venäjä sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla, Uralin länsipuolella. Siperia, Valko-Venäjä, Kaukasus, Ukraina, samoin Karjala ja Kuolan niemimaa saati Baltia, Puola ja Suomi olivat ei-venäläisiä alueita. Koulutetut venäläiset (hallinto, koulutus, terveydenhoito, kirkko/puolue), sotilaat ja firmat johtoportaineen muuttivat kaupunkien väestörakennetta, mutta maaseutu oli laajasti ei-venäläistä. 1800-luvulla Venäjän edistyksellinen sivistyneistö nimittikin keisarikuntaa kansojen vankilaksi. Stalinin toimeenpanemat pakkosiirrot (inkeriläiset, tšetšeenit, Krimin tataarit ja kreikkalaiset, Volgan saksalaiset, kulakit) vahvistivat kuvaa ja toisaalta sekoittivat asutusta. Krimillä ne johtivat väestön vaihtumiseen.

Suhteet kansallisuuksien välillä eivät ole olleet ongelmattomia. Pilkkanimiä ovat ukrainalaisista hohly, juutalaisista židy, inkeriläisistä tšuhontsy;  tšuktšien ja muiden kaksikielisten puhuma venäjä oli vitsien ja sketsien aihe.

Väkivallaksi ongelmat purkautuivat 1980-luvun lopulla, ja sitä esiintyy yhä, samoin rasismia ja antisemitismiä. Roman Sentšin kuvaa romaanissaan Dožd v Pariže, miten venäläiset lähtevät  Tuvan pääkaupungista Kyzylista asuttuaan ennen parhaissa kaupungiosissa ja jäätyään nyt vähemmistöksi. Teos kuvaa eri tavoin Neuvostoliiton kansallisuustilanteen kehitystä ja venäläisten neuvottomuutta muuttuneessa tilanteessa.

* * *

Kalle Kniivilän Krim on meidän on kirjoitettu vuoden 2015 alussa ja kuvaa krimiläisten reaktioita anneksioon. EU:n ja USA:n sekaantumista Ukrainan konfliktiin hän ei huomaa. Venäjäntaitoisena journalistina hän on kuitenkin haastatellut Krimin anneksioon eri tavoin suhtautuvia venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Teos kannattaa ehdottomasti lukea, rivi-ihmisten näkemykset ovat kiinnostavia.

Sevastopoliin neuvostoaikana muuttanut venäläisperhe kuten tataarirouvakin toteavat, etteivät kansanäänestyksen kyllä-äänestäjät juuri tunteneet nyky-Venäjää. He kaipasivat Neuvostoliittoa, siirtomaaimperiumia. Tataareilta paluu Krimille oli kielletty 90-luvun alkuun asti, joten asukkaat ovat paljolti toisen-kolmannen polven krimiläisiä. Heidän vanhemmilleen pääsy Krimille oli lottovoitto: meri, etelä, hedelmät ja vihannekset, turisteja ja satama eli pimeää kauppaa. Neuvostoliittolaiset ”villit” turistit maksoivat vaikka liiterimajoituksesta, kunhan pääsivät Mustallemerelle. Ulkomaalaisilta ostettiin farkkuja ym. myytäväksi voitolla. Moni on nyt pettynyt kun  turistit ja entinen vauraus eivät ole anneksion jälkeen palanneet.

* * *

Rauhanliikkeessä jotkut ikäiseni potevat ”neukkunostalgiaa”: ei pohdita 1950-80-lukujen kritiikitöntä  asennetta ”rauhanpanssareihin” ja Afganistanin sotaan. Neuvostoliiton toimintaa itäisessä Keski-Euroopassa (esim. Prahassa 1968) ja liittoutumisia erilaisten Afrikan ja Lähi-idän hallitusten kanssa (Etiopian Mengistu, Syyrian Assadit, Libyan Gaddafi) ei ole oikein mietitty rauhan, kansanvallan ja uuskolonialismin näkökulmasta. Neuvostoblokin toiminta ei ehkä ollut sen moraalittomampaa muttei juuri eettisempääkään kuin USA:n liittoutumiset: päämäärä oli oman blokin voimistaminen. Meille kylmä sota merkitsi ydinpommin pelkoa, mutta neuvostokansalaisille jatkuvaa pula-aikaa, sillä parhaat raaka-aineet, raha ja osaaminen hupenivat asevarusteluun ja liittolaisten avustamiseen.  Isoja ”ulkkaristipendejä” nostaneelle tämä on ikävää mietittävää.

Venäjällä on laillinen oikeus turvallisuuteen, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Näin Kreml sanoo, ja on vaikea keksiä, miksi Nato laajentuisi, ellei tarkoitus olisi uhata tai padota Venäjää. Minun ajattelussani turvallisuuteen eivät kuitenkaan kuulu sotilastukikohdat Krimillä, Syyriassa tai Vietnamissa – kuten ei Yhdysvaltojen sadat tai Ranskan ja Englannin à kymmenisen tukikohtaa ympäri maailman. Turvallisuus on jakamaton, ja sotilastukikohdat horjuttavat sitä kaikkialla.

Krim ei ole Venäjällä eikä Ukrainassa, ja sen kohtalosta pitäisi neuvotella kansainvälisesti. Valtaus vastoin kansainvälisiä sopimuksia oli yhtä väärä teko kuin Kosovon tunnustaminen. Niemimaa pitäisi mieluiten demilitarisoida Ahvenanmaan tavoin. Jo ilmastosyistä tarvittaisiin käänne kohti kaikkien sotilastukikohtien hävittämistä.

Rauhanliikkeessä emme etsi ”hyviksiä”, joihin luotetaan sokeasti ja joiden teoille keksitään puolusteluja. Ollaksemme uskottavia meidän on pysyttävä erillään kaikista blokeista. Kaikki voimat tarvitaan ympäristökriisin torjuntaan yhteistyöllä ja siis varustelukierteen ja sotilasblokkien vastaiseen toimintaan. 

Molemmilla silmillä katsoen

Yle julkaisi 23.11. laajan artikkelin suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tai ns. tasavaltojen armeijoiden taistelijoina ja propagandisteina. Verkkomedia-sivuston luoja Janus Putkonen lähti heti Donetskiin propagandistiksi , myös kohudosentti Bäckman jatkoi siellä, samalla kun aiempi keppihevonen lastensuojelu jäi onneksi unholaan. Molempien toimille on ominaista demagogia, yksisilmäisyys, Kremlin ja Putinin ylistäminen, absurdit syytökset EU:lle ja lännelle ja opponenttien nimittely. Turisteja ja taistelijoita on värvätty Itä-Ukrainaan, samoin vuoden 2018 presidentinvaaleja ”seuraamaan” Krimille (löytyy kohudosentin blogista, jota en linkitä). Nykyisin foorumina toimii Putkosen Janitskinilta perimä UMV-sivusto, joka putinismin lisäksi jatkaa myös rasistista ja antisemitistista linjaansa. Sen sijaan propagandistiemme tarmo ei taida riittää Donbassin ”tasavaltojen” ”lähetystöjen” ja ystävyysseurojen pyörittämiseen, ainakin sivujen uusimmat julkaisut ovat vuosien takaa. Aktiivisinta toiminta on venäläisessä vk-somessa (rahoittajille tämä lienee tärkeintä).

Putkosen ja Bäckmanin toiminta ruokkii militarismia ja asevarustelua. Se tukee Putinin sisäpolitiikkaa, kansalaisjärjestöjen vainoa ja sananvapauden rajoittamista Venäjään kohdistuvan ulkoisen uhkan verukkeella. Mitalin toinen puoli on, että uusissa Nato-maissa, samoin Suomessa ja Ruotsissa Venäjän Ukrainan-politiikka ja miekkosten propaganda ruokkii Nato-suuntausta ja asevarustelua. Kun Natolla on tällaisia ”vihollisia”, Bryssel ja sotateollinen kompleksi voivat olla tyytyväisiä. Miesten propaganda myös tarjoaa tilaisuuden älylliselle laiskuudelle, jossa Venäjän Ukrainan-politiikka, suomalainen äärioikeistolaisuus ja nationalismi selitetään Putinin pahuudella. Tosi asiassa geopoliittisia ja myös kotoisia aatteellisia ja sosiaalisia taustoja riittää. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi salaliittoteorioiden sijasta perusteellista analyysiä.

Ukrainassa Venäjän sekaantuminen maan sisäisiin asioihin ja Donbassin ”tasavaltojen” aseistaminen on hallituksen poliittinen liima ja nationalismin kasvualusta. Maan kansalliskaartin yhteydessä toimii nationalistinen Asovan pataljoona, jonka riveissä ovat hankkineet sotakokemusta äärioikeistolaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat mm. Yhdysvalloista, Ruotsista ja Suomesta. Yhdysvallat onkin kieltänyt yhteistyön Asovan pataljoonan kanssa. Ukrainan äärioikeisto on tuhonnut romanien koteja, vandalisoinut synagogia, pahoinpidellyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, feministejä ja vasemmistolaisia. Suomen uusnatsien Awakening-tapahtumassa on vieraillut Ukrainan uusnatsien tiedottaja Semenjaka, äärioikeistolaisen Sarastus-lehden päätoimittaja Hännikäinen taas on käynyt Ukrainassa Euroopan nationalistien festivaaleilla; natsien mielestä maa tarjoaa niille erityisen hyvän alustan.

Kaikkiaan Ukrainan sisäisiin asioihin ovat jo pitkään sekaantuneet niin Venäjä kuin länsi. VT Visurin mukaan Pultava-seminaarissa v. 2012 ukrainalaiset kertoivat, että valtio on hajoamistilassa. Sellainen maa houkuttaa haaskalintuja, ja sekä EU:n kumppanuussopimus lupauksineen – ne vetosivat etenkin 2013 kansannousun aloittaneisiin nuoriin – että Nato ja USA:n Kerry ja Nuland käyttivät tilannetta, kävivät 2013-14 Kiovassa kannustamassa hallituksen vastaisia mielenosoittajia. Venäjä taas painosti kaasuntoimituksilla ja lopulta anneksoi Krimin.

Ukraina on suuri ja rikas maa, Saksa havitteli sitä jo 1914-20 ja 1941-45, britit taas Krimiä 1850-luvulta asti. Kun katsoo karttaa, tajuaa Ukrainan ja sen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksen Venäjän turvallisuuteen: matka Moskovaan ei ole pitkä ja mailla on lähes 2300 km yhteistä rajaa. Venäjällä on Krimin Sevastopolissa suuri sotilastukikohta ja Natossa tiedettiin kyllä, ettei Kreml jätä reagoimatta Ukrainan ja siis Krimin jäsenyysaikeisiin. Konflikti siis luotiin tietoisesti: ”Nato on aseteollisuuden myynninedistämiskonttori” (Hannu Taanila). Tätä konfliktin perussyytä vain eivät myönnä sen paremmin Venäjä kuin läntiset mediatkaan.

Kun Kuubaan tuli v. 1959 Castron hallitus, USA aloitti kauppasaarron, ja se jatkuu yhä. Nicaraguan, Chilen ja Venezuelan vääränlaisia hallituksia on kumottu, mutta yhteistyö Saudien kanssa kukoistaa. Kauhistaa kuvitellakaan, miten USA reagoisi Meksikon tai Kanadan Venäjä- tai Kiina-mieliseen hallitukseen.

Valitettavasti suurvallat ovat tällaisia naapureita. Venäjä on yhä suurvalta verrattuna Ukrainaan (ja Suomeen), etenkin ydinaseiden takia. Niin Ukraina kuin Suomi tekisivät viisaasti, jos pohtisivat tarkoin turvallisuuspoliittiset siirtonsa unohtamatta maantiedettä. Eli pyrkisivät tiukasti puolueettomuuteen.

Jessikka Aron ja Antti Kurosen ansiokas (tiedoiltaan osin vanhentunut) tarkastelu suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan ja koko konfliktiin sisältää mielestäni olennaisen puutteen: siinä ei tarkastella sitä, miten Suomen kansalaiset ovat osallistuneet sotaan Ukrainan puolella ja uusnatsit tekevät yhteistyötä Ukrainan natsien kanssa. Suomen poliittisessa tilanteessa tämä on iso puute. Ei tarkastella myöskään sitä, miten Nato-maat aseistavat Ukrainaa, vaikka maa ei ole liiton jäsen. ETYJin tarkkailumissio on todennut Ukrainan armeijan tulittavan Donbassin separatistialueita ja tällöin on vahingoitettu asuinalueiden sähkön- ja vedenjakelua ja siviiliasutusta. Näyttää siltä, että Ukrainan konfliktia tarvitsevat sisäpoliittisista syistä sekä Kreml että Kiova. Kreml myös jäädyttääkseen Ukrainan Nato-hankkeen.

Ukrainan rauhan ja turvallisuuden kannalta konflikti pitäisi saada loppumaan. Aseistaminen ja vierastaistelijoiden lähettäminen pitäisi siis lopettaa puolin ja toisin.

Alla vasemmalla Asovan pataljoonan tunnus: tyylitelty hakaristi ja äärioikeiston musta aurinko -aihe. Oikealla Donetskin kansantasavallan tunnus: Venäjän tunnukset kaksoiskotka ja pyhä Yrjö.

Ilmastotoimia vai EU:n militarisointia?

Presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tekivät kaikki saman johtopäätöksen Afganistanin sodan tappiosta ja talebanien valtaannoususta: EU:n sotilaallista voimaa pitää kasvattaa. Tuhovoimaa ei siis ollut riittävästi.

Johtopäätös on käsittämätön. Afganistanissa on sodittu yli 40 vuotta Neuvostoliiton ja sitten länsimaiden huippuasein, afganistanilaisia on menehtynyt 1,5 miljoonaa ja paennut maasta moninkertainen määrä, suurin osa Pakistaniin ja Iraniin. Vieraita joukkoja on ollut enimmillään kymmeniä tuhansia, ne ovat tukeneet Kabulin hallintoa samalla kun muut alueet ovat olleet eri sotalordien ja heidän joukkojensa hallussa. Neuvostoliitto vei maahan ”kansandemokratiaa”, länsi ”läntistä demokratiaa ja naisten oikeuksia”. Matthew Hoh’n ja Reko Ravelan tärkeä keskustelu Afganistanin tilanteesta (englanniksi) .

Mikä tahansa edistykselliseksi jne. julistautuva joukko, joka nojaa vieraaseen armeijaan, koetaan miehittäjän kollaboraattoreiksi. Tämä ei ole mitään rakettitiedettä, muistakaamme vaikka ns. Terijoen hallituksen nauttima ”suosio” Suomessa. Aseiden ja vieraiden joukkojen puute ei ole ollut Afganistanin ongelma, lisäksi CIA ja muut turvallisuuspalvelut ovat osallistuneet Al Qaedan ja talebanien samoin kuin ISISin ja Hezbollahin koulutukseen ja aseistamiseen.

Johtopäätöksen pitäisi siis olla tasan päinvastainen: kehittyvien maitten sisäisiin asioihin ei pidä sekaantua. Humanitaariset ja YK:n alaiset järjestöt tukekoot siviilien elämää, koulutusta, terveydenhuoltoa, aseiden vähentämistä. Lisäksi ammattiliitot ja vastaavat voivat kouluttaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Siten etenisi luontainen kehitys kohti kansanvaltaa ja ihmisoikeuksia. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Sen sijaan poissa saavat pysyä yksittäiset maat, Nato, Maailmanpankki tai Valuuttarahasto, samoin EU ja OECD, jotka edustavat entisiä siirtomaaherroja ja tähtäävät postkoloniaalisten riippuvuuksien jatkamiseen. Jopa humanitaaristen järjestöjen toimintaa on seurattava kriittisesti ja järjestettävä tarkastuksia, jotta tiedämme, että avustukset menevät perille.

* * *

Ympäristökriisin edetessä on erittäin masentavaa seurata median ja ministerien hehkutusta talouskasvusta = tuhon kiihtymisestä. Pienten lasten vanhemmat Marin, Saarikko, Niinistö puhuvat näin. Valtion velkaantumisesta ollaan huolissaan – paitsi kun kymmenen miljardin velat otetaan asehankintoja varten. Presidentti Niinistö puhuu YK:ssa ilmastohätätilasta: torjuvatko EU:n militarisointi ja jäsenmaiden yhteiset asehankinnat, sotilaallisen tutkimuksen rahoitus ja pommikoneiden tuotanto kriisiä? Nämäkö ovat hätätilan vaatimia toimia?

Masentavia olivat myös nuorisojärjestöjen kommentit von der Leyenin EU:n tulevaisuutta koskevasta puheesta, jossa oli jokunen sana ilmastonmuutoksesta, kun taas EU:n sotilaallinen vahvistaminen oli painokkaasti esillä. Mikään järjestöistä ei havainnut tässä ristiriitaa eikä edes Allianssilla ollut huomautettavaa militarismista. Militarismin suhteen eduskunta on yhtenäinen äärioikealta Vasemmistoliittoon, puolueista vain marginaaliset kommunistit kritisoivat asevarustelua.

Miten tilanteen saisi muutettua? Ympäristökriisissä tällä asialla on todella kiire. Aseilla, sodilla ja sotaharjoituksilla kasvatetaan päästöjä, tuhlataan resursseja ja estetään rakentavaa kansainvälistä yhteistyötä, jota ongelmien ratkaiseminen vaatii. Toivottavasti Elokapina ottaa asian agendalleen; Greenpeace lienee menetetty tapaus ja voisi poistaa nimestään loppuosan.

Joensuun rauhanryhmän teltta kävelykadulla noin 2018.

Tietopaketti kansanedustajille ja muillekin

Hävittäjähankinta on historiamme suurin julkinen hankinta ja ylittää sotien aikaiset varustelumenot. Se vaikuttaa kansantalouteen yli 20 vuoden ajan sitoen tulevien hallitusten kädet sekä budjetin osalta että ympäristö- ja turvallisuuspolitiikassa.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.) on toimittanut tärkeän artikkelikokoelman Raportti uusien hävittäjien hankinnasta (Into 2021), ns. HX-hankkeesta. Monipuolisen tietopaketin kirjoittajina on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, ilmastotutkijoita, yhteiskunta- ja kansantaloustieteilijöitä, kansanedustajia, eri aselajien upseereita, toimittajia. Erikseen mainitsen mediatutkija Noora Kotilaisen ja aseriisunta-asiantuntija Laura Lodeniuksen Rauhanliitosta. Näkökulmat vaihtelevat kriittisestä myönteiseen, mutta kaikki toivovat kunnon keskustelua hankinnasta.

Lukijaa miellyttää artikkelien asiapitoisuus ja faktapohja: kansantalouden kantokykyä, Venäjän puolustusdoktriinia, Suomen asehankintojen historiaa ja nykypäivää, HX-hankinnan vaiheita ja edistämistä esitellään numeroin ja päivämäärin, unohtamatta tilastoja varustelumenojen bkt-osuuksien kehityksestä meillä ja kansainvälisesti. Laaja maanpuolustus- ja turvallisuuskäsitys korostuu, kun useat kirjoittajat ovat huolissaan kalliin hankkeen suhteesta hybridi- ja kybersodankäynnin kehitykseen (esim. Armenian ja Azerbaidzanin sota).

Suosittelen kirjaa erityisesti kansanedustajille. Valtavan kalliin ratkaisun kohdalla kukaan ei voi piiloutua tyyliin: ”meidän ryhmässä Matti X / Maija Z tietää turvallisuuspolitiikasta”. Jokaisella kansanedustajalla on tässä asiassa yksi ääni ja jokainen joutuu selittämään äänestäjille, miksei maalla ole varaa rahoittaa kunnolla pitkää oppivelvollisuutta tai vanhusten hoitoa. Myös muiden kannattaa lukea kirja voidakseen tehdä oikeita kysymyksiä.

(mielipide julkaistu Karjalaisessa 6.7.2021)

Taas päästään päivittelemään

Venäjän ja Yhdysvaltain suoranainen nokkapokka Ukrainassa näyttää olevan toistaiseksi hyllyllä, ja hyvä niin. Venäjä veti osan joukoistaan pois, vaikka ukrainalainen politologi Fesenko sanoi Doždin haastattelussa, että joukkoja on alueella edelleen paljon ja ne ovat saatavissa nopeasti käyttöön. Yhdysvaltain ulkoministeri Blinken kävi Kiovassa tunnetun Maidan-aktivistin Barbara Nulandin kanssa ja lupasi maansa poliittisen tuen Ukrainalle. Tämä ei tietäne liennytystä, mutta Fesenko toivoi neuvotteluja, sekä Bidenin ja Putinin että Putinin ja Zelenskyin tapaamista. Hän ei maininnut aikeita palauttaa Krim Ukrainan osaksi aseellisesti, mikä olisikin epärealistinen ja äärimmäisen vaarallinen hanke.

[ Krim pitäisi mielestäni muuttaa demilitarisoiduksi autonomiaksi ETYJin tai YK:n suojelukseen, sillä entinen Venäjän siirtomaa ei ole historiallisesti sen paremmin Venäjän kuin Ukrainankaan osa. Kansainvälisen oikeuden valossa se toki kuuluu Ukrainaan ja Venäjä on miehittäjä. Vieraan armeijan valvonnassa pidetty kansanäänestys ei päde, semminkään kun sitä oli edeltänyt Krimin alkuperäisväestön karkotus 1944 ja venäläisten ja ukrainalaisten siirto heidän koteihinsa ja mailleen. ]

Tilanne Ukrainassa saattaa kuitenkin kiristyä uudestaan, sillä Nato aloittaa toukokuussa Defender Europe -sotaharjoitukset (varsinaista puolustusta ympäristökriisin oloissa). Niihin osallistuu 28 000 sotilasta ainakin 26 maasta, mukana myös Ukraina. Harjoittelun painopiste on Balkanilla ja Mustallamerellä, jonne tuodaan divisioona amerikkalaisia; ”vihollismaa” on selvästi Venäjä. Myös Rissalaan tulee Yhdysvaltain ilmavoimien osasto, 10 Hornet-hävittäjää lentämään kolmeksi viikoksi 2.6. alkaen. Joukot alkavat saapua jo venäläisten voitonpäivän 9.5. jälkeen.

Jälleen kerran Yhdysvallat näyttää Venäjälle keskisormea Suomen maaperältä: ”ennen puolueeton naapurinne on nyt meidän liittolaisemme”. Protestoimme 2016 yhteisharjoituksia vastaan Rissalassa ja ennustimme valitettavan oikein, että nämä provokaatiot tulevat toistumaan ja huonontavat Suomen ja Venäjän suhteita. Atlantin takaa on helppo tulla ja istua tuleen suomalaisten housuilla. Kun vaarasta mainitsee somessa, lentokoneintoilijat kommentoivat ”höpö-höpö”, mutta minusta tilanne on viidessä vuodessa huonontunut kiistattomasti ja lopputulema pelottaa.

Näinkö Suomi juhlii puolustusvoimiensa lippupäivää 2021: isännöi Venäjän vihollisekseen katsoman maan joukkoja rajan lähistöllä?

Tästä Nato-veljeilystä seuraa varmaan Kremlin kommentteja ja mm. historiapoliittinen kampanja saattaa kiihtyä. Kun asemoimme itsemme Venäjän vihollismaan liittolaiseksi, aletaan siellä rakentaa Suomesta viholliskuvaa, ja siihen sopivat tarinat joukkoteloituksista ja polttouuneista Suomen miehittämässä Karjalassa 1941-44 . Sitten kelpaa taas IS-analyytikkojen päivitellä, miten Venäjä mustamaalaa Suomea ja valehtelee ”silkkaa luontaista pahuuttaan”. Tarkennettakoon: ei virallinen Venäjä, vaan tuulta haistelevat historioitsijat – vastaavia riittää Suomessakin. Kreml antaa kampanjan pyöriä, ja sitä lähellä oleva Sotahistoriallinen seura osallistuu siihen. Syyt ovat geopoliittiset, eivät psykologiset.

Toimittajat voivat olla vaikka kuinka sinisilmäisiä ja pitää uskottavina Suomen vakuutteluja, ettei tässä naapuria uhata. Kuitenkin Kreml rakentaa ulko- ja puolustuspolitiikkansa sen perusteella, miten se itse arvioi tilannetta ja Suomen asemaa. ”Niin on, jos siltä näyttää” on kansainvälisen politiikan kylmä totuus. Siksi järjen ja harkinnan käyttöä toivoisi presidentiltä, puolustusministeriltä ja ulkoministeriltä (kuka se on ?), ja kaikkein mieluiten ulkopoliittista ymmärrystä koko hallitukselta. Ei EU meitä pelasta, jos tiukka paikka tulee. Paasikiven sanoin: ”Jos länsi ja Venäjä alkavat sotia täällä, Suomen käy kehnosti, olimmepa kumman puolella tahansa”.

Asialliset naapurisuhteet ja liennytyksen ja aseriisunnan hyväksi tehtävä työ olisi nyt kullanarvoista talouden, ympäristön ja kokonaisturvallisuuden kannalta. Niinistön ajatus Helsingin hengen elvyttämisestä ETYKin 50-juhlan kunniaksi on kannatettava, mutta samanaikainen toivomus turvallisuusyhteistyön lisäämisestä Yhdysvaltojen kanssa nakertaa idean toteutumisedellytyksiä. Liennytys olisi sivistyneempää kuin puolustusbudjetin kasvattaminen puolitoistakertaiseksi ja aseiden kalistelu. Niissä hommissa rinnastuu herkästi USAan, Venäjään, Turkkiin.

Kyllä leikkauksille – asemenoista

Hallituksen kehysriihi jatkuu (27.4.) kahdeksatta päivää ja riitaa on vuoden 2023 budjetin suunnittelusta. Mediassa huhutaan että kiistan aiheena on 200 miljoonan euron summa, jonka Keskusta haluaisi mahdollisesti leikata ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Kaupankäynnin kohteena sillä on ilmastotuholainen turpeenpoltto, ja peli on härskiä.

Kiista on naurettava. 300 miljoonaa euroa on alle kolmasosa (30%) vuotuisesta asemenojen lisäyksestä, jonka aiottu hävittäjähankinta vähintään aiheuttaa. Tämänhetkiset suunnitelmat (puolitoistakertainen kasvu) nostavat meidät ensi vuonna varustelumenojen kasvattajien huippumaaksi, ohi Ugandan .

Kuitenkin Hornet-hävittäjien ikää voitaisiin jatkaa. Sitä paitsi ihmisen lentämän pommikoneen merkitys muuttuu vuoteen 2030 mennessä, jolloin HX-koneiden on määrä ilmaantua. Miehittämättömiä koneita on käytetty vuosien ajan mm. Afganistanissa ja nyt Itä-Ukrainassa. Maanpuolustuksessa hävittäjäkoneita tarvitaan vain muutama – ilmavalvontaan – ja loput ovat varautumista Nato-yhteistyöhön ja tukea aseteollisuudelle. Lentokonetehtaitten intresseissä on toki myydä suomalaisille vanhat varastonsa, etteivät ne ”pala näppeihin”.

Pandemian yhä jatkuessa on sulaa hulluutta suunnitella leikkauksia julkisiin menoihin. Lisäksi sekä kunnolla toteutettu sote-uudistus että oppivelvollisuuden pidentäminen nuoria hyödyttävällä tavalla vaativat lisäsatsauksia.

Ei ole mitään perustetta kuvitella, että Covid-19 jää viimeiseksi pandemiaksi. Jo SARS ja MERS uhkasivat vastaavalla, ja jos ”maailmantalous elpyy” eli globaali kauppa, teollinen maatalous ja turismi jatkuvat laajoina, tulee uusia tauteja varmasti. Myös ympäristökriisi ja kuudes sukupuuttoaalto kiihtyvät, ja niihin varautuminen vaatii myös Suomelta taloudellisia panostuksia ja kansainvälistä aloitteellisuutta.


Hallituksessa on Kepun siis syitä panna jäitä hattuun. Se voisi myös palata realistisen, karttaa lukevan ulkopolitiikan edistäjäksi, samoin RKP. Tämä tarkoittaisi asevarustelun sijasta aktiivista liennyttävää ulkopolitiikkaa.

Demarien ja kaikkien muiden on syytä lopettaa puheet talouskasvusta ja tähdätä nykyisen yltäkylläisyyden tasaisempaan jakautumiseen ja elämän pelastamiseen maapallolla. Jos kerran kannatuskriisissä olevan Kepu uskaltaa pelata upporikasta ja rutiköyhää, niin miksi eivät muut? Suomalaiset voivat tehdä paljon ilmastopolitiikkaa mm. vähentämällä osuuttamme globaalista ylikulutuksesta ja tekemällä sitä hillitseviä aloitteita EU:ssa ja WTO:ssa.

Marinin hallituksen on sekä lykättävä että supistettava hävittäjähankintaa: ehdotan 10 koneen hankintapäätöstä vuonna 2030 – jos silloin näyttää olevan tarvetta (vanhentuneelle) sotateknologialle. Tai asevaraiselle ”turvallisuudelle” ylisummaan. Säästyneet rahat voidaan käyttää hyödyllisesti: koulutus-, sote-, tutkimus- ja kulttuurimenoihin. Suomen on aktiivisesti edistettävä kansainvälisten suhteiden liennytystä, globaalia dialogia ja yhteistyötä ympäristökriisin ja pandemioiden torjumiseksi.

Lisää luettavaa:
Hävittäjähankinnan kritiikistä: https://politiikasta.fi/havittajahankinnan-kritiikin-nelja-nakokulmaa/

Militarismista ja ympäristökriisistä: https://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kasparhauser/1456-aikakauden-militarismin-tabut

Hävittäjähankinnan etenemisestä: https://rauhanpuolustajat.org/kaikkien-aikojen-asehankinta-liitaa-luottamuksen-varassa/

Satu Suomen sotaisasta historiasta

Kun Suomen historian koulukartaston uuden laitoksen laadintaan pyydettiin apua, odotettiin karttoja keskiajan sodista. Olisi korkea aika saada vihdoin yleiseen tajuntaan se tosiseikka, että Suomen historia ei ole ollut sotaisa, että Suomeen hyökättiin ensimmäisen kerran vuonna 1939.

Tämä on laatimani referaatti professori Jukka Korpelan pitämästä luennosta Joensuun Rauhanryhmän tilaisuudessa 24.11.2008. Aiemmin teksti oli Rauhanryhmän kotisivulla.

Asutusta ja kauppaa keskiajalla

Koulujen historianopetus ja -kirjat perustuvat yhä 1930-luvun poliittisessa ilmastossa syntyneeseen Jalmari Jaakkolan Suomen historiaan. Siinä historiamme läpikäyvänä piirteenä pidetään idän ja lännen välistä kamppailua.

Todellisuudessa tärkeä perusta on ihmisten ulottuvilla ollut alue, ja siis huonojen tie- ja kulkuneuvoyhteyksien aikana paikallisuus. Ihmiset tunsivat lähinnä oman kylänsä, samaistuivat perheeseensä, sukuunsa ja lähiympäristöönsä. Käsitys valtakuntaan kuulumisesta alkoi kehittyä kaupungeissa, 1700-luvulla sen hahmotti kaupunkien porvaristo ja yläluokka.

Peltoviljelijöitä kutsuttiin suomalaisiksi, metsästyksestä ja kalastuksesta eläviä lappalaisiksi. Siirryttyään maanviljelijöiksi he muuttuivat suomalaisiksi. 1800-luvulla luotiin kansallinen identiteetti ja myös heimot (Savo, Karjala, Häme) itsenäisyyspyrkimysten tueksi.

Keskiajalla kanssakäymiseen vieraiden kylien ja alueiden asukkaiden kanssa liittyi kaupankäynti ja lahjanvaihtoriitti. Se saatettiin alunperin hoitaa jopa tapaamatta toisiaan: lahjat jätettiin määräpaikkaan. Konflikteja esiintyi vähän ja ne olivat aivan paikallisia. Itä-Suomen linnavuorina pidetyt kohteet ovat toimineet kultti- ja vaihdantapaikkoina, joille myöhemmin on luotu sotaisia tehtäviä. Täältä on löydetty hyvin vähän aseita eikä lainkaan sotilaallisia linnavuoria.

Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajaa ei ole ollut merkitty; kuten todettu linnavuoretkaan eivät liity siihen. Karjalan kannaksella raja oli olemassa, se vakautti Nevan kaupan. Rauha takasi kaupan sujumisen. Käytäntönä oli solmia aina uudelleen kaupparauha toisen allekirjoittajan kuoltua. Rauhansopimusten määrä ei siis kerro ajan sotaisuudesta, vaan tarpeesta varmistaa kaupankäynnin sujuminen myös uuden ”vastapuolen” noustua johtoon.

Keskiajalla kuninkaat hallitsivat lähinnä omaa linnaansa ja sen lähialueita luomansa verkoston (seurakunnat, tuomarit, veronkantajat) kautta. Itä-Suomi oli ollut asuttu jo kauan, elinkeinot olivat metsästys ja kalastus. Rajaa ei merkitty eikä ollut, koska kuninkaan valta ei tänne ulottunut.

1300-luvulla väestö lisääntyi ja myös konfliktit lisääntyivät tasaisesti. 1400-1500-luvun vaihteesta asti on olemassa verokirjoja asutuksesta, joka siis ei ollut uudisasutusta. Valtio alkoi ulottua tännekin, sen verkosto tiivistyi seurakuntien ja tuomiovallan ilmaantuessa. Samalla alkoi ilmaantua tuomioita ja merkintöjä noidista ja aviottomista lapsista; nämä osoittavat valtion ja kristinuskon alueellista etenemistä. Alettiin harjoittaa maanviljelyä veroja varten, ja elintaso romahti. Viljelyalueista syntyi taistelua paikallisten kesken ja valtio tuli osapuoleksi.

Novgorodilasten kauppiaiden vaikutus oli tuntunut 1380-luvulta asti, he alkavat nyt törmätä ruotsalaisiin. Merkittävä kaupan kohde olivat orjat, joita vietiin bysanttiin ja Etelä-Venäjälle; kaupan keskus oli Krimillä. Myös viikingit harjoittivat orjakauppaa.

Valtion ja uskonnon ulottuminen itäiseen Suomeen

1400-luvun lopulta ja 1500-luvun alusta alkoi kehittyä paikallisia identiteettejä seurakunnan ja verotuksen ansiosta. Kieli ja uskonto olivat vallankäytön välineitä. Karjalassa ne tulivat Venäjältä, muussa Suomessa Ruotsista.

1500-luvun lopussa syntyi ensimmäinen todellinen Ruotsin ja Venäjän raja Täyssinän rauhassa (1595). Idän uhkan sijaan voidaan puhua etelän uhkasta sekä kristinuskon että ruhtinasvallan muodossa.

Ruotsissa kehittyi valtakuntaidentiteetti 1400-luvulla, samaan aikaan voimistui Moskovan Venäjä. Se törmäsi Ruotsiin. Ruotsalaisissa Erikin ja Kaarlen kronikoissa (Nya början) Ruotsin tehtäväksi nähdään lännen puolustaminen idän uhkaa vastaan; sieltä ajatus omaksuttiin Suomen politiikkaan. Molemmilla puolilla rajaa sepitettiin menneisyyteen uhkia ja taisteluita. Euroopassa idän uhkan muodostivat turkkilaiset, Venäjällä taas tataarit; ensin Kultainen Orda, sitten Krimin tataarit.

Suomeen kehittyi ensimmäisiä protonationalismin ilmenemiä 1600-luvulla, etenkin Daniel Jusleniuksen toimesta. Ruotsissa kehitys oli samankaltaista, mutta aikaisemmin ja voimakkaammin. Näille perusteille kansallisromantiikka rakensi kansallisen ja sotaisan loistosadun.

Suomi ja sotahistoria

Unkari ja Puola ovat olleet sodan jaloissa, Suomi ei. Tätä todistaa mm. miesperimän kapeus Päijänteen itäpuolisessa Suomessa: y-kromosomin DNA kertoo itse asiassa kahdesta kantaisästä. Sodan jaloissa tämä olisi mahdotonta, sillä sotilaat raiskaavat ja ostavat paikallisia naisia ja jättävät jälkeläisiä.

Ennen Kustaa Vaasan ja Iivana Julman konfliktia 1555 konflikteja oli vain muutama Kannaksella, Viipurissa ja Oulussa, siis valtiollisesti kehittyneillä alueilla. 1400-1500-vaihteessa oli Kannaksella taisteluja. Konfliktit liittyivät valtion otteen tiivistymiseen, mm. ns. Nuijasodan ajankohtana; varsinaista sotaa ei itse asiassa ole ollut.

Ennen   vuotta 1939 suomalaisia oli vain palkkasotureina eri sodissa. Mm. Ison vihan aikana ruotsalaiset virkamiehet pysyivät paikoillaan. Tuhoa aiheuttivat nälkä ja kulkutaudit.

Linnat eivät todista sodista, esim. Olavin linna perustettiin valtion keskukseksi veronkeräystä varten; mitään puolustuksellista merkitystä sillä ei sokkeloisen vesistön keskellä voinut olla. Myöhemmin sille kehiteltiin sotilaallinen tarina.

Tarinat venäläisten julmista hyökkäyksistä olivat peräisin mm. paavien kirjeistä (bullat), jotka    pyrkivät voimistamaan katolisen maailman yhtenäisyyttä ja sisälsivät perättömiä tarinoita venäläisten, juutalaisten, turkkilaisten tekemistä julmuuksista.

Saari- ja metsähautaukset eivät ole sodanaikaisia tilapäishautoja, vaan vakiintunut    täkäläinen hautauskäytäntö (vrt. Inarin saarten haudat, Murtovaaran karsikkopetäjä). Vainajia ruvettiin hautaamaan kirkkojen lähistölle varsin myöhään.

Ruotsi pyrki 1500-luvulta lähtien laajenemaan itään, joten itse asiassa karjalaiset puolustivat Venäjää länttä vastaan. Vuoksen vesistön alueelle kulttuuri tuli Laatokan suunnalta vähintään samoilta ajoilta lähtien, samoin uskonto.

1600-luvulla koko Euroopassa oli paljon muuttoliikkeitä (mm. laaja muutto Amerikkaan). Muutto Itä-Suomesta Tverin seudulle liittyy tuolloiseen ilmaston kylmenemiseen ja maanviljelyn ongelmiin. Tverin alueelta muutti venäläisiä etelämmäs Donille kasakoiksi, samoin heitä joutui orjuuteen, jolloin Suomesta tuli väkeä edullisemmille viljelysmaille. Heistä osa oli luterilaisia ja muuttui ortodokseiksi Tverin kuvernementissa. Uskonvainoja ei ollut esiintynyt.

Kun Suomen historian koulukartaston uuden laitoksen laadintaan pyydettiin apua, odotettiin karttoja keskiajan sodista. Olisi korkea aika saada vihdoin yleiseen tajuntaan se tosiseikka, että Suomen historia ei ole ollut sotaisa, että Suomeen hyökättiin ensimmäisen kerran vuonna 1939.

Kohti realistisempaa turvallisuuspolitiikkaa

Kirjoituksen laadinnassa minua auttoi Hannu Ketoharju, kiitos!
Eduskunta päätti 17.12. varata ilmavoimien vaatimat (vähintään) 10 miljardia euroa Horneteja korvaavaan hävittäjähankintaan. Vain Vasemmistoliiton Yrttiaho ja Mustajärvi äänestivät vastaan.

Blogissaan Voima-lehdessä toimittaja Pentti Sainio kuvaa johtavien poliitikkojen ja sotilas- ja virkamiespiirien vallan kasvua turvallisuuspolitiikassa. Aihepiirin käsittely on nyt lähinnä hallitusten selontekojen varassa ja tapahtuu paljolti eduskunnan valiokunnissa, osin jopa salaisena. Turvallisuuspoliittinen keskustelu jää vähälle ja epäkonkreettiseksi, puolustuspolitiikka käy ulkopolitiikan edellä. Seurauksena on ollut puolustusdoktriinin muutos, Hornet-hankinnasta lähtien ilmavoimilla on ollut puolustusbudjetissa ”ilmaherruus”. Samalla Yhdysvaltojen vaikutusvalta on kasvanut Suomen turvallisuuspolitiikassa.

Sainio arvostelee Vasemmistoliiton johtoa turhankin kärkevästi HX-hankkeen vuoksi. Vasemmistoliitto sentään yritti nostaa asiaa keskusteluun, sen hallituskumppanit ovat vaienneet täysin ja muut eduskuntapuolueet leimanneet kriitikot maanpettureiksi. Niinpä kriittistä kansalaiskeskustelua ei syntynyt riittävästi, jotta hanketta olisi lykätty ja arvioitu uudelleen, köyhät rauhanjärjestöt jäivät kritiikissään yksin. Nähdäkseni tämä johtuu asevaraisen turvallisuuskäsityksen valta-asemasta poliittisessa keskustelussa viimeisten 30 vuoden aikana – useimpien poliitikkojen koko tietoisen iän aikana.

Vielä Horneteista päätettäessä 1992 koko vasemmisto ja vihreät vastustivat eduskunnassa hävittäjäkauppaa. Onko kansantalous nyt paremmalla tolalla vai mikä on syynä muutokseen? Ilmeisesti sotilaat ovat päässeet vaikuttamaan politiikkaan Sainion kuvaamalla tavalla. Maanpuolustuskurssien merkitystä ei myöskään pidä vähätellä. Niillä poliitikot, näkyvät toimittajat, yhteiskunnan muut vaikuttajat ja upseeristo ryhmäytetään ja opetetaan sotilaallista näkökulmaa turvallisuuspolitiikkaan.

Käytännössä näin hylätään työväenliikkeen perinteiset laajan turvallisuuskäsityksen tavoitteet: rauhaa edistävä aloitteellinen ulkopolitiikka, oikeus- ja hyvinvointivaltion vahvistaminen ja ympäristön suojelu. Kuitenkin nämä tavoitteet saavat kannatusta myös Keskustan äänestäjiltä.

En käsitä lainkaan Vihreiden asettumista tukemaan kilpavarustelua ilmasto- ja ympäristökriisin pahetessa. Vihreiden ja muidenkin kannattama avoimuus on samoin loistanut poissaolollaan maamme suurimman asekaupan valmistelussa, kuten Pentti Sainio on kirjoissaan osoittanut. Hän on tehnyt valtavan työn paljastaessaan hävittäjähankintojen taustoja, salailua ja ulkopoliittisia ongelmia. Hänen turhautumisensa ja kärkevyytensä onkin ymmärrettävää.

Jatkossa on päästävä eroon pienen piirin määrittelemästä turvallisuuspolitiikasta. Tarvitaan realistista, kansalaisten aktiivisesti tukemaa politiikkaa. Niinpä on saatava entistä useammat osallistumaan kansalaiskeskusteluun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. On nähtävä tämän hetken suurimmat, yhä pahenevat reaaliset uhkat, jotka eivät ole sotilaallisia vaan globaaleja ympäristöuhkia seuraamuksineen.

Valtiontalouden ja turvallisuuspolitiikan konkurssi on vielä torjuttavissa vaatimalla halvempien ruotsalaiskoneiden hankintaa, mieluiten vuokraamista. Ilmavalvonnan tarvitsema määrä.

Turpa kiinni, siviilit?

”Minusta maanpuolustus on kuin talon perustukset, katto, seinät ja lattia. Vasta kun ne on tehty, on aika miettiä, miten talon sisustaisi, mitä kalusteita ja mukavuuksia hankkisi ja minkä verran niihin rahaa käyttäisi.” Yrjö Rautio HS 4.12.2020

Helsingin sanomien kolumnisti ja entinen Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio on pahastunut parin sadan kulttuurivaikuttajan vetoomuksesta. Siinä ehdotetaan aikalisää hävittäjähankintaan tässä taloustilanteessa.

Rautio samastaa maanpuolustuksen pommikoneisiin ja valjastaa tuoreesti ja omaperäisesti sotaveteraanin ajamaan asevarustelua. Hän ei esitä ainuttakaan konkreettista faktaa: hävittäjähankinnan hintaa – ensin 10, jatkossa 20-30 miljardia euroa, siis miljardi vuodessa seuraavina vuosikymmeninä. Tai että puolustusbudjetti kasvaa täten 54 % (yli puolitoistakertaiseksi), vaikka Suomen kansantalous on koronan takia ahdingossa, velkaannumme ilmankin 30 miljardia. Tässä on turvallisuus todellisessa vaarassa, ja ymmärrän hyvin, miksi kokenut journalisti ei esitä lukuja.

Rautio siis pitää maanpuolustusta valtion perustana. Valtiotieteen tohtori, eversti evp. Pekka Visuri kuvasi esitelmässään asian päin vastoin: valtion turvallisuus perustuu toimivaan oikeus- ja sosiaalivaltioon ja demokraattiseen hallintoon (Rautiolla ”huonekaluja ja mukavuuksia”). Toimivan valtion päälle voidaan rakentaa harkittu ulkopolitiikka ja sotilaallinen maanpuolustus, joka on katto eikä perustus. Silloin maanpuolustus on vankalla, legitiimillä pohjalla, eikä armeija vaikkapa käänny hallitusta vastaan. Esimerkki päinvastaisesta oli (ja lienee osin vieläkin) hallinnoltaan ja oikeusjärjestelmältään korruptoitunut ja epädemokraattinen Ukraina, jossa osa armeijasta siirtyi 2014 Krimillä Venäjän riveihin, pääosa asettui presidentti Janukovitšia vastaan.

Outoa kyllä kokenut journalisti luottaa ”puolustusvoimiimme ja sen asiantuntijoihin”, vaikka ilmavoimien ja puolustusvoimien komentajat ja kenraalit ovat suoraan virasta värväytyneet lentokonefirmojen lobbareiksi ja Jarmo Lindberg lobbasi F-35-hävittäjien hankintaa jo komentajana ollessaan. Vai eikö Rautio ole tullut seuranneeksi asiaa näin tarkasti? Ehkä hän siksi pitää HX-hanketta tiiviisti seuranneita siviilejä huonompina asiantuntijoina kuin asianosaisia, siis jäävejä sotilaita. Kysymystä hävittäjäkoneiden puolustusroolista hän ei pohdi lainkaan.

Armeija on hierarkia, eivätkä muiden aselajien edustajat protestoi maanpuolustuksen kaikkien munien panemisesta ilmavoimien koriin, samalla kun maanpuolustuksen kannalta tärkeissä aselajeissa säästetään. Hornet-hankinnan syötyä rahat ostettiin taannoin käytettyjä tykkejä, mutta ammuksiin ei enää ollut varaa. Samasta syystä vuonna 2012 suljettiin kuusi varuskuntaa, 1200 henkilöä jäi työttömäksi ja sijaintikunnat suuriin ongelmiin.

Eläkkeelle päässeet upseerit ovat kyllä ottaneet kantaa. Eversti evp. Ahti Lappi on korostanut ilmatorjunnan edullisuutta ja tehokkuutta maan puolustamisessa, ja pääesikunnan entinen suunnittelija, eversti evp. Pertti Tervonen ennakoi HX-hankinnan luovan avoimen piikin 40 vuoden ajaksi. Reservin kapteeni Pentti Sainio on kirjoittanut Hornet- ja HX-hankinnoista kolme kirjaa ja neljäs on tekeillä. YT Eero Lehto on osoittanut, ettei Suomen kansantalous kestä näin kallista asehankintaa, joka sitoo tulevien hallitusten kädet. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat nostaneet esille hankinnan sotilaspoliittiset riskit.

Rautio taisi valita Naton jo 90-luvulla kehuessaan Hornet-hankintaa – ja nielaistessaan lobbarien jutut koneiden hinnasta. Puolustusministeri Rehn on myöntänyt jälkikäteen, että vedätti asiassa eduskuntaa, ja tapauksesta ovat kirjoittaneet kirjan niin ”sosiaalipoliitikko” Hiilamo kuin res. kapt. Sainiokin. Tällaisista lähteistä ”näyttelijät ja rap-artistit” ovat ammentaneet tietoa ja päätyneet vaatimaan hävittäjähankintaan aikalisää. Hesarista sitä on ollut vaikea löytää; eihän se julkaissut vetoomustakaan, vaan vain Raution kolumnin.

Kun Rautio puolustaa Greta Thunbergia tai ”suvakkeja”, kirjoittelun valtavirtaisuus ilahduttaa, mutta kun hän asettuu militarismin ja asevarustelun kannalle, sama tuntuu pahalta. Aivan erityisesti hänen liittyessään sivareille pottuileviin, samalla kun hän vihjaa olleensa jotenkin rohkea suorittaessaan asepalveluksen. Armeijaan meneminen ei ole vieläkään mikään kannanotto vaan valtavirtaa. Sivarius saati totaalikieltäytyminen sen sijaan on kannanotto: aiemmin jäi pääsykokeissa ja työnhaussa vaille armeijapisteitä ja nytkin kuullee letkautuksia sukulaisilta ja setämiehiltä. – No, Rautio ei olekaan toisinajattelija vaan HS:n kolumnisti.

Demokratian näkökulmasta Raution ajatus on pelottava: ”Luotan kuitenkin näissä asioissa puolustusvoimiimme ja sen asiantuntijoihin enemmän kuin esimerkiksi sosiaalipoliitikkoihin, näyttelijöihin tai rap-artisteihin.”

Eikö tästä seuraa, että ympäristöasioista voivat lausua vain ympäristökeskuksen virkamiehet, ulkopolitiikasta diplomaatit, maatalouspolitiikasta maa- ja metsätalousministeriön virkamiehet… Siis armeijaa käymättömällä enemmistöllä kansalaisista (valtaosa naisista, sivarit, eri syistä palveluksesta vapautetut) ei olisi oikeutta saada monipuolista tietoa HX-hankinnasta, osallistua keskusteluun ja ilmaista kantaansa hankinnasta ja sen turvallisuuspoliittisista riskeistä. Journalisti Raution mielestä pienessä piirissä sorvatut sotilaspoliittiset päätösesitykset voi siis jatkossakin tuoda eduskuntaan joulu- tai kesäloman alla? Tehdä päätökset ilman avointa keskustelua, demokraattisen prosessin ulkopuolella. Näinhän on toimittu 1990-luvulta saakka, ja sen huomaa keskustelun laajuudesta ja tasosta.

Asevarustelusta ja sotaturismista

Kirjoitin pari mielipidekirjoitusta; julkaisen ne alla, jotta halukkaat voivat lukea ne muuallakin kuin Joensuussa.


Yhteistä työtä aseiden ja sodan sijaan

Ritva Mikkilä kirjoitti Heilissä 4.11. kalliita sanoja sodan ja asevarustelun järjettömyydestä. Erityisesti nyt, kun ympäristökriisi, ilmaston ääri-ilmiöt ja pandemiat koettelevat maailmaa. Uusi lintuinfluenssa on jo Hollannissa, korona leviää tuotantoeläimiin. Myrskyt, kuivuus ja maastopalot piinaavat, metaanipäästöt kasvavat kiihdyttäen ilmastokriisiä.

Tässä vaiheessa tarvittaisiin sotimisen ja asevarustelun sijasta monipuolista kansainvälistä yhteistyötä. On koottava tutkimuksen ja investoinnin voimavarat tuhoisan kehityksen pysäyttämiseksi. Pariisin ilmastosopimus on minimi, hätätila vaatii nopeampia toimia, muuten lapsenlapsemme kiroavat meidät – täysin aiheellisesti.

Kuitenkin viime vuonna tuhlattiin maailmassa asevarusteluun 1700 miljardia euroa. Hyödyn korjaavat aseteollisuuden omistajat ja asekauppiaat. SIPRIn tutkimus on osoittanut, että samat sijoitukset siviilitoimintaan tuottaisivat enemmän työpaikkoja. [Ja se työ voitaisiin suunnitella niin, että siitä hyötyisivät niin luonto kuin maailman lapset, vanhukset ja muut ihmiset. – ei ollut lehdessä ]

Toivon, että kansanedustajat muuttavat valtion budjettia: meillä ei maana eikä luomakunnan jäseninä ole varaa 54 prosentin korotukseen puolustusmenoihin, kuten nyt suunnitellaan. (Heilissä 11.11.2020)

Matkailijat ansaitsevat parempaa [Ilomantsissakin – toimituksen lisäys]

Sota-alueilla avustustöitä tehnyt Tarja Tuovinen paheksui aiheellisesti (7.11.) metsän tuhoamista Ilomantsissa. Joka haluaa nähdä sodan tuhoja, voi katsoa kuvia Syyriasta, Gazasta, Vuoristo-Karabahista, Itä-Ukrainasta. Luonto ja viljelykset tuhoutuvat, vesihuolto särkyy ja saastuu, kodit, koulut, sairaalat ja kadut pommitetaan, siviilit haavoittuvat. Ei siinä ole mitään haikailtavaa.

Sodan nostaminen Ilomantsin matkailun kärkeen on riski. Venäläisiä se työntää pois, olihan Suomi jatkosodassa Natsi-Saksan aseveli. Eurooppalaisetkin muistavat natsimiehityksen, juutalais- ja romanivainot ja vastarintaliikkeen. Sotateema kääntyy näin itseämme vastaan, ei lähennä ja yhdistä, kuten matkailun pitäisi.

Kaiken lisäksi suurimmat menetykset kohtasivat suomalaisia 1860-luvun nälkävuosina, eikä niille ihmisraukoille ole yleensä pystytetty edes muistokiveä. Haudat erottuvat vain painaumina esim. Nurmeksen hautausmaalla. Muistakaamme heidän tuskaansa ja tuokaamme esiin 75-vuotisen rauhan ja demokratian hedelmiä: hyviä asuinoloja, koulutusta, sosiaali- ja terveyspalveluja, teitä.

Ilomantsin-Lieksan-Kuhmon alue voisi kehittyä hienoksi kestävän matkailun kohteeksi kahden puolen rajaa. On nykyaikaiset palvelut mutta myös upeita metsiä, soita, järviä ja jokia, vaellusreittejä, Sissoila, Paateri, Savottaranta, Möhkön ruukkimuseo. Matkailupalveluja, jotka voivat tarjota turisteille iloa ja aitoja elämyksiä. Mekrijärven tutkimusaseman kehittäminen edulliseksi tukikohdaksi majoitus-, ruoka- ja ehkä kuljetuspalveluineen kiinnostaisi meitä, joilla ei ole omaa autoa. Kun Venäjän raja taas aukeaa, voisi kehittää yhteistyöllä retkiä sen puolen erämaihin.

Taistelualueen reunaan sen sijaan voisi pystyttää suurennetun SA-kuvan pommitetusta metsästä, jotta muistaisimme, mitä sota tekee. Ja miten luonto korjaa jäljet, jos saa rauhan. Nyt ei valitettavasti saanut. (Karjalaisessa 13.11.)

Karjalaisen uutisessa 30.10.2020 kerrottiin ihastellen puitten räjäyttämisestä. Eikö tämä jos mikä ole metsän tuhontaa?


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Kukkala

Toimittaja ja kirjailija

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.