Tarpeellista luettavaa ja pohdittavaa

Kustantamo Vastapaino ja toimittajat Pertti Koistinen ja Ilpo Salonen ovat kiitettävän nopeassa tahdissa julkaisseet kirjan Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen (Vastapaino 2022). Eri alojen asiantuntijat arvioivat siinä sodan tilannetta ja ulospääsyä, samoin sen jälkien korjaamista. Artikkelien välissä on prof. emer. Pertti Koistisen runoja.

Teoksen ensimmäiset artikkelit kyseenalaistavat sotaa ja sotavarustelua. TAPRIn pitkäaikainen tutkija Unto Vesa pohtii, olisiko sota ollut vältettävissä toisenlaisella politiikalla, Sia Spillopoulou Åkermark Ahvenanmaan rauhaninstituutista tarkastelee asevoimien demokraattista kontrolloimista Natossa. Lapin yliopiston emeritusprofessori Lassi Heininen pohtii asevaraista ”turvallisuutta” etenevän ympäristökriisiin oloissa. Artikkelit ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme uudessa tilanteessa hyödyllisiä sekä kansalaistoimijoille että eduskuntaehdokkaille.

Kirjan toinen osa sisältää artikkelit sodan kuvastosta mm. videopeleissä, pakolaisuudesta Euroopassa, joka on globaalisti pakolaisuuden pientoimija Afrikkaan ja Lähi-itään verraten. Sotakokemusten käsittelemisestä kirjoittaa prof. emer. Raija-Leena Punamäki, joka kuvaa valaisevasti traumakuvastoa, jolla suomalaiset säikyteltiin pelkäämään sotaa ja käymään uudelleen talvisotaa. Ja etsimään turvaa sotilasliitosta! Vuodesta 1945 lähtien hyvin toimineen rauhanpolitiikan sijaan – sen ansiosta Neuvostoliitto palautti Porkkalan tukikohta-alueen jo 1955 eikä meitä uhkaa samanlainen vaara kuin Sevastopolin suuren sotilastukikohdan alueen omistajaa Ukrainaa: ensin Krimin anneksio ja nyt sota.

Kolmannessa osassa on Pertti Koistisen ja Heikki Hiilamon artikkeli sosiaalipolitiikasta rauhanpolitiikkana; se on kehittynyt maailmansotien jälkiä korjattaessa. Valitettavasti artikkeli ei oikein aseta kysymystä varustelukierteen ja mm. Suomen asevarustelun nielemistä miljardeista, jotka uhkaavat viedä sosiaalipolitiikalta rahoituksen. Tästä näkyy mielestäni jo merkkejä asennoitumisessa maahanmuuttajiin, etenkin Venäjältä tuleviin opiskelijoihin ja pakolaisiin.

Tarja Väyrynen tarkastelee sodan ja rauhan vaikutuksia ympäristöön ja sen suojeluun ja Sirkka Ahonen viholliskuvien ja väkivaltaisuuksien luoman katkeruuden voittamista aselevon ja rauhan jälkeen. Nato-prosessissa olemme nähneet, ettei Talvisodasta kuluneet 82 vuotta riittäneet tähän.

Ongelma tulee olemaan erittäin vaikea Venäjän ja Ukrainan kohdalla. Kremlin propagandistit ovat lietsoneet vihaa ja levittäneet valheita Ukrainan tilanteesta vuodesta 2014 lähtien. Taustalla on vielä venäläisten perinteinen väheksyntä ukrainalaisten etnistä identiteettiä ja kielen itsenäisyyttä kohtaan. Ukrainan kielen kehittäminen taantuikin Stalinin vainoista 1935 alkaen itsenäistymiseen 1991 saakka. Nyt hyökkäyssota, sen kauhut ja ryöstely ovat paitsi yhdistäneet ukrainalaiset kansaksi myös lietsoneet nationalismia ja nostattaneet vihaa hyökkääjiä ja muitakin venäläisiä kohtaan. Ulospääsy tilanteesta tulee olemaan tuskallista, semminkin kun joka kymmenennellä venäläisellä on lähisuvussaan ukrainalaisia. Ukrainan asukkailla osuus on vielä korkeampi.

Useat kirjoittajat korostavat, että sodat päättyvät yleensä neuvotteluihin tulitauosta ja aselevosta. Tätä on toivottava nytkin, kummankaan osapuolen voittoon en usko. En tietenkään halua, että Ukraina joutuisi taipumaan alueluovutuksiin, semminkään pysyviin, mutta aselepo antaisi maan asukkaille tilaisuuden turvallisuuteen ja normaalimpaan elämään. Toisaalta Venäjän voittaminen sodassa edellyttäisi Naton täyttä osallistumista siihen, siis avointa kolmatta maailmansotaa. Sitten hyvin mahdollisesti ydintalvea ja elämämme loppua. Tällaisen toivominen ei osoita humanismia eikä kypsää harkintaa.

Kirjaa Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen voi suositella joululukemiseksi. Sen pohjalta on hyvä pohtia rauhaa, rauhanpolitiikkaa ja ympäristön pelastamista edistävää toimintaa. Niitä maailma nyt vaatii kiireesti.

[PS Prof. emer. Koistinen olisi voinut tarkistaa runoissaan eräitä nimiä: ei ”Budza” vaan Butša, eikä ”Kretchin” vaan Kertšin salmi. Ja kirjailijan sukunimeen olisi riittänyt ihan k: ei Gorgi vaan Gorki.]

Ihanteena uskovainen soturirobotti

Suomennos Ihmisoikeuskeskus Memorialin juristin Natalja Morozovan Telegram-julkaisusta 14.11.2022
Putin allekirjoitti marraskuun 9. päivänä määräyksen Venäjän perinteisten henkisten ja moraalisten arvojen säilyttämistä ja vahvistamista koskevan valtiollisen politiikan perusteitten vahvistamisesta. Siinä on vihdoin lueteltu ne ”perinteiset arvot”, joista huolehtimisella valtio oikeuttaa monenlaista: syrjivästä lainsäädännöstä aina sotaan asti.

Arvoihin kuuluvat vankka perhe, isänmaan palveleminen, henkisen etusijaisuus verrattuna aineelliseen, kollektivismi ja Venäjän kansojen yhtenäisyys. Näitä uhkaavat puolestaan esimerkiksi eräät tiedotusvälineet ja ulkomaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt, jotkin Venäjän järjestöt ja henkilöt ja tietenkin Yhdysvaltojen toiminta. Ihmisoikeuskeskus Memorialin juristi Natalja Morozova on käynyt läpi määräyksen ja piirtänyt Putinin kauden ihanneihmisen kuvan sellaisena, kuin asiakirjan kirjoittajat sen näkevät.

Sodan 259. päivänä presidentti allekirjoitti ideologisen ohjelman. Jotta ymmärtäisimme, ettemme käy sotaa muuten vain, vaan perinteisten arvojen puolesta.

Uuden ideologisen ohjelman tekstiä, joka samalla on presidentin määräys numeero 809, tekisi mieli siteerata kauttaaltaan, se on sellainen valikoima väärennöksiä, latteuksia, kliseitä, kapulakieltä ja epäloogisuutta. Mutta kun toimimme ihmisoikeuksien alalla, tarkastelkaamme niitä.

Ihmisoikeudet ovat nykyiselle valtiollemme eräänlainen lastikultti. Ne eivät koostu edes paskasta ja kepeistä. Kyseessä on pelkkä mantra, jota he toistelevat väsymättä ja katsovat ilmeisesti, että tämän seurauksena ihmisoikeudet vihdoin ilmaantuvat maahamme.

Määräyksen kirjoittajat ovat kahlanneet perustuslakia sentään 13. pykälään saakka ja havainneet, että ideologia on kielletty. Siksi tällä termillä nimitetään sellaista, jota on niillä siellä, siis mätänevässä lännessä. Sanaa käytetäänkin vain määreen ”destruktiivinen (tuhoisa)” kanssa. ”Destruktiivinen ideologinen vaikuttaminen Venäjän kansalaisiin on muuttumassa uhkaksi maamme väestötilanteelle.” Ei suinkaan sota, liikekannallepano tai väestön aktiivisen osan pakottaminen maastamuuttoon, kuten ehkä luulitte.

Meillä tätä kutsutaan perinteisiksi arvoiksi (alempana PA). Uskomatonta kyllä uudessa ideologiassa ihmisoikeudet ovat yksi PA. Kuten muuten elämäkin. Yhdessä kaikki PA:t auttavat ”säilyttämään Venäjän kansan ja kasvattamaan inhimillistä potentiaalia”.

Jos taas luulitte, että ihmiset ovat samanarvoisia, erehdyitte. Ideologia sallii vain erinäisten ihmisten oikeuksien suojelemisen. Millaisen ihmisen oikeuksia he siis aikovat puolustaa?

  • Heteroseksuaalisen cisihmisen. Naista merkitsevät sanat nähtävästi lähestyvät myös tuhoisaa ideologiaa, eivät PA:ja. Niinpä syntyy kuva, että etusija annetaan miessukupuolisen ihmisen oikeuksille;
  • Naimisissa olevan, sillä vankka perhe kuuluu PA:n piiriin. Pohdin, onko tässä sopivaa muistuttaa määräyksen allekirjoittajan avioerosta ja mahdollisista avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista;
  • usean lapsen vanhemman;
  • ortodoksin. Muiden uskontojen kannattajien ja ateistien oikeuksia puolustetaan, jos jää aikaa, koska kaikki uskonnot ovat vaikuttaneet PA:n muodostumiseen, mutta ortodoksialla on ”erityinen rooli”;
  • valtion työntekijän (näin lienee tulkittavissa ”isänmaan palveleminen ja vastuu sen kohtalosta”);
  • joka ei kuitenkaan ota lahjuksia (”henkinen on etusijalla aineelliseen nähden”);
  • korkeamoraalisen (ks. kakkoskohtaa);
  • jolla ei ole ongelmia perhetaustassaan. Tämä siksi, että historiallista muistia ja sukupolvien siteitä tulee vaalia. Tunnetusti emme pidä kaikenlaisesta historiallisesta muistista. Kuten määräyksen allekirjoittaja sanoi joulukuussa 2019, tavatessaan ihmisoikeusneuvoston jäsentiä: ”Tiedämme, miten sisäasiain kansankomissariaatti (turvallisuuspoliisi) toimi 1930-luvulla, eikä sukulaisten ehkä aina ole miellyttävää saada tietoa esi-isiensä oikeusjutuista.” Niinpä on parempi, että puolustamme sellaisten ihmisoikeuksia, joiden esi-isissä ei ole mitään epäilyttävää.
  • joka viestii ainoastaan kapulakielellä, koska juuri sellaista venäjänkieltä on kirjoittajien mielestä puolustettava (haluaisin tietää, kenen vaikutukselta).

Tätä nimitetään nykyisin yleisvenäläiseksi identiteetiksi. En tiedä muista, mutta minusta vaikuttaa, että periaatteessa sellaisia ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on Putinin kauden ihanneihmisen projektio, sellaisen, jota eivät vaivaa epäilykset, ongelmat tai huolet, lyhyesti: ei mikään inhimillinen. Kaikkiaan siis ortodoksinen biorobotti, joka lisääntyy ahkerasti ja lähtee nöyrästi sotimaan.

Hänen luomisekseen on olemassa ”positiivinen skenaario”. Mutta kun positiiviseen slenaarioon osoitetut rahat on kavallettu eikä Venäjä edelleenkään ole täynnä ortodoksisia biorobotteja, määräys uhkaa ottaa käyttöön ”negatiivisen skenaarion”: ”Negatiivinen skenaario saattaa toteutua destruktiivisen ideologian leviämisen vastatoimien puuttumisen tapauksessa” (ja nämä ihmiset aikovat siis puolustaa venäjän kieltä). Toistaiseksi on epäselvää, panevatko he ensin tyrmään ja sitten teloittavat, vai teloittavatko heti, ellet parantanut tapojasi positiivisen skenaarion toteuttamisen aikana.

Lähde: https://telegra.ph/Prava-i-svobody-pravoslavnyh-biorobotov-11-14

Lausuntoni Nato-jäsenyydestä

Asia: VN/21891/2022. Luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin liiton, kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehdyn sopimuksen hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi

Lausunto
Eduskunnan ei pidä hyväksyä hallituksen esitystä vaan torjua Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, sotilasliitto Natoon.

Esityksen keväällinen taustapaperi ei sisältänyt asian vakavuuden edellyttämää tarkastelua turvallisuuspoliittisesta asemastamme eikä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuvan ulko- ja turvallisuuspolitiikamme kehityksestä, sen saavutuksista ja ongelmista. Keski-iältään nuoren hallituksen riittävän harkinnan kannalta kunnollinen taustapaperi olisi välttämätön, eihän maassamme ole käyty laajaa julkista turvallisuuspoliittista keskustelua sitten Hornet-hankinnan 1993. Sen jälkeiset asehankinnat, varuskuntien lakkauttamiset ja sopimukset Nato-maiden kanssa on päätetty suppeassa piirissä ilman edeltävää julkista keskustelua.

Päätöksen perustelujen näkemykset Itämeren turvallisuustilanteen muutoksesta ovat ongelmallisia – meren asema Venäjän ulkomaankaupassa ja meriliikenteessä Pietariin ja Kaliningradiin on niin keskeinen, ettei ole sen intressissä horjuttaa alueen vakautta. Mustanmeren ja Krimin niemimaan tilanne on täysin toinen: Sevastopolissa on Venäjän suuri laivastotukikohta, joka v. 2014 näytti päätyvän Naton alaisuuteen. Tämä selittää laittoman anneksion, mutta vastaavaa uhkaa ei kohdistu Suomeen, tuskin Baltiaankaan. Presidentti Putinin tai edesmenneen Žirinovskin uhkailut Baltian suuntaan ovat pelkkää puhetta. Suomen liittyminen Natoon muuttaa tilannetta dramaattisesti: Pietari jää pussin perälle, mikä todella vaarantaa Itämeren vakauden.

Nato on ydinaseisiin nojautuva sotilasliitto, jonka jäsenenä Suomi joutuisi eturintamaan, mm. Venäjän ydinaseiden potentiaaliseksi maalitauluksi. Turvallisuutemme vähenisi myös täten.

Presidentti ja muut poliitikot ovat vuosien ajan vakuuttaneet, että Nato-jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys, mutta nyt päätöstä ajetaan läpi paniikkireaktiona, ottamatta itselle ja antamatta kansalle harkinta- ja keskusteluaikaa. Päätöksen syntyprosessi todistaa, miten välttämätöntä olisi turvallisuuspolitiikkaan perehtyminen ja monipuolinen, kiihkoton keskustelu siitä.

Venäjän veroinen autokratia Turkki käyttää luonnollisesti hyväkseen hallituksen ilmaisemaa paniikkia. Se pakottaa Suomen ja Ruotsin tinkimään demokratiasta ja ihmisoikeuksien puolustamisesta, joista olemme olleet syystä ylpeitä ja joita Naton väitetään edustavan ja edistävän.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon vahvistaa sotilasliittoa ja maailman jakautumista sotilasblokkeihin. Naton vahvistaminen ei Ukrainan sotaa lopeta, puhumattakaan Jemenin, Etiopian tai Kongon taisteluista. Pikemminkin päin vastoin, se lietsoo asevarustelua ja hupenevien resurssien haaskaamista tuhoaseisiin.

Kuitenkin pandemioiden ja ympäristökriisin torjuminen ja hoitaminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä, rahan ja osaamisen suuntaamista biosfäärin pelastamiseen. Asialla on kiire. Muutoin lapsenlapsemme tulevat kiroamaan lyhytnäköistä blokkiajatteluamme hetkellä, jolla paljon olisi vielä tehtävissä maapallon pelastamiseksi.

Kirsti Era. Isoäiti, kääntäjä

Lähetä eduskunnalle oma tai järjestösi lausunto!

Nyt mietintämyssy päähän!

Syyskuun viimeisenä päivänä Venäjä päätti liittää itseensä neljä Ukrainan valtion aluetta, joissa oli miehitysjoukkojen alaisuudessa ja sotatoimien keskellä järjestetty ”kansanäänestys” kuulumisesta Venäjään. Venäjä väittää miljoonien ihmisten osallistuneen ja enemmistön kannattaneen liittymistä Venäjään. Kun alueelta on paennut valtavasti ihmisiä, suurin osa terveestä aikuisesta miesväestösä on pakotettu sotaan (ja hyvin monet haavoittuneet tai kuolleet siellä) ja loput asukkaat ymmärrettävästi varovat poistumista asunnostaan pommien alle ja pakkovärvääjien kynsiin, luku on täysin mahdoton. Enemmistön kannatus ehkä on saatukin, jos miehitysjoukkojen edustajat kiersivät ovelta ovelle keräämässä ääniä. Tällaisesta oli ainakin suunnitelmia.

Liittymispäätöksen yhteydessä presidentti Putin puhui Kremlin ylellisessä Georgijevski-salissa. Kuuntelin puheen, jonka suomennos on julkaistu Helsingin sanomissa. Kommentoin tässä omia vaikutelmiani.

Isovenäläistä nationalismia Putin hehkutti vahvasti, ylisti Venäjän suuruutta ja esimerkillisyyttä. Hän lupaili vallattujen alueiden nopeaa jälleenrakentamista, mihin on vaikea uskoa, kun Venäjän koulu-, tie-, sairaala- ja asuntotilanne, kaasu- ja sähköverkko on kehnossa kunnossa muutamaa suurkaupunkia lukuunottamatta. Putin hehkutti Venäjän suuruutta ilman konkretiaa edes sotilassaavutusten osalta.

Vasemmistopopulistinen demagogia oli ajoittain vahvaa. Se on räikeässä ristiriidassa Putinin tekojen ja käytännön politiikan kanssa. Upporikas mies, jonka sukulaisten ja kaverien nimissä on (koti- ja) ulkomailla valtavat, valta-aseman ja korruption avulla kansalaisilta viedyt varat, kritisoi lännen rahamiehiä ahneudesta. Itsellään on useita ylellisiä palatseja (ainakin Pietari, Karjala, Moskovan tienoo, Mustan meren Gelendžek ) ja valtamerikelpoinen jahti.

Putin kuvasi Venäjää siirtomaasorron vastustajaksi ja niiden vapauttajaksi tilaisuudessa, jossa liitti maahan naapurimaalta sotimalla ja valekansanäänestyksellä vietyjä alueita. Venäjän omasta siirtomaahistoriasta (Siperia, Keski-Aasia, Kaukasus, Krim, Baltia, Ukraina, Moldova, itäinen Saamenmaa) ei tietenkään puhuttu mitään. Kolonialismia ja natsismia voi Putinin ja monen muun nationalistin mielestä olla vain muualla, ei Venäjällä.

Oikeistokonservatiivien iloksi Putin puolusti uskontoja ”lännen satanismia” vastaan, korosti perinteisiä arvoja ja roolimalleja ja pilkkasi transihmisiä. Putin pitää alatyylistä, ja nytkin hän heitti villakoiraletkauksen presidentti Bidenin suuntaan.

Venäjän yhteiskunnan tilaa, demokratiaa (saati faktista yksinvaltiutta) ei puheessa käsitelty. Putin kritisoi jälleen Neuvostoliiton hajottamista ja syytti siitä epäsuorasti myös edeltäjäänsä, hänet valtaan nostanutta Boris Jeltsiniä. Hän valehteli, ettei hajottamista 1991 kannattanut kansanäänestys: Ukrainassa tuolloin pidetty kansanäänestys kannatti itsenäisyyttä ja Baltian maat olivat jo eronneet. Putin ei tällä kertaa vähätellyt Ukrainaa, vaan korosti valmiutta neuvotteluihin. Kuitenkin hän julisti alueliitokset peruuttamattomiksi, ”niistä ei neuvotella”. Niinpä neuvotteluilta on nyt ovi kiinni.

Ajoittain Putin irtosi paperista, elehti ja kiihkoili, sitten taas kiirehti jatkamaan. Puheensa hän päätti sitaatilla venäläiseltä emigranttikirjoittajalta Ivan Iljiniltä, joka ihaili natsismia ja Hitleriä. Erikoinen oppi-isä, kun muistamme että Ukraina pitäisi Putinin mielestä puhdistaa natseista.

Kuulijat (valtakunnanduuman jäsenet, ministerit, väkivaltakoneiston johtajat ja johtavat ministerit) olivat hymyttömiä, jotkut pyyhkivät silmiä tai nenää – ehkä eräät miettivät, mitä päätöksestä seuraa. Joitakuita nukutti. Yleisö aplodeerasi määrätyissä kohdissa, etenkin sanalle Rossija.

Putinin esiintymisestä syntyi kuva, että hän uskoo väitteisiinsä, on juuri niin huonosti selvillä nykyhetken todellisuudesta kuin politiikan tuhoisista seurauksista näkyy. Tuhoisista Ukrainalle mutta myös Venäjän kansalle, kansantaloudelle, ulkosuhteille, maineelle. Tuhoisista meille sodanvastustajille, kun Naton laajentaminen, asekaupat ja puolustusmenojen valtava kasvu menevät sukkana läpi Putinin sodan seurauksena.

On jo ilmennyt, että Venäjän hyökkäykseen varsin neutraalisti suhtautuneet Kiina ja Intia eivät hyväksy uusien Ukrainan alueiden anneksiota.

Kielletyn radioasema Echo Moskvyn johtaja Aleksei Venediktov arvioi, että tämä liittämisrituaali oli se ”voitto”, jota Putin tarvitsi liikekannallepanoa vauhdittamaan. Arviota tukee Punaisella torilla järjestetty konsertti, jossa Putin piti lyhyen puheen ja yleisö taputti ja hurrasi. Paikalle oli kuljetettu väkeä busseilla – kukapa ei lähtisi etäisestä lähiöstä tai pienestä lähikaupungista Moskovan keskustaan, kun pääsee ilmaiseksi (tai jopa maksetaan).

Liittämisen peruuttamattomuutta Venediktov piti erittäin huolestuttavana, neuvottelujen mahdollisuus jäätyi pitkäksi aikaa. Kun Kreml nyt pitää Itä-Ukrainan alueita osana Venäjää, se voi tulkita Ukrainan yritykset vallata ne takaisin hyökkäykseksi ja ”eksistentiaaliseksi uhkaksi”, johon se voi vastata jopa ydinaseilla.

Politologi Vladimir Pastuhov arvioi, että ”kansanäänestystä” ja liittämistä oli pidetty valttikorttina lännen ja Ukrainan painostamiseksi, mutta Ukrainan vastahyökkäyksen menestys pakotti kiirehtimään ja viemään päätöksen läpi huonosti valmisteltuna, esim. rajat ovat päättämättä. Hän arvioi ratkaisun epätoivoreaktioksi, jolla Putin ajoi itsensä umpikujaan.

Umpisolmu on tosiaan paha ja tunnelmat synkät. Nyt tarvittaisiin valtioviisautta kaikilta kenellä on sellaiseen edellytyksiä. Tarvitaan kykyä etsiä tie neuvotteluihin ja liennytykseen: jopa Stalinin kanssa neuvoteltiin. Suomen pitäisi yrittää edistää liennytystä, sen sijaan että hallitus ja presidentti sitovat meidät yhä tiukemmin Yhdysvaltojen sotilaskoneistoon. Venäläisiä sodanvastustajia pitää tukea epähumaanin ja populistisen, Puolaa ja Baltian maita peesaavan viisumipäätöksen sijaan. Vaikka Putin olisi kuinka väärässä ja ”me” kuinka oikeassa, se ei lohduta ydinsodan syttyessä. Siispä jäitä hattuun ja mietintämyssy syvälle päähän.

Sota seis! Putin seis! Nato seis! Ydinsota täytyy estää!

Alistuvat venäläiset (päivitys)

Tämä on kehitelty versio 15.9. julkaistusta bloggauksestani. Pituus on valitettavasti vain kasvanut.

Puutteellisenkin katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä heikko. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?

Venäjän sota Ukrainaa vastaan on jatkunut seitsemän kuukautta. Baltian maat eivät myönnä Venäjän kansalaisille viisumeja, koska venäläisturistit ärsyttävät maan tuhotessa Ukrainassa ihmisiä ja infraa. Turistien oletetaan kannattavan Putinia ja sotaa. Suomessa paheksutaan Seutulaan parkkeerattuja venäläisiä mersuja ja audeja. Autot saattavat tosin kuulua kaksoiskansalaisille, joille Kypros ja Bulgaria myyvät edelleen ”kultaisia” EU-passeja.

Suomi on päättänyt myöntää jatkossa viisumeja vain kymmenesosan entisestä ja tarkoitus on painottaa humanitaarisia perusteita. Toivottavasti se onnistuu, vaikka on epäilty, että seurauksena on väärinkäytöksiä.

Viisumikiellon puoltajat syyttävät venäläisiä sodanvastaisten protestien puuttumisesta ja Putinin vallassapysymisestä. Faktisesti kielto kuitenkin kääntyy Putinin eduksi vahvistaessaan hänen väitteensä, että länsi vihaa venäläisiä ja Venäjää. Samoin Naton laajeneminen Venäjän rajoille tukee hänen puheitaan, että länsi uhkaa Venäjää.

Venäläisten passiivisuuden kriitikot eivät ehkä tunne Venäjän/Neuvostoliiton historiaa ja nykyisyyttä, kansalaisyhteiskunnan toimintaoloja maassa. Siksi yritän hieman kuvata niitä.

HISTORIAA

Itsevaltius jatkui Venäjällä vuoteen 1917. Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen oli lyhyt poliittisen vapauden kausi, mutta bolševikkivallankumous johti oikeistopuolueiden kieltämiseen, myöhemmin kaikkien puolueiden paitsi bolševikkien. 1920-luvun puolivälistä lähtien kritiikkiä ja oppositiota tukahdutettiin ja ainut sallittu puolue VKP(b) alkoi muuttua ”aatelistoksi”. Ay-liike ja kansalaisjärjestöt olivat valtion ja puolueen kontrollissa.

1920-luvun lopulla erimielisiä alettiin vainota puolueessa, ja 1935 alkaen joskus kritiikkiä esittäneitä, ilmiannettuja, vitsailijoita, aatelissukuisia vangittiiin. Kuka vain voi joutua vainon, vangitsemisten ja 1937 alkaen teloitusten kohteiksi, uhreja oli miljoonia. Näin ihmiset oppivat pelkäämään mielivaltaa, ajattelemaan yhtä ja puhumaan toista, salaamaan yhteydet vainottuihin. Lapsille ei kerrottu totuutta vaarallisista aiheista ja heitä opetettiin vaikenemaan. Tilanne oli vaarallinen Stalinin kuolemaan (1953) asti, mutta turvallisuuspoliisin kyttäys ja ilmiannot jatkuivat senkin jälkeen. Opittiin pakosta varovaisiksi, eikä kaksoisviestinnästä ole helppo vapautua. Virallinen poliittinen puhe oli lähinnä leipäpappien liturgiaa ja puolitotuuksia. Ihmiset luottivat vain hyviin tuttuihin ja kävivät avoimia keskusteluja keittiössä veden kohistessa taustalla. Tämä ilmiö on nyt kuulemma palaamassa, kuten ilmiannotkin.

Me, joilla on ollut neuvostoliittolaisia työtovereita, muistamme kuinka he saattoivat kokea uhkaksi SWOT-analyysin: ”kirjallista dokumenttia voi käyttää minua vastaan”. Monille oli vierasta mielipiteen sanominen kokouksessa, oma-aloitteisuus ja tarkkojen toimintaohjeiden puuttuminen. Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla isä suosittelee Vadimille raitiovaunun periaatetta: ”älä työnnä nokkaasi ulos raiteilta” (не высовывайся).

NEUVOSTOLIITON LOPPU
Vuodesta 1986 alkaen perestroika ja glasnost lisäsivät sananvapautta. Stalinin vainoista, talouden ja hallinnon ongelmista alettiin puhua ja kirjoittaa. Kuitenkaan talouden uudistukset eivät edenneet, ja tuloksena oli paha pula-aika 1990-91. Hintojen vapauduttua 2.1.1992 superinflaatio söi yhdessä yössä vuosien säästöt. Ilmaantui ostettavaa muttei ollut rahaa. Poliittinen aktiivisuus romahti, kun voimat menivät elannon raapimiseen sivutöistä ja kasvimailta. Palkkoja ei maksettu, koska neuvostotuotteilla ei ollut kysyntää ja firmojen johto pelasi palkkarahoilla pörssissä. Kaduilla rehotti rikollisuus ja yrittäjiltä kiskottiin suojelurahaa. 1995 kaivannaisteollisuus huutokaupattiin alihintaan presidentin lähipiirille ja hämäräkeinoin rikastuneille oligarkeille.

Demokratia leimautui dermokratiaksi (sontakratia), kun monien mielessä poliittiset vapaudet yhdistyivät turvattomuuteen, köyhyyteen, oligarkkivaltaan ja yhteisen omaisuuden ryöstöön. Niinpä ei protestoitu, kun Jeltsin käski syksyllä 1993 tulittaa parlamenttia, joka vastusti presidenttivaltaista perustuslakia. Lehdistö ja kirjankustannus hiipuivat, tv-kanavat taas kukoistivat ja niillä mainokset, väkivalta, ennustajat ja tv-parantajat. Journalismi oli 90-luvulla vapaata, mutta jäi paljolti viihteen ja huuhaatietäjien varjoon. Ihmiset uupuivat ja turhautuivat. Näin glasnost ja demokratia kuolivat nälkään ja hapen puutteeseen, kansalaistoiminta kuihtui ja lohtua etsittiin uskonnoista.

PUTININ AUTORITARISMI
Syksyllä 1998 devalvaatio romahdutti heikon talouden uudelleen ja muokkasi maaperää ”vakaudesta ja järjestyksestä” puhuvalle Putinille, jonka Jeltsin nosti pääministeriksi 1999. Turvallisuuspoliisin kyttäyksestä oli päästy vasta kymmenen vuotta sitten, ja silti presidentiksi valittiin v. 2000 KGB/FSB:n eversti. Operaatio oli johdettu Kremlistä: Jeltsin suositteli, Berezovski ja muut rahoittivat, paikallishallinto auttoi Putinin valintaa. Silti hän sai vain 53,4 % äänistä. Ne olivat viimeiset presidentinvaalit, joissa Putin osallistui television vaalikeskusteluihin. Tai ylipäätään julkiseen väittelyyn.

Putinin johdolla tv- ja radiokanavat ja merkittävimmät lehdet siirrettiin 2000-luvun alusta valtion tai Gazpromin yms. omistukseen. Sananvapaus hupeni, Kremlin avoin propaganda lisääntyi. Oppositiokanava Dozhd poistettiin kaapelikanavien tarjonnasta 2014, puolueettomat lehdet (Kommersant, Vedomosti, RBC) joko vallattiin tai kiellettiin ulkomaisen omistuksen perusteella. 24.2.2022 jälkeen on kielletty Dožd, Echo Moskvy ja Novaja Gazeta, pääsy youtubeen, facebookiin ja twitteriin estetään, se on mahdollista vain vpn-yhteyksillä.

2000-luvun alussa korkeat öljyn ja maakaasun vientihinnat vaurastuttivat Venäjää ja Putin korotti ydinkannattajiensa eläkeläisten ja julkisen sektorin työntekijöiden surkeita tuloja. Tämä selittää hänen kansansuosionsa. Samaan aikaan kuitenkin ns. silovikit (turvallisuuspoliisi, sisäministeriö, armeija, nyttemmin Kansalliskaarti) nousivat ratkaisevaksi poliittiseksi voimaksi, Putinin kollegat ja turvamiehet mm. hallintoalueiden ja valtionyhtiöiden johtoon. Valtakunnanduuma taas on muuttunut lähes teatteriksi, joka siunaa Kremlin päätöksiä ja rustaa taantumuksellisia lakeja.

VAALIT VAILLA VAIHTOEHTOJA

Yhtenäinen Venäjä (YV) on Putinin kaudella kehittynyt vallan puolueeksi, kuten NKP oli Neuvostoliitossa: paikalliset, valtiolliset ja yritysjohtajat ovat sen jäseniä. VFKP, Oikeudenmukainen Venäjä ja Liberaalidemokraatit kritisoivat joskus Kremlin sisäpolitiikkaa, mutta eivät ulkopolitiikkaa. Tosipaikassa ne tukevat Putinia, mm. presidenttikausien jatkamisessa. Poikkeus on iäkkään ja epäsuositun Javlinskin johtama oikeistoliberaali Jabloko, jonka pietarilaiset edustajat ovat nyt vaatineet Putinin erottamista maanpetoksen johdosta; heitä odottaa tuomio ”armeijan halventamisesta”.

Valtiolliset ja paikalliset vaalit ovat epärehellisiä. Ei ole aitoja puoluevaihtoehtoja, kilpailevien puolueiden vaalilautakuntia ja ääntenlaskijoita, joten väärentäminen on helppoa. Vaalipaikat ovat paljolti kouluja ja vaalivirkailijat hallituksesta riippuvaisia opettajia. Heitä on videoitu pudottamassa uurnaan äänestyslippuja valtapuolueen hyväksi. Maksettuja äänestäjiä on kierrätetty busseilla äänestyspaikalta toiselle; viime vuonna käyttöön otettu elektroninen äänestäminen helpotti ennestään tulosten väärentämistä.

Äänestysprosentti on alhainen, koska kansalaiset kokevat, ettei vaaleissa voi vaikuttaa. Arvio periytyy jo neuvostoajalta, jolloin ne olivat muodollisuus, ehdokkaita yhtä monta kuin valittavia. Niinpä vaalipaikalla myytiin harvinaisia tuotteita äänestäjien houkuttelemiseksi.

Todellisia vaihtoehtoja ei vaaleissa nytkään ole. Aitojen oppositiopuolueiden rekisteröinti estetään väittämällä, että sen niminen järjestö on jo olemassa, tai syyttämällä terrorismista, ääri-ideologiasta tai ulkomaisesta rahoituksesta. Yksittäisille oppositioehdokkaille etsitään samanniminen kilpailija, tekaistaan rikossyyte tai hylätään mielivaltaisesti kannatusasiakirjoja.

KANSALAISTOIMINNAN RISKIT

Kriittisiä puolueita on lähes mahdoton perustaa, kun taas kansalaisjärjestöiltä on kielletty politikointi. Siksi asunnottomien auttajat eivät voi ottaa kantaa asuntopolitiikkaan eikä vankien oikeuksia puolustava Rus sidjaštšaja oikeudenkäyttöön. Kansalaisjärjestöjen ja yritysten toimintaa haitataan vaikkapa palotarkastuksilla. Julistaminen ulkomaiseksi agentiksi johtaa tiukkaan talouskontrolliin ja velvoittaa järjestön tai henkilön kertomaan statuksesta kaikissa julkaisuissaan. Vanha ihmisoikeusjärjestö Memorial lakkautettiin, koska sen ikivanhassa nettijulkaisussa (ajalta ennen ao. lakia) ei ollut ”ulkomainen agentti” -merkintää.

Kaikki nämä rajoitukset tietenkin vaikeuttavat tiedottamista eri ilmiöiden syistä, poliittisen tietoisuuden kehittämistä, mikä ruokkii populismia.

Paikallisissa ympäristökysymyksissä on kuitenkin saatu voittoja kansalaistoiminnalla. Pietarissa Gazpromin ”maissintähkä”-torni rakennettiin kauemmas keskustasta, Jekaterinburgissa puistoa ei annettu kirkon tontiksi eikä Arkangelin alueen Šiesistä tullut moskovalaisten kaatopaikkaa.

Hallitukseen kohdistuvat protestit tukahdutetaan: kun vaaliväärennöksiä vastaan osoitettiin mieltä v. 2011-12, mielenosoittajia hakattiin ja tuomittiin vuosiksi vankilaan. Sitten mielenosoitusoikeutta supistettiin: vaaditaan viranomaisten lupa, jota ei juuri koskaan myönnetä. Sallittuja ovat vain yhden hengen mielenosoitukset, mutta Ukrainan sodan alettua on pidätetty ihmisiä, joilla on kädessään romaani Sota ja rauha tai tyhjä kyltti. Pidätykseen riittää myös vääränlainen somejako, jopa peukutus. Sodan kritisoinnista voi tulla 15 vuotta vankeutta. Pidätyksiä ketjutetaan: poliitikko Leonid Gozman pidätettiin elokuussa 2022 (vertasi Stalinia Hitleriin v. 2013) ja vangittiin heti vapauttamisen jälkeen uudelleen. Venäjällä on nyt enemmän poliittisia vankeja kuin Brežnevin aikana (tunnetuimpia Aleksei Navalnyi, Ilja Jašin, journalistit Ivan Safronov ja Vladimir Kara-Murza, kotiarestissa oleva Jevgeni Roizman). Tänä vuonna satoja tuhansia oppositiomielisiä on paennut maasta, mm. lähes kaikki kriittiset journalistit. Nyt heitä syytellään Baltiassa Venäjän agenteiksi.

Gallupeissa venäläiset tukevat sekä Putinin politiikkaa että Ukrainan sodan lopettamista. Todellisuudessa gallupvastaajat eivät usein kerro mielipidettään, vaan sanovat, mitä pitää. Onhan KGB/FSB aina salakuunnellut puhelimia, ja gallupkyselijä voi olla ilmiantaja. – Toki kaikkien tv-kanavien sotaisa ja nationalistinen propaganda myös vaikuttaa ihmisiin, niihinkin, joita se ei vakuuta.

Merkittävä syy protestien pienuuteen selviää mm. Aleksievitšin tärkeästä romaanista Neuvostoihmisen loppu: venäläisten kokemukset 1900-luvun poliittista mullistuksista ja niiden tuloksista ovat karvaita, he pelkäävät niitä. Ihmisillä on perhettä, sairaita omaisia, asuntovelkaa. Niinkuin meilläkin.

Jo tämän puutteellisen katsauksen perusteella näemme, että kansalaisyhteiskunnan perinne on Venäjällä vähäinen. Onko venäläisten poliittinen passiivisuus siis mikään ihme? Ja onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin pinteeseen hentoinen kansalaisyhteiskunta on maassa jälleen pantu?

Moskovassa 24.2.2022. Kuva: Agutava, Wikimedia Commons

”Miksei ne venäläiset kapinoi?!”

(pahoittelen kirjoituksen pituutta)
Venäjän sota Ukrainaa vastaan on jatkunut yli puoli vuotta. Baltian maat vaativat, ettei Venäjän kansalaisille saisi myöntää viisumeja Schengen-alueelle, koska shoppailevat venäläisturistit ärsyttävät maan tuhotessa Ukrainassa ihmisiä ja infraa. Turistien oletetaan kannattavan Putinia ja sotaa. Suomessa sadatellaan Seutulaan parkkeerattuja venäläisiä mersuja ja audeja – ei ehkä tulla ajatelleeksi, että autot saattavat kuulua kaksoiskansalaisille, joille ”kultaisia” EU-passeja myyvät edelleenkin ainakin Kypros ja Bulgaria.

Tämän puutteellisenkin katsauksen perusteella voinee kysyä, onko venäläisten poliittinen passiivisuus mikään ihme. Onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin jamaan kansalaisyhteiskunta on maassa taas ajettu?

Suomi on päättänyt myöntää jatkossa viisumeja vain kymmenesosan entisestä ja tarkoitus on jotenkin painottaa humanitaarisia perusteita. Toivottavasti se onnistuu, vaikka Venäjän realiteetteja tuntevat ihmiset ovat epäilleet.

Viisumikiellon puoltajat syyttävät kaikkia venäläisiä sodanvastaisten protestien puuttumisesta ja Putinin vallassapysymisestä, mm. kirjailija Jari Tervo. Jotkut syyttäjät eivät ehkä tunne Venäjän/Neuvostoliiton historiaa ja nykyisyyttä, kansalaisyhteiskunnan toimintaoloja maassa.

Yhden hengen protesti mielenosoitusoikeuden puolesta. Авторство: ПОКА ТУТ. Собственная работа , CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=41274151

Itsevaltius jatkui Venäjällä vuoteen 1917, siihen asti ns. kolmas osasto eli ohrana vakoili kansalaisia etenkin suurimmissa kaupungeissa. Sensuuri tarkasti lehdet ja kirjat. Helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen oli lyhyt poliittisen vapauden kausi, mutta bolševikkivallankumous ja kansalaissota tekivät siitä lopun. 1920-luvun puolivälistä alkaen kritiikki ja oppositio tukahdutettiin, vain bolševikkipuolue oli sallittu; ay-liike ja kansalaisjärjestöt olivat hallinnon ja puolueen kontrollissa. Vaalit olivat koko neuvostoajan pelkkä muodollisuus.

1935 alkaen miljoonat kritiikkiä esittäneet, ilmiannetut, vitsailijat, lähes kuka vain voi joutua vainon, vangitsemisten ja teloitusten kohteiksi. Näin ihmiset oppivat pelkäämään mielivaltaa, puhumaan yhtä ja ajattelemaan toista, salaamaan yhteydet vainottuihin. Lapset opetettiin vaikenemaan eikä heille kerrottu totuutta vaarallisista aiheista. Tilanne oli vaarallinen Stalinin kuolemaan (1953) asti, mutta kyttäys ja ilmiannot jatkuivat senkin jälkeen. Ihmiset oppivat pakosta varovaisiksi, mm. kaksoisviestinnän, eikä sellaisesta ole helppo vapautua.

Me, joilla on ollut neuvostoliittolaisia työtovereita, muistamme kuinka he pelkäsivät esim. SWOT-analyysia: ”jää kirjallinen dokumentti ja sitä käytetään sinua vastaan”. Miten hankalaa monille heistä oli aloitteellisuus ja valmiiden toimintaohjeiden puuttuminen. Tätä mentaliteettia kuvaa hienosti Sentšinin Jeltyševit. Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla isä suosittelee pojalleen raitiovaunun periaatetta: olla työntämättä nokkaansa esiin raiteilta, ”не высовываться”.

Perestroika 1986 alkaen lisäsi vähitellen sananvapautta, Stalinin vainoista, talouden ja hallinnon ongelmista alettiin puhua ja kirjoittaa. Kuitenkaan talouden uudistukset eivät edenneet, tuotanto yski ja tuotteita piilotettiin tiskin alle, mistä seurasi laajamittainen ja paha pula-aika ja inflaatio 1990-91. Elintarvikkeita ilmaantui kauppoihin superkalliina hintojen vapauttamisen (2.1.1992) jälkeen. Ihmiset kadottivat yhdessä yössä vuosien säästöt. Niissä oloissa eivät sananvapaus ja poliittinen toiminta paljoa kiinnostaneet, koska voimat menivät elannon ja ruuan raapimiseen sivutöistä, kasvimailta ja metsistä. Palkkoja ei maksettu, kun neuvostotuotteilla ei ollut kysyntää ja firmojen johto pelasi palkkarahoilla pörssissä. Kaduilla rehotti rikollisuus ja yrittäjiltä kiskottiin suojelurahaa. 1995 valtiolliset firmat huutokaupattiin alihintaan presidentin lähipiirille ja hämäräkeinoin rikastuneille oligarkeille.

Demokratia leimautui dermokratiaksi (sontakratia), kun kansalaiset liittivät poliittiset vapaudet mielivaltaan, rikollisuuteen ja yhteisen omaisuuden ryöstöön. Kun Jeltsin syksyllä 1993 käski tulittaa parlamenttia, joka vastusti presidenttivaltaista perustuslakia, ei syntynyt protesteja. Lehdistö ja kirjankustannus hiipuivat, kun lukijoilla ei ollut rahaa. Kaupalliset tv-kanavat kukoistivat ja niillä porno, väkivalta, ennustajat ja tv-parantajat. Journalismi oli vapaata, mutta jäi paljolti viihteen ja esoterian jalkoihin. Perestroika, glasnost ja demokratia kuolivat nälkään ja hapen puutteeseen, kansalaistoiminta kuihtui ja ihmiset etsivät lohtua uskonnosta.

1998 devalvaatio romahdutti heikon talouden uudelleen ja muokkasi maaperää ”vakaudesta ja järjestyksestä” puhuvalle Putinille, jonka Jeltsin nosti pääministeriksi 1999. Vasta kymmenisen vuotta aiemmin kyttäyksestä päässeet venäläiset valitsivat v. 2000 presidentiksi KGB/FSB:n everstin. Operaatio oli vahvasti johdettu Kremlistä, Berezovski ja muut rahoittivat, käytettiin paikallishallinnon resursseja. Silti Putin sai vain 53,4 % äänistä. Ne olivat viimeiset presidentinvaalit, joissa Putin osallistui television vaaliväittelyyn tai ylipäätään debattiin.

Putinin johdolla tv- ja radiokanavat ja merkittävimmät lehdet siirrettiin 2000-luvun alusta valtion tai Gazpromin yms. omistukseen. Sananvapaus on huvennut samalla kun Kremlin avoin propaganda on lisääntynyt. Oppositiokanava Dozhd poistettiin kaapelikanavien tarjonnasta 2014 ja kiellettiin 2022, puolueettomat lehdet (Kommersant, Vedomosti, RBC) joko vallattu tai estetty ulkomaisen omistuksen perusteella.

2000-luvun alussa korkeat öljyn ja maakaasun vientihinnat vaurastuttivat Venäjää ja sallivat korottaa Putinin ydinkannattajien, eläkeläisten ja julkisen sektorin työntekijöiden tuloja. Tämä selittää kansansuosiota. Samaan aikaan ns. silovikit (turvallisuuspoliisi, sisäministeriö, armeija) ovat nousseet ratkaisevaksi poliittiseksi voimaksi ja valtakunnanduuma muuttunut lähes teatteriksi, joka hyväksyy mitä oudoimpia lakiesityksiä (”seonnut tulostin”).

Yhtenäinen Venäjä (YV) on Putinin kaudella kehittynyt samankaltaiseksi vallan puolueeksi kuin NKP oli Neuvostoliitossa, paikalliset, valtiolliset ja yritysjohtajat ovat sen jäseniä. VFKP, Oikeudenmukainen Venäjä ja Liberaalidemokraatit kritisoivat joskus Kremlin sisäpolitiikkaa, mutta eivät ulkopolitiikkaa. Tosipaikan tullen ne äänestävät valtapuolueen mukana, mm. Putinin presidenttikausien jatkamisessa. Ainoa oppositiopuolue on iäkkään ja epäsuositun Javlinskin johtama oikeistoliberaali Jabloko. Sen edustajat ovat nyt vaatineet Pietarissa Putinin erottamista maanpetoksen johdosta.

Valtiolliset ja paikalliset vaalit ovat laajojen väärinkäytösten kohde. Aitoja puoluevaihtoehtoja ei ole, ei siis liioin vaalilautakuntia ja ääntenlaskijoita, jotka vahtisivat toisiaan. Vaalipaikat ovat paljolti kouluja ja vaalivirkailijat hallituksesta riippuvaisia opettajia, jotka täyttävät äänestyslippuja YV:n hyväksi. Aiemmin maksettuja äänestäjiä kierrätettiin busseilla äänestyspaikalta toiselle, viime vuonna käyttöön otettu elektroninen äänestäminen helpotti edelleen tulosten väärentämistä.

Äänestysprosentti on alhainen, koska kansalaiset kokevat, ettei äänestämällä nytkään voi vaikuttaa. Tämä käsitys periytyy neuvostoajalta, jolloin äänestämään houkuteltiin myymällä vaalipaikalla harvinaisia herkkuja. Nyt äänestäjiä on jälleen alettu houkutella vastaavasti. Todellisia vaihtoehtoja ei vaaleissa ole. Aitojen oppositiopuolueiden rekisteröinti estetään erilaisin verukkein: perustamalla samanniminen järjestö, syyttämällä terrorismista, ääri-ideologiasta tai ulkomaisesta rahoituksesta. Oppositioehdokkaille etsitään samanniminen kilpailija, heitä syytetään rikoksesta tai estetään ehdokkuus muilla verukkeilla. Myös kansalaisjärjestöjen toimintaa estetään samoin perustein, lakkautetuksi tuli mm. vanha ihmisoikeusjärjestö Memorial. Nyt yksityisiäkin ihmisiä julistetaan perjantaisin ulkomaisiksi agenteiksi tai mediaksi, joka on ulkomainen agentti.

Kun vaaliväärennöksiä vastaan osoitettiin mieltä 2011-12, mielenosoittajia hakattiin ja vangittiin (jotkut vapautuivat viime talvena). Sen jälkeen mielenosoitusoikeutta on supistettu, niihin vaaditaan viranomaisten hyväksyntä jota on lähes mahdotonta saada. Nykyisin sallitaan lähinnä yhden ihmisen mielenosoitukset, mutta Ukrainan sodan alettua on pidätetty ihmisiä, joilla on kädessään romaani Sota ja rauha tai tyhjä kyltti. Pidätykseen riittää myös vääränlainen somejako, jopa peukutus. Sodan kritisoinnista voi tulla 15 vuotta vankeutta. Pidätyksiä ketjutetaan: Leonid Gozman pidätettiin elokuussa 2022 Stalinin vertaamisesta Hitleriin v. 2013 ja heti vapauttamisen jälkeen vangittiin uudelleen. Venäjällä on nyt enemmän poliittisia vankeja kuin Brežnevin aikana (tunnetuimpia Navalnyi, Jašin, Gozman, kotiarestissa oleva Roizman, lukuisia journalisteja).

Gallupeissa venäläiset ilmaisevat tukea Putinille ja hänen politiikalleen, mutta samaan aikaan myös Ukrainan sodan lopettamiselle. Useimmat gallupvastaajat eivät kerro rehellistä mielipidettään, vaan sen, mitä ”kuuluu” sanoa, sillä Venäjällä on kuunneltu puhelimia sata vuotta ja viranomaisten edustajat kuten gallupkyselijä ovat riski. Toisaalta tv-kanavien yksipuolinen, sotaisa ja nationalistinen propaganda vaikuttaa ihmisiin, vaikkei vakuuttaisikaan.

Tämän puutteellisenkin katsauksen perusteella voinee kysyä, onko venäläisten poliittinen passiivisuus mikään ihme. Onko kohtuullista rankaista heitä siitä, mihin jamaan kansalaisyhteiskunta on maassa taas ajettu? Mitä menetelmiä Jari Tervo & Co. käyttäisivät silovikkihallituksen kaatamiseksi moisissa oloissa? Täällähän asiaa ei tarvitse miettiä, kun ui valtavirrassa – toisin kuin lojaalit venäläiset?


Edit: Eräissä paikallisissa ympäristökysymyksissä venäläiset ovat saaneet voittoja kansalaistoiminnalla. Esimerkiksi Pietarissa Gazpromin ”maissintähkä” rakennettiin kauemmas keskustasta ja Arkangelin alueen Šiesiin ei tullut moskovalaisten jätevuorta. Valtakunnanpolitiikassa sellainen johtaisi varmaan laajoihin pidätyksiin.

Jenkkivettä Kremlin propagandamyllyyn

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen ja julma, sen lisäksi se oli myös typerä. Tarkoitus oli rajoittaa Naton laajenemista, mutta se on kääntynyt Ruotsin ja Suomen Nato-lobbareiden märäksi uneksi. Runsaassa neljässä kuukaudessa Nato-jäsenyyden gallupkannatus nousi meillä vajaasta 30 prosentista yli 70:een, joten kansanedustajat käänsivät takkinsa täydellisesti: tammikuussa 138 edustajaa vastusti liittymistä, tällä viikolla 182 äänesti puolesta. Taustalla on hyvin voimakas sodalla pelottelu, joka jatkuu edelleen, meitä muistutetaan kotivarastojen ja tehottomien joditablettien tärkeydestä Venäjän reaktion varalta; kuusenoksat vain puuttuvat arsenaalista. Keskeinen syy äänestystulokseen on ensi kevään eduskuntavaalit.

Vain kuusi Vasemmistoliiton kansanedustajaa ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin sotilaallisen liittoutumattomuuden etuja ja sitä, ettei hallituksen Nato-papereissa edes tarkastella ulkopolitiikkaa tai muita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. 77 vuoden rauha ja liittoutumattoman Suomen kansainväliset ETYK- ja sovittelusaavutukset eivät painaneet vaa’assa.

Kremlille tilanne on kiusallinen ja oletettavasti siksi Suomen ja Ruotsin Nato-hankkeeseen ei ole reagoitu näyttävästi. Ukrainan sota johti päinvastaiseen tulokseen kuin oli tarkoitus, Putinin hallinnon analyyttiset kyvyt paljastuivat karusti. Tilanteelle voisi nauraa, ellei Ukrainassa maksettaisi siitä veristä hintaa ja ellemme itse olisi menettäneet identiteettiämme. Muutumme arvostetusta ja itsenäisestä kansainvälisestä toimijasta (mitä EU-ulkopolitiikka on rajoittanut jo 25 vuotta) Yhdysvaltain liittolaiseksi entisten Varsovan liiton maitten viiteryhmään. Yhdysvaltojen senaattorit seurasivat Suomessa Nato-anomuksen tekoa ja presidenttimme matkailee Washingtoniin.

Oletan, että Ruotsissa tunnelmat ovat vielä katkerammat kuin täällä: 210 vaurasta rauhan ja puolueettomuuden vuotta jäävät menneisyyteen. Ylen toimittajat haastattelevat nyt Nato-asiantuntijoita hymyssä suin, mutta kunhan sodan huuma haihtuu, saattaa hymy hyytyä. Turkin iltalypsy antaa esimakua läntisen arvoyhteisön todellisuudesta: näyttää siltä, että kurdipakolaiset joutuvat maksamaan hintaa Suomen liittoutumisesta.

Yhdysvaltojen ja Britannian johto on retoriikassaan siirtynyt Ukrainan tukemisesta ja sodan lopettamisesta Venäjän lyömiseen niin, ettei se tulevaisuudessa kykene vastaaviin operaatioihin. Tätä ovat kritisoineet sekä Foreign Policyn Michael Hirsch että samaan lehteen kirjoittava professori Nina Krushcheva (Hruštšova) haastattelussaan DemocracyNow’lle. Professori Krushcheva katsoo, että voittopuheet haittaavat neuvotteluja tulitauosta ja siten pitkittävät ukrainalaisten – ja myös venäläisten – kärsimyksiä. Muutamat EU-maiden johtajat puhuvat sentään neuvottelujen tiestä, ja se olisi välttämättä tarpeen jo maailman ruokahuollon takia – jos jäädään vaille Venäjän ja Ukrainan viljaa ja auringonkukkaöljyä, ovat seuraukset karut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ja ruuan hinta nousee. Kärsimään joutuvat köyhät kaikkialla maailmassa.

Uho Venäjän laittamisesta polvilleen vahvistaa väitteitä, joita Kremlin propagandistit ovat vuosia toistelleet: että länsi vihaa Venäjää ja haluaa sen tuhoa. Samaa palvelee kauppasota ja Venäjän kulttuurinen eristäminen. Professori Krushcheva puhuu linkittämässäni haastattelussa siitä, miten sanktiot vaikeuttavat pakenemista Venäjältä ja pakottavat paenneita palaamaan Venäjälle hakemaan pankista palkkansa tai talletuksensa. Emme tiedä, pääsevätkö he enää uudestaan lähtemään ja mikä heitä Venäjällä odottaa.

Puheita polvilleen laittamisesta voi verrata vaikkapa Versailles’n rauhaan 1919, jossa tarkoitus oli lyödä Saksa niin maahan, ettei se enää nouse. Nöyryytys antoi Hitlerin nationalismille erinomaisen propaganda-aseen, ja kuinkapa sitten kävikään? Nationalismi on myös Venäjällä jo nyt voimakasta.

Pidän erinomaisuudessaan paistattelevien USA:n ja Britannian toimintaa taitamattomana ja Kremlin propagandaa vahvistavana. Vakavasti kannattaa ottaa myös Nina Krushchevan arvio siitä, että Venäjällä on viime 22 vuotena tapahtunut sotilas- ja turvallisuusorganisaation edustajien asteittainen vallankaappaus. Siksi ei sosrealisti Stenvallin viimeisimmän lypsylehmän syrjäyttäminen välttämättä paranna tilannetta kuin näennäisesti ja vain Venäjän ulkosuhteissa, kun taas maan demokratia ja oikeusvaltio voi murentua entisestään. Kaikkiaan Venäjä on menettänyt kansainvälisen uskottavuutensa vuosikymmeniksi, mutta niin Suomikin puolueettomuutensa.

Tarvitaan neuvotteluja, tulitauko ja Venäjän vetäytyminen Ukrainasta. Nykyisestä kehityksestä hyötyvät vain sotilasblokit, militaristit ja asebisnes. Kärsijöitä ovat etenkin ukrainalaiset ja venäläiset, mutta myös muiden maiden siviilit. Ja ilmastotoimet.

Rauhanliikkeen tehtäviä tässä tilanteessa käsitellään Pulu-kannanoton lopussa.

Aito turvallisuus vai sotaliitot

(Puheenvuoro Lieksan laajapohjaisessa vapun yhteislaulutilaisuudessa hieman laajennettuna)

Turvallisuuspolitiikka on päivän puheenaihe, mutta mitä turvallisuus tarkoittaa?

Kansalaisen näkökulmasta turvallisuus on arkinen asia. Se tarkoittaa, että viranomaiset noudattavat lakeja ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Oikeuslaitos ja demokratia toimivat ja äänestämällä voi vaikuttaa. Se tarkoittaa, että tiet ja rakennukset remontoidaan ajallaan.
Se tarkoittaa, että saamme tarvittaessa sairaanhoitoa ja hoivaa, ilman että köyhyys, työttömyys tai asuinpaikka rajoittavat palvelujen saantia. Että jokaisella on koti.
Että ihmisillä on työpaikka, palkka jolla tulee toimeen, ja riittävät tuet työttömille, eläkeläisille ja työkyvyttömille.

Turvallisuutta lisää mahdollisuus kouluttautua halujensa ja kykyjensä mukaan ja saada tarvitessaan apua opiskeluun. Niinpä kouluissa ja hoivapalveluissa on oltava riittävästi työntekijöitä. Heillä on oltava säälliset työolot ja kunnon palkka, jottei tarvitse tehdä ylitöitä saati useampaa työtä. Muutoin uudet tekijät eivät hakeudu koulutukseen ja tuloksena on nykyisen kaltainen hoitoalan työvoimapula.


Turvallisuus edellyttää myös, ettei ympäristöä pilata. Että ilmastotoimet tehoavat eivätkä pohjoisen kasvit ja eläimet katoa.
Ja vihdoin on turvallista elää rauhassa naapurien kanssa – niin omalla asuinalueella kuin kansainvälisesti.

Luetteloa voi helposti jatkaa. Turvallinen elämä siis edellyttää hyvinvointivaltion edelleen kehittämistä, esimerkiksi riittävää rahoitusta sote-uudistuksen toteutukseen ja oppivelvollisuuden pidennykseen. Silloin ulkomaiset asiantuntijat jatkossakin ihmettelevät Suomessa, miten lapset kulkevat kouluun ilman saattajia eikä talojen ympärillä ole muureja.

Rauhanliike korostaa tätä laajaa turvallisuuskäsitystä. Kritisoimme sitä, että hallitus käsittelee turvallisuutta lähinnä sotilaallisena ongelmana, sijoittaa aseisiin ja suuntautuu sotilasliittoon. Sotilasmenojen osuus budjettimenoista on kasvanut tällä hallituskaudella yli 30 prosenttia, 5,5 prosentista 7,9 prosenttiin (Sadankomitea). Taannoin annettiin lisätalousarviossa lisää rahaa aseisiin ja sotilaskoulutukseen. Joulukuinen hävittäjähankinta merkitsee ainakin 10 miljardin menoja tulevina vuosina, samaan aikaan kun sosiaalituista kiistellään ja työttömyystukia heikennetään.

Asevaraiseen turvallisuuskäsitykseen nojattaessa varustelumenot ovat väistämättä suuret. Näillä summilla voisi korjata oloja kotimaassa ja tukea maailman köyhiä mm. koronarokotusten saamisessa, edistää rauhaa ja ehkäistä pakolaisuutta. Lisätä ihmisten kokemaa turvallisuutta globaalisti.

Naton pysäyttäminen uhkaa kääntyä laajentamiseksi

Sota on vienyt turvallisuuden Ukrainasta: kodit, koulut, tiet ja terveydenhoito ovat moniaalla mennyttä, pommit uhkaavat ihmisiä. Miljoonat ovat joutuneet pakenemaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen vääryys mutta myös ilmeinen virhearvio. Opposition edustajat kertovat, että turvallisuuspoliisi FSB sai valtavat määrärahat luodakseen Ukrainassa sellaista ilmapiiriä, että maa on natsien vallassa ja Venäjä voi sen pelastaa (kuten Puna-armeija toisen maailmansodan aikaan). Venäjän tv-kanavat ovat jauhaneet tätä propagandaa kahdeksan vuotta. Venäjällä se upposi ilmeisesti jopa presidenttiin, Ukrainassa ei. Määrärahat taisivat päätyä pomojen tileille, samoin armeijan uudistamiseen tarkoitetut. Ukrainalaiset eivät kukittaneetkaan Venäjän joukkoja, vaan myös maan venäläiset puolustavat maataan. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” värvätään miehiä väkisin Venäjän puolelle.

Ukrainassa on kyllä aseistautuneita äärioikeiston järjestöjä, mutta niillä ei ole paikkoja edes parlamentissa. Sellaisia järjestöjä on monessa maassa, myös Venäjällä. Suomessakin uusnatsien Sinimusta liitto kertoo koonneensa kannatuskortit puolueen perustamiseksi.

Putin siis teki hyökkäyspäätöksen kuvitellen, että ukrainalaiset tervehtivät Venäjän armeijaa vapauttajana ja että armeija on loistokunnossa. Tämä selittää järjettömän hyökkäyksen, joka järkytti meitä kaikkia ja on vienyt Venäjältä kansainvälisen uskottavuuden. Tuntui käsittämättömältä, että Putinin Venäjä ampuu itseään jalkaan tällä tavoin. Eristys, luottamuksen häviäminen, kauppasaarto ja riippuvuus Kiinasta tulevat vielä kalliiksi. Hyökkäyksen järjettömyys saa pelkäämään, että Venäjän nykyjohdolta voi odottaa mitä tahansa. Ehkä siksi niin monet nyt etsivät turvaa toisilta militaristeilta – Natolta.

Minusta tämä on sijaissota: USA / Nato ja Venäjä taistelevat Ukrainan maaperällä ja ukrainalaisten kustannuksella siitä, kenelle Ukraina kuuluu. Kreml on 15 v halunnut pysäyttää Naton laajenemisen itään, mutta sodan tulos näyttää olevan päinvastainen. Venäjä haluaa juhlia ”voittoa natsismista”, Ukrainassa ja lännessä hehkutetaan Ukrainan sotilaallista voittoa, vaikka se vaatisi kuukausien taisteluja, tuhoja ja valtavasti uhreja. Kannatan neuvotteluratkaisua: tarvitaan tulitauko ja Venäjän pitää vetää joukkonsa Ukrainasta. Nykyisen kaltainen kauppasodan lietsominen eskaloi konfliktia.

Suomen liittoutumattomuus on hyväksi maailmalle

Suomea ja jopa Ruotsia ollaan kiireesti viemässä Natoon, vaikka paniikissa ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Olemme 77 vuotta eläneet rauhassa ja sotilaallisesti liittoutumattomina, ylpeästi puolueettomina. Maallamme on saavutuksia rauhanturvaamisesta, sovittelijana toimimisesta ja ETYKin isännöinnistä. Niinpä petyin, kun Suomen ulkoministeri ei sodan alettua lähtenyt tunnustelemaan mahdollisuuksia neuvotteluihin ja aselepoon, vaan kyselemään pääsyä Natoon.

Suomen liittyminen sotilasliittoon kiristäisi ilmapiiriä entisestään ja voimistaisi vastakkainasettelua. Jos Suomi liittyy Natoon, maastamme tulee Yhdysvaltojen liittolainen ja suurvaltapoliittisten konfliktien osapuoli. Uskottavuus sovittelijana ja välittäjänä on silloin mennyttä. Naton sotilasdoktriini perustuu myös ydinaseisiin, eikä hallitus näytä rajaavan niitä ulos Suomen alueelta edes rauhan aikana, kuten Norja ja Tanska ovat tehneet. Ydinasekieltoon liittyminen jouduttaisiin unohtamaan. Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi suuren asevarustelun, sillä Naton jäsenmaan kuuluu käyttää siihen 2% BKT:sta.

Siksi olen kelpo aikalisän, aidon keskustelun ja kansanäänestyksen kannalla. Kauaskantoisen päätöksen pitää perustua vakaaseen harkintaan ja kansalaisten kannatukseen, ei paniikkiin. Korkea Naton gallupkannatus on seurausta median yksipuolisesta hehkutuksesta ja pelottelusta Venäjän uhkalla. Todellisuudessa en näe Venäjällä olevan syytä hyökätä Suomeen, se tarvitsee Itämerellä vakautta ja rauhaa. Jo ulkomaankauppansa turvaamiseksi.

Naton laajentuessa maailman jakautuminen vastakkaisiin sotilasblokkeihin syvenee, arvattavasti Kiinan ja Venäjän Shanghain liitto pyrkii myös vahvistumaan. Kuitenkin nyt tarvittaisiin globaalia yhteistyötä, henkisten ja aineellisten voimavarojen kokoamista ympäristökriisin ja ilmastokriisin pysäyttämiseksi. Aserahat tarvittaisiin hyötykäyttöön, tieteellinen ja tekninen osaaminen globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Asetuotantoon, sotaharjoitteluun ja sotimiseen käytetyt energia ja raaka-aineet päästöineen vain pahentavat ympäristökriisiä.

Meidän kaikkien pitää vastustaa sotaa ja sodanlietsontaa, ehkäistä paniikkia ja puolustaa aidosti turvallista tulevaisuutta. Sitä eivät aseet tuota. Vaaditaan kansanäänestystä, jotta saadaan lisää harkinta-aikaa.

Natosta lisää : www.patomaki.fi

Sodan uhreilla tehdään politiikkaa

KAsvavan militarismin ohella tämä on tärkeä teema tällä hetkellä.

RASTER.FI

Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan aiheuttama shokki ja lamaannus vaihtui nopeasti avustustoiminnaksi. Meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme sotien uhreja. Ukrainan pakolaisten auttaminen jatkuu, mutta samalla sodalla ja sen uhreilla on alettu tehdä politiikkaa. Nyt on korkea aika kyseenalaistaa Perussuomalaisten rasistinen viesti. Näin kirjoittaa Tuija Saresma. Kuva: Markus Spiske/Unsplash.

Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan aiheuttama shokki ja lamaannus vaihtui nopeasti avustustoiminnaksi. Olemme lahjoittaneet rahaa sodasta pakeneville ja sen jalkoihin jääneille, olemme järjestäneet tarvikekeräyksiä, olemme avanneet kotiemme ovet Ukrainasta tuleville pakolaisille.

Monen mieleen on tullut talvisota ja evakkokokemukset. Meitä autettiin, nyt on meidän vuoromme auttaa. Avustaminen on tärkeä vastavoima sodan julmuuksille.

Ukrainasta on lähtenyt sotaa pakoon yli kolme miljoonaa ihmistä. Vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikana Eurooppaan saapui Syyrian myös naapurimaihin levinneen sodan, Afganistanin sodan ja Irakin sodan ja miehityksen aiheuttaman sekasorron takia reilu miljoonaa turvapaikanhakijaa.

Ukrainan yhtä vihollista vastaan käymää sotaa ei voi verrata Syyrian sotaan, mutta molemmissa on kuollut myös…

View original post 422 more words

Nyt tarvitaan liennytystä

(kirjoitus on julkaistu 25.1. Karjalaisen mielipidepalstalla. Kiitän avusta Hannu Ketoharjua ja pohjatietojen osalta Elias Krohnia)

Presidentti Niinistö siteerasi uutena vuotena Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin, Nobelin rauhanpalkinnon 1973 saajan Henry Kissingerin väitöskirjaa – vuodelta 1957. [Lisäys: Toisin sanoen ajalta ennen Berliinin muuria 1961 ja Kuuban ohjuskriisiä 1962, joka oli aiheuttaa ydinsodan.]

Tuoreempiakin kannanottoja Kissingeriltä löytyy: elokuussa 2021 hän arvioi, ettei lännen olisi pitänyt ottaa esille Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Se merkitsisi sotilasliiton laajenemista alle 500 km päähän Moskovasta. Sen sijaan liittoutumattomana Ukraina voisi toimia Venäjän ja Naton välittäjänä. ”Kannatan siis tulosta, joka olisi kuten Suomi, missä maan poliittinen asema on erittäin selvä, mutta turvallisuusasema sellainen, ettei se johda välittömään törmäykseen. Sitä minä pitäisin parhaana.”(The Economist)

Heti Ukrainan kriisin kärjistyttyä Kissinger kirjoitti Washington Postissa (5.3.2014 – Karjalaisessa päiväys väärin) poliittisen ratkaisun välttämättömyydestä. Ukraina suuntautukoon poliittisesti ja taloudellisesti länteen, mutta Natoon sen ei tule liittyä. Hän toivoi vaalivalvontaa, eri kansallisuuksien sovintoon tähtäävää politiikkaa ja Krimin vahvaa autonomiaa osana Ukrainaa. Venäjän Mustanmeren laivaston asema Sevastopolissa on selkiytettävä. Näiden järkevien tavoitteiden edistämisen sijasta Ukrainaa on revitty kahtaalle.

Kissinger myös varoitti demonisoimasta Putinia, sillä hänen kanssaan on lopulta istuttava neuvottelupöytään. Venäjän valtionjohto valitaan Venäjällä – ei avoimesti eikä demokraattisesti, mutta tilanne ei ole ulkopuolisten korjattavissa. Demokratian vientiretket Nato-maista Irakiin, Libyaan ja Afganistaniin eivät ole onnistuneet.

Rauhanpalkinto kai velvoittaa lähes 99-vuotiasta liennytyksen veteraania, semminkin kun ydinasetutkijoiden Tuomiopäivän kello näyttää enää sataa sekuntia vaille keskiyön. Sitä siirrettiin kaksikymmentä sekuntia keskiyötä kohti kaksi vuotta sitten, koska maailman johtajat ovat päästäneet sodan uhkaa vähentävät rakenteet heikentymään.

Suurvaltojen kireät välit kaipaisivat tosiaankin liennytystä. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita.



Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Männynväli

(ent. Kukkala) Toimittaja, kirjailija ja kriitikko

Joonas Honkimaa

Texts on social policy and critique of economics

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.