Posts Tagged 'Venäjä'

Aito turvallisuus vai sotaliitot

(Puheenvuoro Lieksan laajapohjaisessa vapun yhteislaulutilaisuudessa hieman laajennettuna)

Turvallisuuspolitiikka on päivän puheenaihe, mutta mitä turvallisuus tarkoittaa?

Kansalaisen näkökulmasta turvallisuus on arkinen asia. Se tarkoittaa, että viranomaiset noudattavat lakeja ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Oikeuslaitos ja demokratia toimivat ja äänestämällä voi vaikuttaa. Se tarkoittaa, että tiet ja rakennukset remontoidaan ajallaan.
Se tarkoittaa, että saamme tarvittaessa sairaanhoitoa ja hoivaa, ilman että köyhyys, työttömyys tai asuinpaikka rajoittavat palvelujen saantia. Että jokaisella on koti.
Että ihmisillä on työpaikka, palkka jolla tulee toimeen, ja riittävät tuet työttömille, eläkeläisille ja työkyvyttömille.

Turvallisuutta lisää mahdollisuus kouluttautua halujensa ja kykyjensä mukaan ja saada tarvitessaan apua opiskeluun. Niinpä kouluissa ja hoivapalveluissa on oltava riittävästi työntekijöitä. Heillä on oltava säälliset työolot ja kunnon palkka, jottei tarvitse tehdä ylitöitä saati useampaa työtä. Muutoin uudet tekijät eivät hakeudu koulutukseen ja tuloksena on nykyisen kaltainen hoitoalan työvoimapula.


Turvallisuus edellyttää myös, ettei ympäristöä pilata. Että ilmastotoimet tehoavat eivätkä pohjoisen kasvit ja eläimet katoa.
Ja vihdoin on turvallista elää rauhassa naapurien kanssa – niin omalla asuinalueella kuin kansainvälisesti.

Luetteloa voi helposti jatkaa. Turvallinen elämä siis edellyttää hyvinvointivaltion edelleen kehittämistä, esimerkiksi riittävää rahoitusta sote-uudistuksen toteutukseen ja oppivelvollisuuden pidennykseen. Silloin ulkomaiset asiantuntijat jatkossakin ihmettelevät Suomessa, miten lapset kulkevat kouluun ilman saattajia eikä talojen ympärillä ole muureja.

Rauhanliike korostaa tätä laajaa turvallisuuskäsitystä. Kritisoimme sitä, että hallitus käsittelee turvallisuutta lähinnä sotilaallisena ongelmana, sijoittaa aseisiin ja suuntautuu sotilasliittoon. Sotilasmenojen osuus budjettimenoista on kasvanut tällä hallituskaudella yli 30 prosenttia, 5,5 prosentista 7,9 prosenttiin (Sadankomitea). Taannoin annettiin lisätalousarviossa lisää rahaa aseisiin ja sotilaskoulutukseen. Joulukuinen hävittäjähankinta merkitsee ainakin 10 miljardin menoja tulevina vuosina, samaan aikaan kun sosiaalituista kiistellään ja työttömyystukia heikennetään.

Asevaraiseen turvallisuuskäsitykseen nojattaessa varustelumenot ovat väistämättä suuret. Näillä summilla voisi korjata oloja kotimaassa ja tukea maailman köyhiä mm. koronarokotusten saamisessa, edistää rauhaa ja ehkäistä pakolaisuutta. Lisätä ihmisten kokemaa turvallisuutta globaalisti.

Naton pysäyttäminen uhkaa kääntyä laajentamiseksi

Sota on vienyt turvallisuuden Ukrainasta: kodit, koulut, tiet ja terveydenhoito ovat moniaalla mennyttä, pommit uhkaavat ihmisiä. Miljoonat ovat joutuneet pakenemaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli rikollinen vääryys mutta myös ilmeinen virhearvio. Opposition edustajat kertovat, että turvallisuuspoliisi FSB sai valtavat määrärahat luodakseen Ukrainassa sellaista ilmapiiriä, että maa on natsien vallassa ja Venäjä voi sen pelastaa (kuten Puna-armeija toisen maailmansodan aikaan). Venäjän tv-kanavat ovat jauhaneet tätä propagandaa kahdeksan vuotta. Venäjällä se upposi ilmeisesti jopa presidenttiin, Ukrainassa ei. Määrärahat taisivat päätyä pomojen tileille, samoin armeijan uudistamiseen tarkoitetut. Ukrainalaiset eivät kukittaneetkaan Venäjän joukkoja, vaan myös maan venäläiset puolustavat maataan. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” värvätään miehiä väkisin Venäjän puolelle.

Ukrainassa on kyllä aseistautuneita äärioikeiston järjestöjä, mutta niillä ei ole paikkoja edes parlamentissa. Sellaisia järjestöjä on monessa maassa, myös Venäjällä. Suomessakin uusnatsien Sinimusta liitto kertoo koonneensa kannatuskortit puolueen perustamiseksi.

Putin siis teki hyökkäyspäätöksen kuvitellen, että ukrainalaiset tervehtivät Venäjän armeijaa vapauttajana ja että armeija on loistokunnossa. Tämä selittää järjettömän hyökkäyksen, joka järkytti meitä kaikkia ja on vienyt Venäjältä kansainvälisen uskottavuuden. Tuntui käsittämättömältä, että Putinin Venäjä ampuu itseään jalkaan tällä tavoin. Eristys, luottamuksen häviäminen, kauppasaarto ja riippuvuus Kiinasta tulevat vielä kalliiksi. Hyökkäyksen järjettömyys saa pelkäämään, että Venäjän nykyjohdolta voi odottaa mitä tahansa. Ehkä siksi niin monet nyt etsivät turvaa toisilta militaristeilta – Natolta.

Minusta tämä on sijaissota: USA / Nato ja Venäjä taistelevat Ukrainan maaperällä ja ukrainalaisten kustannuksella siitä, kenelle Ukraina kuuluu. Kreml on 15 v halunnut pysäyttää Naton laajenemisen itään, mutta sodan tulos näyttää olevan päinvastainen. Venäjä haluaa juhlia ”voittoa natsismista”, Ukrainassa ja lännessä hehkutetaan Ukrainan sotilaallista voittoa, vaikka se vaatisi kuukausien taisteluja, tuhoja ja valtavasti uhreja. Kannatan neuvotteluratkaisua: tarvitaan tulitauko ja Venäjän pitää vetää joukkonsa Ukrainasta. Nykyisen kaltainen kauppasodan lietsominen eskaloi konfliktia.

Suomen liittoutumattomuus on hyväksi maailmalle

Suomea ja jopa Ruotsia ollaan kiireesti viemässä Natoon, vaikka paniikissa ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Olemme 77 vuotta eläneet rauhassa ja sotilaallisesti liittoutumattomina, ylpeästi puolueettomina. Maallamme on saavutuksia rauhanturvaamisesta, sovittelijana toimimisesta ja ETYKin isännöinnistä. Niinpä petyin, kun Suomen ulkoministeri ei sodan alettua lähtenyt tunnustelemaan mahdollisuuksia neuvotteluihin ja aselepoon, vaan kyselemään pääsyä Natoon.

Suomen liittyminen sotilasliittoon kiristäisi ilmapiiriä entisestään ja voimistaisi vastakkainasettelua. Jos Suomi liittyy Natoon, maastamme tulee Yhdysvaltojen liittolainen ja suurvaltapoliittisten konfliktien osapuoli. Uskottavuus sovittelijana ja välittäjänä on silloin mennyttä. Naton sotilasdoktriini perustuu myös ydinaseisiin, eikä hallitus näytä rajaavan niitä ulos Suomen alueelta edes rauhan aikana, kuten Norja ja Tanska ovat tehneet. Ydinasekieltoon liittyminen jouduttaisiin unohtamaan. Nato-jäsenyys vakiinnuttaisi suuren asevarustelun, sillä Naton jäsenmaan kuuluu käyttää siihen 2% BKT:sta.

Siksi olen kelpo aikalisän, aidon keskustelun ja kansanäänestyksen kannalla. Kauaskantoisen päätöksen pitää perustua vakaaseen harkintaan ja kansalaisten kannatukseen, ei paniikkiin. Korkea Naton gallupkannatus on seurausta median yksipuolisesta hehkutuksesta ja pelottelusta Venäjän uhkalla. Todellisuudessa en näe Venäjällä olevan syytä hyökätä Suomeen, se tarvitsee Itämerellä vakautta ja rauhaa. Jo ulkomaankauppansa turvaamiseksi.

Naton laajentuessa maailman jakautuminen vastakkaisiin sotilasblokkeihin syvenee, arvattavasti Kiinan ja Venäjän Shanghain liitto pyrkii myös vahvistumaan. Kuitenkin nyt tarvittaisiin globaalia yhteistyötä, henkisten ja aineellisten voimavarojen kokoamista ympäristökriisin ja ilmastokriisin pysäyttämiseksi. Aserahat tarvittaisiin hyötykäyttöön, tieteellinen ja tekninen osaaminen globaalien ongelmien ratkaisemiseen. Asetuotantoon, sotaharjoitteluun ja sotimiseen käytetyt energia ja raaka-aineet päästöineen vain pahentavat ympäristökriisiä.

Meidän kaikkien pitää vastustaa sotaa ja sodanlietsontaa, ehkäistä paniikkia ja puolustaa aidosti turvallista tulevaisuutta. Sitä eivät aseet tuota. Vaaditaan kansanäänestystä, jotta saadaan lisää harkinta-aikaa.

Natosta lisää : www.patomaki.fi

Neukkunostalgian ongelmista

Opiskelin ja asuin Neuvostoliitossa yhteensä noin 1,5 vuotta – länsimaisena stipendiaattina, jolla oli pääsy valuuttakauppaan. Toin Suomesta kengät, vaatteet ja sukkahousut, pesuaineet, ehkäisyvälineet ja kuukautissuojat, pystyin tulemaan ja lähtemään. Yhtäältä  tunsin olot paremmin kuin puoluekouluissa opiskelleet, toisaalta en tuntenut niitä, esimerkiksi käynyt yhteisasunnoissa. Aktiivinen realististen romaanien ja asiaproosan lukeminen ovat laajentaneet tietoja perestroikasta lähtien, mutta siihen asti olin salailun uhri kuten muukin vasemmisto.

Tietämättömyys todellisista oloista ja Venäjän / Neuvostoliiton historiasta näyttää olevan edelleen laajaa. Oikealla laidalla vaikeuksia liioitellaan, aivan kuin ihmiset eivät olisi eläneet vaan vain pakoilleet viranomaisia. Yhdensuuntaisen tiedotuksen ja ihmisten sopeutumiskyvyn vaikutusta ei oteta huomioon.

Laitavasemmalla taas soisi pohdittavan, mitä puolueelle tapahtuu, jos sen jäsenyys edistää ratkaisevasti pääsyä virkaan, uraa tieteessä, taiteessa. Eikö mukaan tule silloin niitä, jotka meillä  liittyvät Kokoomukseen luodakseen suhteita työnantajiin ja muihin vallankäyttäjiin. Nykyinen johtava puolue Yhtenäinen Venäjä onkin tässä suhteessa aito Kokoomuksen veljespuolue ja NKP:n perillinen.

Sosialististen maiden johtavat kommunistiset puolueet olivat täysin erilaisia kuin läntiset veljespuolueensa, ja tapaamani venäläiset kommunistit kuvittelevat yhä voivansa opettaa suomalaisia aateveljiään.  Muiden maiden kommunistien kokemus kamppailusta parlamentissa tai työpaikoilla ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tulkkina tämän huomaa.

Toinen minua askarruttava ongelma ovat kaksoistandardit Venäjän/Neuvostoliiton siirtomaahistorian kohdalla. Taidemuseoissa esitellään ylpeinä Surikovin taulua Jermak kukistaa Siperian, Leo Tolstoi kuvaa Kaukasian siirtomaasotia ja  Arsenjevin Dersu Uzala venäläisten sotilaiden retkikuntaa Siperiassa alkuasukasoppaan johdolla. Silti ei hahmoteta (myöskään venäläiset), että Siperia asutettiin samaan tapaan kuin Australia: ensin sotilaat ja vankisiirtolat, sitten pappeja ja hallintoa, sitten luonnonrikkauksien ryöstäjät. Jamalin niemimaan ja Komin luonto on öljy- ja kaasutuotannon pilaama, mutta tuotot ovat kasaantuneet Moskovaan, Pietariin – ja ulkomaisiin veroparatiiseihin.

Maantieteellinen Venäjä sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla, Uralin länsipuolella. Siperia, Valko-Venäjä, Kaukasus, Ukraina, samoin Karjala ja Kuolan niemimaa saati Baltia, Puola ja Suomi olivat ei-venäläisiä alueita. Koulutetut venäläiset (hallinto, koulutus, terveydenhoito, kirkko/puolue), sotilaat ja firmat johtoportaineen muuttivat kaupunkien väestörakennetta, mutta maaseutu oli laajasti ei-venäläistä. 1800-luvulla Venäjän edistyksellinen sivistyneistö nimittikin keisarikuntaa kansojen vankilaksi. Stalinin toimeenpanemat pakkosiirrot (inkeriläiset, tšetšeenit, Krimin tataarit ja kreikkalaiset, Volgan saksalaiset, kulakit) vahvistivat kuvaa ja toisaalta sekoittivat asutusta. Krimillä ne johtivat väestön vaihtumiseen.

Suhteet kansallisuuksien välillä eivät ole olleet ongelmattomia. Pilkkanimiä ovat ukrainalaisista hohly, juutalaisista židy, inkeriläisistä tšuhontsy;  tšuktšien ja muiden kaksikielisten puhuma venäjä oli vitsien ja sketsien aihe.

Väkivallaksi ongelmat purkautuivat 1980-luvun lopulla, ja sitä esiintyy yhä, samoin rasismia ja antisemitismiä. Roman Sentšin kuvaa romaanissaan Dožd v Pariže, miten venäläiset lähtevät  Tuvan pääkaupungista Kyzylista asuttuaan ennen parhaissa kaupungiosissa ja jäätyään nyt vähemmistöksi. Teos kuvaa eri tavoin Neuvostoliiton kansallisuustilanteen kehitystä ja venäläisten neuvottomuutta muuttuneessa tilanteessa.

* * *

Kalle Kniivilän Krim on meidän on kirjoitettu vuoden 2015 alussa ja kuvaa krimiläisten reaktioita anneksioon. EU:n ja USA:n sekaantumista Ukrainan konfliktiin hän ei huomaa. Venäjäntaitoisena journalistina hän on kuitenkin haastatellut Krimin anneksioon eri tavoin suhtautuvia venäläisiä, ukrainalaisia ja tataareja. Teos kannattaa ehdottomasti lukea, rivi-ihmisten näkemykset ovat kiinnostavia.

Sevastopoliin neuvostoaikana muuttanut venäläisperhe kuten tataarirouvakin toteavat, etteivät kansanäänestyksen kyllä-äänestäjät juuri tunteneet nyky-Venäjää. He kaipasivat Neuvostoliittoa, siirtomaaimperiumia. Tataareilta paluu Krimille oli kielletty 90-luvun alkuun asti, joten asukkaat ovat paljolti toisen-kolmannen polven krimiläisiä. Heidän vanhemmilleen pääsy Krimille oli lottovoitto: meri, etelä, hedelmät ja vihannekset, turisteja ja satama eli pimeää kauppaa. Neuvostoliittolaiset ”villit” turistit maksoivat vaikka liiterimajoituksesta, kunhan pääsivät Mustallemerelle. Ulkomaalaisilta ostettiin farkkuja ym. myytäväksi voitolla. Moni on nyt pettynyt kun  turistit ja entinen vauraus eivät ole anneksion jälkeen palanneet.

* * *

Rauhanliikkeessä jotkut ikäiseni potevat ”neukkunostalgiaa”: ei pohdita 1950-80-lukujen kritiikitöntä  asennetta ”rauhanpanssareihin” ja Afganistanin sotaan. Neuvostoliiton toimintaa itäisessä Keski-Euroopassa (esim. Prahassa 1968) ja liittoutumisia erilaisten Afrikan ja Lähi-idän hallitusten kanssa (Etiopian Mengistu, Syyrian Assadit, Libyan Gaddafi) ei ole oikein mietitty rauhan, kansanvallan ja uuskolonialismin näkökulmasta. Neuvostoblokin toiminta ei ehkä ollut sen moraalittomampaa muttei juuri eettisempääkään kuin USA:n liittoutumiset: päämäärä oli oman blokin voimistaminen. Meille kylmä sota merkitsi ydinpommin pelkoa, mutta neuvostokansalaisille jatkuvaa pula-aikaa, sillä parhaat raaka-aineet, raha ja osaaminen hupenivat asevarusteluun ja liittolaisten avustamiseen.  Isoja ”ulkkaristipendejä” nostaneelle tämä on ikävää mietittävää.

Venäjällä on laillinen oikeus turvallisuuteen, jota Naton laajeneminen horjuttaa. Näin Kreml sanoo, ja on vaikea keksiä, miksi Nato laajentuisi, ellei tarkoitus olisi uhata tai padota Venäjää. Minun ajattelussani turvallisuuteen eivät kuitenkaan kuulu sotilastukikohdat Krimillä, Syyriassa tai Vietnamissa – kuten ei Yhdysvaltojen sadat tai Ranskan ja Englannin à kymmenisen tukikohtaa ympäri maailman. Turvallisuus on jakamaton, ja sotilastukikohdat horjuttavat sitä kaikkialla.

Krim ei ole Venäjällä eikä Ukrainassa, ja sen kohtalosta pitäisi neuvotella kansainvälisesti. Valtaus vastoin kansainvälisiä sopimuksia oli yhtä väärä teko kuin Kosovon tunnustaminen. Niemimaa pitäisi mieluiten demilitarisoida Ahvenanmaan tavoin. Jo ilmastosyistä tarvittaisiin käänne kohti kaikkien sotilastukikohtien hävittämistä.

Rauhanliikkeessä emme etsi ”hyviksiä”, joihin luotetaan sokeasti ja joiden teoille keksitään puolusteluja. Ollaksemme uskottavia meidän on pysyttävä erillään kaikista blokeista. Kaikki voimat tarvitaan ympäristökriisin torjuntaan yhteistyöllä ja siis varustelukierteen ja sotilasblokkien vastaiseen toimintaan. 

Molemmilla silmillä katsoen

Yle julkaisi 23.11. laajan artikkelin suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tai ns. tasavaltojen armeijoiden taistelijoina ja propagandisteina. Verkkomedia-sivuston luoja Janus Putkonen lähti heti Donetskiin propagandistiksi , myös kohudosentti Bäckman jatkoi siellä, samalla kun aiempi keppihevonen lastensuojelu jäi onneksi unholaan. Molempien toimille on ominaista demagogia, yksisilmäisyys, Kremlin ja Putinin ylistäminen, absurdit syytökset EU:lle ja lännelle ja opponenttien nimittely. Turisteja ja taistelijoita on värvätty Itä-Ukrainaan, samoin vuoden 2018 presidentinvaaleja ”seuraamaan” Krimille (löytyy kohudosentin blogista, jota en linkitä). Nykyisin foorumina toimii Putkosen Janitskinilta perimä UMV-sivusto, joka putinismin lisäksi jatkaa myös rasistista ja antisemitistista linjaansa. Sen sijaan propagandistiemme tarmo ei taida riittää Donbassin ”tasavaltojen” ”lähetystöjen” ja ystävyysseurojen pyörittämiseen, ainakin sivujen uusimmat julkaisut ovat vuosien takaa. Aktiivisinta toiminta on venäläisessä vk-somessa (rahoittajille tämä lienee tärkeintä).

Putkosen ja Bäckmanin toiminta ruokkii militarismia ja asevarustelua. Se tukee Putinin sisäpolitiikkaa, kansalaisjärjestöjen vainoa ja sananvapauden rajoittamista Venäjään kohdistuvan ulkoisen uhkan verukkeella. Mitalin toinen puoli on, että uusissa Nato-maissa, samoin Suomessa ja Ruotsissa Venäjän Ukrainan-politiikka ja miekkosten propaganda ruokkii Nato-suuntausta ja asevarustelua. Kun Natolla on tällaisia ”vihollisia”, Bryssel ja sotateollinen kompleksi voivat olla tyytyväisiä. Miesten propaganda myös tarjoaa tilaisuuden älylliselle laiskuudelle, jossa Venäjän Ukrainan-politiikka, suomalainen äärioikeistolaisuus ja nationalismi selitetään Putinin pahuudella. Tosi asiassa geopoliittisia ja myös kotoisia aatteellisia ja sosiaalisia taustoja riittää. Tilanteen korjaaminen edellyttäisi salaliittoteorioiden sijasta perusteellista analyysiä.

Ukrainassa Venäjän sekaantuminen maan sisäisiin asioihin ja Donbassin ”tasavaltojen” aseistaminen on hallituksen poliittinen liima ja nationalismin kasvualusta. Maan kansalliskaartin yhteydessä toimii nationalistinen Asovan pataljoona, jonka riveissä ovat hankkineet sotakokemusta äärioikeistolaiset ja valkoisen ylivallan kannattajat mm. Yhdysvalloista, Ruotsista ja Suomesta. Yhdysvallat onkin kieltänyt yhteistyön Asovan pataljoonan kanssa. Ukrainan äärioikeisto on tuhonnut romanien koteja, vandalisoinut synagogia, pahoinpidellyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, feministejä ja vasemmistolaisia. Suomen uusnatsien Awakening-tapahtumassa on vieraillut Ukrainan uusnatsien tiedottaja Semenjaka, äärioikeistolaisen Sarastus-lehden päätoimittaja Hännikäinen taas on käynyt Ukrainassa Euroopan nationalistien festivaaleilla; natsien mielestä maa tarjoaa niille erityisen hyvän alustan.

Kaikkiaan Ukrainan sisäisiin asioihin ovat jo pitkään sekaantuneet niin Venäjä kuin länsi. VT Visurin mukaan Pultava-seminaarissa v. 2012 ukrainalaiset kertoivat, että valtio on hajoamistilassa. Sellainen maa houkuttaa haaskalintuja, ja sekä EU:n kumppanuussopimus lupauksineen – ne vetosivat etenkin 2013 kansannousun aloittaneisiin nuoriin – että Nato ja USA:n Kerry ja Nuland käyttivät tilannetta, kävivät 2013-14 Kiovassa kannustamassa hallituksen vastaisia mielenosoittajia. Venäjä taas painosti kaasuntoimituksilla ja lopulta anneksoi Krimin.

Ukraina on suuri ja rikas maa, Saksa havitteli sitä jo 1914-20 ja 1941-45, britit taas Krimiä 1850-luvulta asti. Kun katsoo karttaa, tajuaa Ukrainan ja sen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksen Venäjän turvallisuuteen: matka Moskovaan ei ole pitkä ja mailla on lähes 2300 km yhteistä rajaa. Venäjällä on Krimin Sevastopolissa suuri sotilastukikohta ja Natossa tiedettiin kyllä, ettei Kreml jätä reagoimatta Ukrainan ja siis Krimin jäsenyysaikeisiin. Konflikti siis luotiin tietoisesti: ”Nato on aseteollisuuden myynninedistämiskonttori” (Hannu Taanila). Tätä konfliktin perussyytä vain eivät myönnä sen paremmin Venäjä kuin läntiset mediatkaan.

Kun Kuubaan tuli v. 1959 Castron hallitus, USA aloitti kauppasaarron, ja se jatkuu yhä. Nicaraguan, Chilen ja Venezuelan vääränlaisia hallituksia on kumottu, mutta yhteistyö Saudien kanssa kukoistaa. Kauhistaa kuvitellakaan, miten USA reagoisi Meksikon tai Kanadan Venäjä- tai Kiina-mieliseen hallitukseen.

Valitettavasti suurvallat ovat tällaisia naapureita. Venäjä on yhä suurvalta verrattuna Ukrainaan (ja Suomeen), etenkin ydinaseiden takia. Niin Ukraina kuin Suomi tekisivät viisaasti, jos pohtisivat tarkoin turvallisuuspoliittiset siirtonsa unohtamatta maantiedettä. Eli pyrkisivät tiukasti puolueettomuuteen.

Jessikka Aron ja Antti Kurosen ansiokas (tiedoiltaan osin vanhentunut) tarkastelu suomalaisten osallistumisesta Itä-Ukrainan sotaan ja koko konfliktiin sisältää mielestäni olennaisen puutteen: siinä ei tarkastella sitä, miten Suomen kansalaiset ovat osallistuneet sotaan Ukrainan puolella ja uusnatsit tekevät yhteistyötä Ukrainan natsien kanssa. Suomen poliittisessa tilanteessa tämä on iso puute. Ei tarkastella myöskään sitä, miten Nato-maat aseistavat Ukrainaa, vaikka maa ei ole liiton jäsen. ETYJin tarkkailumissio on todennut Ukrainan armeijan tulittavan Donbassin separatistialueita ja tällöin on vahingoitettu asuinalueiden sähkön- ja vedenjakelua ja siviiliasutusta. Näyttää siltä, että Ukrainan konfliktia tarvitsevat sisäpoliittisista syistä sekä Kreml että Kiova. Kreml myös jäädyttääkseen Ukrainan Nato-hankkeen.

Ukrainan rauhan ja turvallisuuden kannalta konflikti pitäisi saada loppumaan. Aseistaminen ja vierastaistelijoiden lähettäminen pitäisi siis lopettaa puolin ja toisin.

Alla vasemmalla Asovan pataljoonan tunnus: tyylitelty hakaristi ja äärioikeiston musta aurinko -aihe. Oikealla Donetskin kansantasavallan tunnus: Venäjän tunnukset kaksoiskotka ja pyhä Yrjö.

Onko EU rauhan tae?

Rauhanpuolustajien kantaa EU:hun ei ole. Jäsenissä on niin EU:n kannattajia ja kriitikkoja kuin EU- tai euroeroa vaativia, mutta toimintasuunnitelmissa tai kokouksissa ei oteta näihin kantaa. Mielipiteeni oli siis minun, ei Rauhanpuolustajien.

Ylen toimittaja lähetti kysymyksiä EU:n eduista ja haitoista. Kokemattomana vastasin tietenkin liian pitkästi, sen sijaan että olisin toistanut kahta yksiselitteistä virkettä ja vaatinut haastattelun nähtäväkseni ennalta. Ota tästä opiksi!

Rauhanpuolustajien kantaa EU:hun ei ole. Jäsenissä on niin EU:n kannattajia ja kriitikkoja kuin EU- tai euroeroa vaativia, mutta toimintasuunnitelmissa tai kokouksissa ei oteta näihin kantaa. Mielipiteeni oli siis vain minun. Sen sijaan Rauhanpuolustajilla ja muilla rauhanjärjestöillä on kannanottoja eräistä EU:n päätöksistä ja käytännöistä.

  • EU:n julistaa itsensä rauhan takeeksi ja sai jopa Nobelin rauhanpalkinnon 2012. Budjettivaroja ei ole käytetty aseisiin, kunnes linja muuttui 2017. Silloin päätettiin perustaa European Defence Fund, ja sitä rauhanjärjestöt ja asekaupan vastainen ENAAT ovat kritisoineet . EU käyttää ”vuosina 2021–2027 yli 13 miljardia euroa aseteollisuuden tukemiseen. Summa on huomattavasti suurempi kuin humanitaariseen apuun kaavailtu määräraha.”
  • EU-maat rikkovat asevientikieltoa sotaa käyviin maihin. Asekauppa mm. Persianlahden maiden ja Israelin kanssa kukoistaa ja tekee EU:sta osasyyllisen Jemenin ja Gazan humanitaariseen katastrofiin.
  • Ranska tukee Länsi-Saharaa miehittävää Marokkoa estäen EU:ssa päätökset, joilla kalastus Länsi-Saharan aluevesillä kiellettäisiin ja Länsi-Saharassa valmistetuista tuotteista kiellettäisiin Produced in Maroc -merkintä.
  • Euroopan Unionin tuomioistuin päätti marraskuussa 2019, että miehitetyillä palestiinalaisalueilla Israelin siirtokunnissa tuotetut tavarat on merkittävä siirtokuntatuotteiksi, mutta päätöksen noudattamista valvotaan heikosti.
  • Rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet EU:n rajavalvontaa ja pakolaisten pysäytyssopimusta Turkin kanssa. Asevienti ja sodat ruokkivat pakolaisuutta, ilmastonmuutos ja maailmankaupan jälkikoloniaaliset rakenteet taas siirtolaisuutta. Pääsyä EU-alueelle rajoitetaan tiukasti, pakolaisstatus ja ihmissalakuljetus ovat köyhille lähes ainut tie. Tätä tarkoitin linnake-Euroopalla, joka oli näemmä toimittajalle tuntematon käsite.
    Eurooppalaisten siirtomaaisäntien poliittinen, taloudellinen ja ekologinen vastuu Afrikan, Etelä-Amerikan ja Kaakkois-Aasian ongelmista on suuri, ja tämä pitäisi muistaa.

    Eritoten Seuraavat kohdat ovat omia pohdintojani
  • Tuhat eurooppalaista parlamentaarikkoa on vaatinut EU:ta tuomitsemaan Länsirannan anneksion Israeliin, mutta en ole kuullut tuloksista. Ongelma on toistuva: Saksa ei tuomitse Israelin aggressioita, koska Israel vetoaa aina holokaustiin. Ranska olisi valmiimpi tuomitsemaan, mutta pääjäsenten erimielisyys estää EU:n toimet.
  • EU:n on siis toimeton Israelin apartheidhallinnon, Länsi-Saharan miehityksen ja Jemenin katastrofin estämisessä. Sillä ei ole yhteistä ulkopolitiikkaa. Oikeastaan tämä on hyvä, muuten Suomen ulkopolitiikka olisi entisten neuvostotasavaltojen ja Varsovan sopimusmaitten kiihkoilun panttivankina. Jugoslavian hajoamissota, Ruandan kansanmurha, Irakin ja Libyan ”demokratiaviennit” ovat näyttäneet myös entisten siirtomaavaltojen lyhytnäköiset pyyteet tuloksineen.
  • Ukrainan konflikti on malliesimerkki EU:n ”osaamisesta”. Richard Sakwan mukaan maahan suunnattiin 2010-luvun alkuvuosina voimakasta EU-propagandaa. Neuvoteltu EU-kumppanuussopimus rajoitti Ukrainan itsenäisyyttä tiukemmin kuin esim. Romanian ja Bulgarian täysjäsenyys. Lisäksi Ukrainalle tärkeää kauppaa Venäjän kanssa piti vähentää rajusti. (Venäjä jätettiin ainoana IVY-maana EU:n kumppanuusneuvottelujen ulkopuolelle.)
    Korruptoitunut presidentti Janukovitš kieltäytyi allekirjoittamasta, ja nuoriso protestoi mm. tätä vastaan. EU:n ulkopoliittinen edustaja Catherine Ashton kävi Kiovassa kannustamassa mielenosoittajia hallitusta vastaan. Miten media reagoisi, jos sama tapahtuisi Oslossa tai Zürichissä?
  • EU on haalinut uusia jäseniä vaikka entistenkin rahoittamisessa ja integroinnissa on ongelmia. ”Perinteisiä eurooppalaisia arvoja” (holokausti ja stalinismi? antisemitismi ja islamofobia? uusliberalismi ja yksityistäminen?) ja länsimaista demokratiaa uhkaavat avoin nationalismi, rasismi ja pappispimitys.
  • EU peesaa ulkopolitiikassaan sotilasliitto Natoa, käynnistyvässä kylmässä sodassa se vahvistaa blokkiutumista osana länsileiriä. Ympäristökriisin oloissa tilanteiden kärjistämiseen ei ole varaa, yhteistyöllä on kiire.
    Kiintoisaa nähdä, miten ratkaistaan kahden Nato-maan nokkapokka itäisellä Välimerellä, mukana myös EU-maat Kreikka ja Kypros. Toivotaan ettei sotimalla.
  • Kokeneet jenkkiasiantuntijat varoittivat jo 1990-luvun lopulla, että Naton laajentamisesta ja Venäjän eristämisestä seuraa siellä nationalismia ja epädemokraattista kehitystä. EU päästi kuitenkin kostonhaluiset Itä-Euroopan maat sanelemaan linjansa. Militaristit ja asekauppiaat ovat tästä hyötyneet , mutta Venäjän kansalaisyhteiskunta ja Euroopan rauha ja vakaus kärsineet. Navalnyin myrkytysjupakan yhteydessä EU:n parlamentti kiiruhti antamaan tuomionsa ennen rikostutkintaa – vähän kuin Kremlissä. Onneksi edes MEPit Heinäluoma, Kumpula-Natri ja Pekkarinen äänestivät tyhjää.
  • Ylen haastattelussa Luonnonsuojeluliiton nuori edustaja kiitti EU:ta kansallispuistoista ja uhanalaisten lajien suojelusta. Nämä ovat hyviä asioita, mutta entä EU:n päälinja ja tarkoitus kohti jatkuvaa talouskasvua ja pääomien, tavaroiden ja EU-kansalaisten vapaata liikkuvuutta? Eikö käytäntö = kasvu ja tavaran globaali rahtaaminen tuhoa monin verroin sen, mitä suojeluohjelmilla tavoitellaan?

    Mielestäni EU ei ole toiminut vastuullisesti sodan ja rauhan kysymyksissä, se on pikemminkin rahapiirien kuin rauhan saati ympäristön järjestö. Demokratiasta puhumattakaan – kukin meistä tietänee vaikutusmahdollisuutensa EU:n päätöksiin.




Venäjä-moralisointi ei auta

”Juuri niin käynnistettiin valtava Ukraina-mustamaalaus – ja juuri niin voitaisiin aloittaa Kremlin niin halutessa isompi Suomen demonisointi. ” (Ilta-Sanomien pääkirjoitus 9.6.2020)

Näin IS analysoi Venäjän poliittisten toimijoiden, ennen kaikkea Venäjän sotahistoriallisen seuran harjoittamaa historian uudelleenkirjoitusta.  Pahoittelen, että kommenttini on blogiksi  kovin pitkä.

Noin viiden vuoden aikana Venäjällä on vainottu Stalinin terrorin teloitus- ja joukkohautapaikan Sandarmohin löytäjää ja tutkijaa Juri Dmitrieviä, yritetty kaivauksin osoittaa, että uhrit ovat  suomalaisten miehittäjien 1941-44 joukkoteloittamia sotavankeja. Tuloksien puute ei estänyt kirjasen julkaisemista suomalaisen kohudosentin kustantamana. Professori Kujala on kritisoinut sitä.

Venäjän rikostutkintakomitea on käynnistänyt tutkimuksen suomalaisten miehittäjien Karjalassa suorittamasta kansanmurhasta polttouuneineen ja elävältä hautaamisineen, joskin hanke pian katosi viraston nettisivulta. Kontupohjaan aiotaan pystyttää  elokuvan teosta jääneistä lavasteista lasten keskitysleiri, puuhaajat ovat saaneet valtiolta miljoonien ruplien apurahan.  Paikalla ei ole ollut lasten keskitysleiriä, ja kaupunkilaiset vastustavat hanketta, joka turmelisi keskeisen virkistysalueen.

Uusin ”uutinen” ovat suomalaisten piiritettyyn Leningradiin pudottelemat tappavat lelut. En ole selvillä Suomen lentopommituksista Leningradiin, ehkä niitä tehtiin. Tappavat lelut tuovat kuitenkin mieleen toisaalta Stalinin aikaiset väitteet lelunalleihin pannusta lasimurskasta, toisaalta nykyajan rypälepommit, joissa käytetään maastoon leviäviä pikkuesineitä. Räjähtäessään ne vammauttavat uteliaita lapsia.

Näin räikeään historiapolitiikkaan emme ole tottuneet. Neuvostoliitto/Venäjä ei ole korostanut sodan tapahtumia vaan rakentanut naapurisuhteita tähdäten siihen, ettei Suomi uhkaisi sitä. Muut kuin tutkijat ja hyvin vanhat suomalaiset eivät tiedä 1930-40-lukujen ”ryssävihasta” ja sotapropagandasta. Ei liioin Itä-Karjalan miehityshallinnosta, joka kokosi venäjänkielisiä leireille lähetettäviksi sinne, minne Kolmas valtakunta myöhemmin määrää. Joukkoteloituksista saati polttouuneista ei ole tutkimustietoa. Tuhannet sotavangit ja keskitysleirien asukkaat kuolivat nälkään, kylmään, tauteihin ja raskaaseen työhön, myös lapset. Vepsäläisiä ja karjalaisia taas suomalaistettiin mm. kouluissa.

Rikostutkintavirasto nojautuu syytöksissään turvallisuusviranomaisten (NKVD / KGB / FSB) raportteihin. Niiden luotettavuuden näkee 1950-luvun rehabilitaatioista, joissa satojen tuhansien uhrien syytteet kumottiin ”koska rikosta ei ole tapahtunut”. Syyte oli ilmiantajan tai kuulustelijan sepite, jonka kidutettu uhri allekirjoitti. Sodan aikana ja jälkeen miehityksen alla eläneitä ja sotavankeja kohdeltiin maanpettureina, joten heillä oli vahva motiivi liioitella kokemiaan kauhuja kuulustelijoille.

Jelena Tšižova kuvaa syksyllä ilmestyvässä romaanissaan Muistista piirretty kaupunki, kuinka terveet turvallisuusmiehet sepittivät piiritetyssä Leningradissa vihollisten merkinantajia, paniikin lietsojia yms. osoittakseen tarpeellisuutensa ja välttääkseen rintamapalveluksen. Rikostutkintakomitean käyttämät tietolähteet eivät siis ole luotettavia.

* * *

Miksi Venäjä sitten uudelleenkirjoittaa jatkosodan historiaa? Arja Paananen ja moni muu tyytyy moralisoimaan Putinin ja Kremlin pahuudesta ja ennustaa hyökkäystä Suomeen ja/tai EU:n hajottamista (tarvitaankohan siihen Venäjää). Suomea verrataan suoraan Ukrainaan. Kreml ei ole myöntänyt Sevastopolin ydintukikohdan ratkaisevaa vaikutusta Krimin laittomaan anneksioon 2014 ja sekaantumiseensa Ukrainan sisällissotaan. Se puhuu venäjänkielisten asemasta, ja täkäläinen media näyttää nielevän valheen. Jopa Suomen venäjänkielisiä aletaan epäillä. Tärkein unohdus on kuitenkin sotilaallinen: meillä ei ole Venäjän sotilastukikohtia, ja Kreml tarkastelee meitä itseensä kohdistuvan uhkan näkökulmasta. Juuri siinä on tapahtunut muutos.

IS:n pääkirjoituksessa mainitaan Makarovin Nato-lausunto ja presidentti Niinistön vastaus – vuonna 2012. Sen jälkeen Suomi on solminut Naton kanssa isäntämaasopimuksen 2014, Naton ydinasemahtien Yhdysvaltojen ja Englannin kanssa sotilaallisen aiesopimuksen 2018 (minkä Venäjä tulkitsi lähes Nato-jäsenyydeksi ), liittynyt Nato-vetoisiin JEFF-joukkoihin 2018. Suomessa järjestetään vuosittain kymmeniä sotaharjoituksia, joihin osallistuu Nato-maiden joukkoja ja joiden käsikirjoituksessa vihollinen on käytännössä Venäjä. Tämä kaikki tiedetään Moskovassa.

Keväällä 2019 Yhdysvallat osallistui 2 kk Arctic Challenge-harjoitukseen samaan aikaan kun meillä pidettiin eduskunta- ja EU-vaalit.  Silti ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ollut taaskaan vaalikysymys, ja niinpä hävittäjähankinta ja liukuminen Natoon sai edetä armeijan ohjauksessa.

Laaja yleisö on Venäjällä suhtautunut Suomeen lähes idealisoiden ja pitänyt hyvänä naapurina. Nyt tilannetta muutetaan aktiivisesti. Nato ja Yhdysvallat on Venäjän päävastustaja, Venäjä taas Naton. Kun Suomi ujuu Natoon, meistä tulee vihollismaa ja tämä halutaan saattaa venäläisten tietoon. Tämä vastasiirto olisi  kannattanut ottaa huomioon, kun tehtiin siirtoja kothi Natoa.

Suomen imagoa muokkaavat nyt painavammat tahot kuin maksettu kodudosentti: hallintoa lähellä oleva sotahistoriallinen seura, rikostutkintavirasto, virallinen RIA Novosti. Suurimpia ongelmiamme eivät olekaan pakolaisvyöry (1), tonttikaupat (2) tai valheet lastensuojelusta (3). Saati Pietarin trollitehdas (4), jossa tuskin on suomentaitoisia -– mistäpä heitä löytyisi?

Alafuzoffin työryhmän Venäjä-raportti kannattaisi lukea tästä näkökulmasta: jos Suomi on nyt Venäjän turvallisuuspolitiikassa vähemmän merkittävä maa kuin kylmän sodan aikana, se on oikein hyvä. Nuo neljä vuosientakaista vasta-argumenttia joutaa unohtaa, pulmat ovat hankalampia. Hybridisodan asiantuntijat tekisivät järkevästi, jos miettisivät niiden sijasta Naton puuhia Lapissa, Murmanskin naapurissa. Ja Rissalassa, josta  lennellään jatkuvasti Venäjän rajalle. Kysykää vaikka Nurmeksen ja Lieksan asukkailta.

”Niinistöllä olisi nyt hyvä hetki viheltää peliä poikki. Siitä jäisi ainakin selkeä nettijälki, sillä muuten voi käydä niin, että vaikeneminen tulkitaan myöntymisen merkiksi.” (IS 9.6.2020)

Entä jos Niinistö ei uskalla ottaa asiaa puheeksi, koska Venäjä voi alkaa kysellä Suomen Nato-sopimuksista ja -sotaharjoituksista?

Eduskunnan pitäisi kiireesti perehtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, ruveta käsittelemään sitä. Aloittaa voisi karttaharjoituksesta. Armeijan, PS-värisuoran ja presidentin osaaminen alkaa olla nähty.

Ja mediassa voitaisiin vaihtaa mustavalkoinen väritelkkariin.

euraasia

Karttaharjoitus: merkitse kartalle valtioiden rajat ja nimet. Korosta Nato-maiden nimet sinisellä, Shanghai-liiton maat punaisella, puolueettomat vihreällä ja harmaan vyöhykkeen maat turkoosilla.

 

Komentajan jäähyväiskumarrus

”Puolustusvoimainen komentaja Jarmo Lindberg muisteli käyneensä Washingtonissa 26 viime vuoden aikana vähintään kerran vuodessa.

Hän on nyt Yhdysvaltain pääkaupunkiseudulla viimeistä kertaa virkamatkalla. Lindberg jää ensi kuussa eläkkeelle.” (YLEn uutiset 10.7.2019)

Tätä Ylen uutista kuuntelin aamulla 10.7. tukka pystyssä. Itsenäisen, sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen puolustusvoimien komentaja Lindberg jää kuukauden päästä Us_legion_of_meit_commander-Fineläkkeelle. Hän kävi jäähyväisvierailulla Yhdysvaltojen puolustushaarojen yhteisen aselajineuvoston puheenjohtajan, kenraali Dunfordin luona. Minusta tapaus kuulosti jäähyväismatkalta ylikomentajan luo. Lindberg otettiin vastaan kunnialaukauksin ja palkittiin Yhdysvaltojen asevoimien kunniamerkillä  Legion of Merit. Se myönnetään poikkeuksellisista saavutuksista ja palveluksista myös ulkomaalaisille.  Edelliset kaksi komentajaa, Hägglund ja Kaskeala, ovat saaneet samanlaisen.

Kuvitellaanpa, että Meksikon puolustusvoimien komentaja ravaisi Venäjän pääesikunnassa joka vuosi ja jäähyväis- ja palkitsemiskäynnillä ennen eläköitymistään. Että Meksikossa olisi valtiollisten vaalien aikaan Venäjän johtamat kahden kuukauden sotaharjoitukset. Mitenkähän arvioitaisiin Meksikoa ja sen vaalien vapautta, miten USA reagoisi? Ehkä meitäkin arvioidaan siten ns. lännen ulkopuolella, siis suurimmassa osassa maailmaa. Emme tiedä.

Mitä olivat ne poikkeukselliset saavutukset, joista komentaja Lindberg palkittiin? Hän on vieraillut vuosittain Yhdysvalloissa vuodesta 1993  –  sama ajanjakso, jona maatamme on kytketty Yhdysvaltoihin ja Natoon (ent. rauhan-) kumppanuussopimuksen, Hornet-hankinnan, Afganistanin sotayhteistyön, Lindbergin allekirjoittaman Nato-isäntämaasopimuksen,  Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa solmittujen yhteistyösopimusten kautta. Nopean reagoinnin joukkoihin JEF:iin liityttiin v. 2017.  Ja nyt liittoutumista ollaan vahvistamassa mielettömän kalliilla hävittäjäkoneiden hankinnalla (allekirjoita adressi),  jossa Nato-maiden toimittajat tuntuvat olevan vahvoilla. Tapahtumista ja salaisista asiakirjoista kertoo Pentti Sainion Minne Suomi pommittaa? (linkissä podcast-haastattelu).

Asiasta ei ole keskusteltu avoimesti hallituksessa, eduskunnassa saati kansalaisyhteiskunnassa, vaan faktinen liittoutuminen on edennyt vaivihkaa, armeijan ja puolustusministeriön ylimmän johdon päätöksillä, viime vuodet Perussuomalaisten/Sinisten johdolla. Sotilaallisen liittoutumattomuutemme uskottavuutta on murennettu, Kremlin silmissä olemme yhä vahvemmin osa Venäjän-vastaista Natoa. Naton itälaajenemisen rinnalla ja osana tämä on kiristänyt ilmapiiriä Itämerellä ja ruokkinut militarismia ja autoritäärista hallintoa Venäjällä.

Sipilän hallituksen puolustusselontekoon ( 2017) sisältyy eduskunnassa lisätty lausunto, ettei aluettamme voi kukaan käyttää kolmannen valtion uhkaamiseen. Miten uskottava se kuitenkaan on ulkopuolisten silmissä? Tänäkin vuonna pidetään näet kymmeniä yhteisiä sotaharjoituksia Yhdysvaltojen ja muiden Nato-maiden kanssa – keväällä vaalien aikaan kahden kuukauden harjoitukset, joita johti USA. Harjoiteltavana on säännöllisesti Venäjän hyökkäyksen torjuminen. Valitettavasti on olemassa vaara, että ”sitä saa mitä tilaa”, eikä hintaa silloin maksa Yhdysvallat, jota suojaa valtameri idästä ja lännestä.

Jos joku näkee Natolla olevan muita poliittisia funktioita kuin Venäjä-vastaisuus ja  USA:n globaalin herruuden tukeminen, kuulisin niistä mielelläni. Liittoutuminen sen kanssa on vaarallista, koska Suomella on 1300 km yhteistä rajaa Venäjän kanssa, joka ei paikaltaan  katoa: valloitusretkiä ovat 1600-luvulta lähtien tehneet Puola, Ruotsi, Ranska, Britannia, Saksa, mutta heikoin tuloksin.

Nuo sodat selittävät, miksi Kremlin on helppoa saada kansalaiset uskomaan ulkoiseen uhkaan.  2000-luvun operaatiot Naton laajentamiseksi eivät ole sujuneet aiotulla tavalla ja seurauksena on huono tilanne Ossetiassa ja Ukrainassa.  Venäjän kansalaisvapauksiin ja demokratiaan vaikutukset ovat olleet kielteisiä, ja tästä kantavat osavastuun ne, jotka antavat propaganda-aseita Moskovan silovikien käsiin (armeija, turvallisuuspalvelu, sisäministeriön joukot).

Tällä kaikella on myös voittajansa: militarismi-nationalismi-äärioikeistolaisuus, varusteluteollisuus ja asekauppa Venäjällä ja Kiinassa, Nato-maissa, Ruotsissa ja meillä. Demokratia, rauhanpolitiikka, sosiaalivaltio, kulttuuri ja ympäristö ovat ahdingossa joka taholla.  Hyvä esimerkki on äsken voimaan astunut tiedustelulaki. Sen laajapohjainen hyväksyminen on osoitus olemattomasta  turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja analyysista eduskunnassamme.

Kaikesta tästäkö Lindberg siis palkittiin? Rauhan, demokratian ja ympäristön näkökulmasta häntä odottanee herostraattinen kuuluisuus.

 

Venäjän voitto Syyriassa

Venäjällä on viime ajat juhlittu voittoa Syyriassa. Virallisesti niin Venäjä kuin USA:kin on taistellut siellä ISISiä vastaan, mutta nyt sattui eteen Argumenty i Fakty -lehdessä Euraasialaisen analyysikerhon puheenjohtajan, ekonomisti Nikita Mendkovitšin kirjoitus Mitä Venäjä hyötyy Syyrian-voitostaan?  Se paljastaa suurvaltatoimijoiden todelliset tavoitteet.

Tärkeimpänä Mendkovitš pitää Venäjän alueellisen vaikutuksen voimistumista Välimerellä: Syyrian alueella olevia Venäjän tukikohtia Hmeiminia ja Tartusia modernisoidaan  ja laajennetaan. Venäjä on nyt myös Libyan uuden hallituksen poliittinen välittäjä ja avainliittolainen. Egypti antaa Venäjän käyttää jatkossa sotilaslentokenttiään ja Sudan on kutsunut venäläisen sotilastukikohdan alueelleen.

Mendkovitš  uskookin, että jos Venäjän rooli Välimerellä vakiintuu, se pystyy kontrolloimaan useimpia kauppateitä idän ja lännen välillä: uutta silkkitietä maitse, Suetzin merireittiä, Koillisväylää. Vain Hyväntoivonniemen kiertävä reitti jää tämän ulkopuolelle.

Venäjä pystyy ekonomistin mukaan ”suojelemaan poliittista järjestelmää” Naton ja Yhdysvaltojen näkemyksiä vastaan, samoin tuhoamaan terroristeja sotilaallisin keinoin. Miten kestävää terrorismin torjuntaa pommittaminen on, sitä Mendkovitš ei pohdi, vaikka Afganistan->Taleban ja Irak->ISIS ovat osoittaneet, että sotiminen vain lisää ja voimistaa terrorismia, jonka juuret ovat yhteiskunnassa ja hyökkäyssodan vääryyksissä.

Mendkovitš iloitsee Venäjän 6 miljardin dollarin asekaupoista epädemokraattisten Turkin ja Saudi-Arabian kanssa, samoin talous- ja tiedeyhteistyöstä Arabiemiraattien kanssa. Kuitenkin Emiraatit ja Saudi-Arabia sotivat Jemenissä, jossa sota, kolera ja nälänhätä aiheuttavat humanitaarisen kriisin. Maat myös haastavat sotaa sivussa pysyttelevän Qatarin kanssa.

Ulkopuolisten öljyntuottajamaiden sekaantuminen Lähi-idän asioihin on Mendkovitšille selviö, ja hän uskoo Venäjän nyt lähentelevän poliittisesti johtavan öljynviejämaan roolia. Muuttuneet suhdanteet sallivat myös edistää kaasuputkihanketta Turkish stream Venäjältä Etelä-Eurooppaan. Tämä vähentää Venäjän riippuvuutta Valko-Venäjän ja Ukrainan kautta kulkevasta putkesta, joten Venäjän ja EU:n suhteet voivat kohentua myös Ukrainan konfliktin osalta. Näin Mendkovitš arvelee.

Arvioitsija ei ole puhdas yksityishenkilö toimiessaan Euraasian analyysiklubin puheenjohtajana, lisäksi AiF on hallituksen kontrolloima lehti. Näkemyksiä voi siis pitää vähintään hyväksyttyinä.

Näemme, ettei sekaantumista toisten maiden ja alueiden asioihin kyseenalaisteta Venäjällä kuten ei Yhdysvalloissakaan. Jos joku on luullut, että Syyriassa soditaan ISISistä tai Assadista, näkee referaatistani, että näillä on Kremlille (kuten Pentagonillekin) merkitystä  sotilastukikohtien säilymisen tai menetyksen, öljy- ja kaasuvarojen ja kuljetuksen, liikenteen kontrolloimisen kannalta. Samaa pätee paljolti Krimiin = Sevastopoliin kuten Guamiin = Diego Garciaan. Siellä asukkaat eivät jaksa iloita  suurvallan osoittamasta mielenkiinnosta, eikä ilo anneksiosta Krimilläkään  ole sataprosenttista.

edit: toimitus toteaa jutun lopussa, etteivät näkemykset välttämättä vastaa sen katsomuksia. Tämä saattaa olla varmistelua.

Hävittäjäkoneet vastaan turvallisuus

Armeijan hukatut miljardit -teoksen kirjoittaja Pentti Sainio kertoi Joensuussa Hornet-kaupan kokemuksista: eduskunnalta pimitettiin hankinnan todellinen hinta siten, että päätös tehtiin aseistamattomien koneiden pohjalta. Sen jälkeen on riittänyt lisämenoja aseistusta ja päivityksiä ostettaessa, 1,5 miljardin euron sijasta rahaa on palanut 4. Niinpä muualla on säästetty: lakkautettu varuskuntia, jätetty uusi suurtykkijärjestelmä vaille ammuksia.

Oudointa lienee, että koneita ostettiin 64 vaikka tarvittiin n. 20, enintään 40. Ilmavoimat sai sen, mitä ilkesi pyytää, kiitos Ahon, Viinasen ja E. Rehnin. Nyt ei harjoitteluun riitä lentäjiä eikä kerosiinia. Toisaalta Suomen puolustus on nyt tiukassa kytköksessä Nato-maahan ja ilmavoimien komentokieli ”turvallisesti” fingelska.

Hornetien tilalle aiotaan nyt ostaa uusia koneita ja jälleen 64 kpl. Hankinnan valmistelee Sipilän hallitus, keskeisesti ministeri Jussi Niinistö. Lopullinen päätöksenteko jää seuraavalle vaalikaudelle. Ruotsi on tarjonnut vuokralle Gripen-koneitaan, joka olisi selvästi edullisinta. Niiden testituloksissa on ongelmia, mutta Sainio arvioi, että syynä on tulosten näpelöinti. Puolustusministeriö ja ilmavoimat vaativat tietenkin kalleinta vaihtoehtoa.

Ilmavoimien suosikki on yhdysvaltalainen F-35, jonka hinta on moninkertainen muihin verrattuna. On puhuttu 10 miljardista, mutta Sainio arvioi lukua kolmasosaksi todellisista kustannuksista. Pelkkä lentäjän elektroninen kypärä maksaa 400 000 e.

Hankintapäätös aiheuttaisi siis rajuja leikkauksia muihin julkisiin menoihin, rahoitettiinpa osto velalla tai muilla tavoin. Hyvinvointivaltion murentaminen ainakin vähentää sekä ihmisten turvallisuudentunnetta että yhteiskunnan vakautta ja vallan legitimiteettiä. Myös motivaatiota maan puolustamiseen.

F35-koneet ovat lentäviä tykkejä ja tiedustelulaitteita. Niiden viesti- ja komentojärjestelmä on pitkä ja mutkikas, altis elektroniselle häirinnälle. Ilmavoimiemme johto olisi edelleen Pentagonista riippuvainen.

F-35-koneita myytiin puolipakolla Norjaan ja kaupitellaan nyt innolla Suomeen. Täältä käsin niillä voidaan vakoilla Kuollan niemimaan lisäksi myös Pietarin alueita. Lentotiedustelua on jo harjoiteltu mm. Rissalasta v. 2016; toukokuun lopussa on valtava lentosotaharjoitus Pohjoiskalotissa. Toiminta kohdistuu Venäjää vastaan, ja siellä tämä havaitaan. Vakoileminen horjuttaa turvallisuuttamme.

F-35-koneiden valinta ei olisikaan maanpuolustusta, vaan ideologinen ja sotilaspoliittinen ratkaisu. Suomea sotkettaisiin entistä pahemmin USA:n sotilastiedusteluun, Natoon ja sen konflikteihin seurauksineen. Ei auta tiedustelulaki terrorismin torjunnassa, jos Suomi asemoituu osaksi Lähi-idässä sotivaa länttä – tai itää. Lockheed-Martin toki kiittäisi ja pääministeri kutsuttaisiin Trumpille kylään, kuten Aho Bushille 1992.

Maanpuolustuksessa Sainio kannattaa tykistöä ja ilmatorjuntaa; hän arvelee, että aluevalvontaan tarvittavat 20 toimivaa Hornetia löytyy vielä pitkään.

Aseita on yllin kyllin, käytettäköön budjettivarat vakaan yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Torjukaamme ilmastonmuutosta, vaatikaamme aseistariisuntaa. Nämä sijoitukset antavat todellista turvaa. Liity Rauhanpuolustajiin

page1-320px-Broken-f18-stop-all-wars-now.pdf

Sodalla ei edistetä hyvää

Otsikon väite tuntuu ehkä itsestään selvältä. Kuitenkin hyökkäykset selitetään hyvillä aikeilla: ”Vastustamme väkivaltaa ja terrorismia, kostamme ne oikeudenmukaisesti,  pystytämme demokratian, takaamme ihmisoikeudet, oikean uskon ja arvot kaatamalla tuon hirmuhallituksen, puolustaudumme”. Useimmiten kohdemaassa on öljyä eikä sen hallitus tottele ylikansallisia yhtiöitä. Jos tottelee, hallinto saa olla miten hirmuinen tahansa (vrt. Saudi-Arabia).

Mutta saavutetaanko julistetut päämäärät?

I ”Terrorismin vastaista sotaa” on käyty Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Irakissa noin vuodesta 2000 lähtien. Tuloksena on tuhansia kuolleita sotilaita, satoja tuhansia tapettuja siviilejä ja miljoonia pakolaisia lähialueilla ja kaukana, jopa Suomessa.

Toinen tulos on islamistinen terrori: Taleban, al-Qaida, al-Nusran rintama,  ISIS (Daesh) terrorisoivat naisia ja muita siviilejä, pakkovärväävät sotilaita uhaten kidutuksella ja murhalla; ne myös ovat lähes ainoita, jotka ”työllistävät” sekasortoisissa oloissa. Värväys kohdistuu myös Euroopassa ja USA:ssa asuviin muslimeihin, ja sitä helpottaa heihin kohdistuva syrjintä, vihapuhe ja väkivalta. Harvakseltaan terroristit iskevät  Eurooppaankin: Lontoo, Pariisi, Bryssel, Pietari, nyt myös Tukholma. – Ei-islamistisista terroristeista tunnetuin on Anders Brejvik.

Sodanvastustajat varoittivat sekä tuhoista ja pakolaisuudesta että terrorismin kasvusta, mutta media ja poliitikot näyttävät kuuntelevan sotilasjohtoa, vaikka se on jäävi – ja väärässä.

II Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on ”edistetty” öljyvaltio Irakissa, jossa valtio on hajonnut eikä ole toiminut 14 vuoteen. Öljyvaltio Libyassa diktaattori Gaddafin (EU:n liittolainen siirtolaisten pysäyttämisessä) kaatamista tuettiin lentopommituksin. Diktaattori kaatuikin, mutta demokratian ja ihmisoikeuksien sijasta seurasi kaaos ja maan jakaantuminen, mikä sopii hyvin öljyfirmoille. Libyan armeijan aseet myytiin mm. Syyrian, Sudanin ja Malin sotiin.

Öljykaupalle tärkeässä Syyriassa oli 2012 demokratialiike, jota Assadin hallitus ampui; liike militarisoitui ja hajosi nopeasti mm. uskontojen perusteella. Islamistien osuus on vahva. Assadin vastaisesta demokratiaprojektista kehittyi ulkopuolisten ”avulla” lähihistorian pahin humanitäärinen katastrofi, maahan on tulvinut islamistitaistelijoita ja myös Venäjä on siellä turvaamassa tukikohtiaan.

USA:n ja Venäjän koneet pommittivat ISISin alueita, mutta 6.4. USA ampui 59 ohjusta Assadin tukikohtaan. Venäjä irtisanoi heti alueen lentoliikenteen koordinoinnin , on tuomassa omaa sota-alustaan paikalle. Tilanne on todella vaarallinen. Trump perusteli ohjusiskua kaasuiskulla, jonka tekijä ja kaasun alkuperä ovat epäselviä. Presidentti viittasi taannoin mahdollisuuteen, että Assad voisi jäädä Syyrian johtoon. USA:n ärsyttäminen ei siis ollut hänen etujensa mukaista, vaan opposition. Aiheen uutisoinnilta Suomessa kaipaisi sen tiedostamista, että USA ja Venäjä ovat ydinasevaltioita.

Kolmas epäonnistunut demokratiaprojekti on Ukraina. Siellä vastustettiin korruptoitunutta hallintoa talvella 2013-14 ja USA:n Kerry ja Nuland sekä EU:n korkea edustaja Ashton kävivät kannustamassa mielenosoittajia. Melkoisen kaksinaamaista, olihan hiljan  hajotettu kovaotteisesti Occupy -mielenosoituksia USA:ssa ja säädetty kovat rangaistukset poliittisista mielenosoituksista Espanjassa; paraikaa runnottiin Kreikkaa talouskurimukseen yksityistämällä satamia ja alentamalla palkkoja ja eläkkeitä.

Maidanin mielenosoituksissa johdon ottivat lopulta nationalistit ja ennestään tutut oligarkit. He päättivät pyrkimisestä Natoon ja EU:hun sekä venäjänkielen aseman heikentämisestä. Venäjä katsoi Nato-jäsenyyden uhkaavan Sevastopolin tukikohtaa, joten se valtasi (verettömästi) Krimin. Kielipäätös jäi allekirjoittamatta, mutta toimi silti sytykkeenä Donetskin ja Luhanskin alueiden ”itsenäistymiselle” ja sodan puhkeamiselle. Venäjä on sekaantunut sotaan asetoimituksin ja vapaaehtoisin (ainakin elokuussa 2014 myös sotilain). Länsimaat ovat rahoittaneet ja aseistaneet Ukrainan hallitusta ja sotaan on osallistunut vapaaehtoisia eri maista. (tietolähde) – Ukrainan hajoamista vastustetaan, vaikka Jugoslavian hajoamista kannatettiin.

Itä-Ukrainassa on sodittu kolme vuotta, lähes 10 000 ihmistä menehtynyt ja asukkaiden tilanne tukala. Rauhaa ei näy, koska ulkopuoliset kannustavat ja sekä Ukrainan että Venäjän johto tarvitsevat ulkoista vihollista kansan yhdistämiseen. Nationalismi rehottaa molemmin puolin, eivätkä maiden suhteet normalisoitune vuosikymmeniin. Surullista, sillä niissä asuu miljoonia toistensa kansalaisia ja ukrainalais-venäläisiä perheitä.

Tämäkin demokratia- ja ihmisoikeusprojekti tuotti siis surkean tuloksen sekä lännen toimin ukrainalaisille että Venäjän toimin venäläisille. Ukrainan muista vähemmistöistä puhumattakaan. Ulkopuolisella painostuksella ja eristämisellä ei edistetä demokratiaa ja ihmisoikeuksia myöskään Venäjällä.

III Kolme kiistatonta hyötyjää näissä sodissa on: 1) terroristijärjestöt vahvistuvat, kun eri maat lyhytnäköisistä taktisista syistä rahoittavat ja aseistavat niitä.
2) Sotilaspiirien poliittinen painoarvo kasvaa, esim. Venäjällä armeijan ja turvallisuuspalvelun asema on ratkaiseva. Pentagonilla on ollut suuri vaikutus George W. Bushin toimintaan, samoin arvattavasti Trumpiin. Obaman kaudella asevienti kasvoi suurimmilleen, 169 mrd dollariin.  Myös Suomessa puolustusministerin ja puolustusvoimien poliittinen vaikutusvalta kasvaa (virheellisten) uhka- ja viholliskuvien takia. Puolustuspolitiikka on ohittanut ulkopolitiikan vaikkapa Ulkopoliittisen instituutin turvallisuuskäsityksessä, eikä ilmastokriisiä nähdä.

3) Sotateollinen kompleksi, sotilaallinen tutkimus, asebisnes ovat voittaneet: ”Since 2001, the base defense budget has soared from $287 billion to $530 billion — and that’s before accounting for the primary costs of the Iraq and Afghanistan wars.”  USA:n puolustusbudjetti siis kaksinkertaistui 2001-2013, ja sodat mukaan lukien nousu oli vielä huimempi. Tietoa sotilasmenoista ja alan firmoista on täällä.

Samaan aikaan ilmastokriisi etenee vauhdilla, joten lapsillamme ei olisi varaa moiseen asetuotantoon, sotaharjoitteluun saati sotimiseen.

rauhanpuolustajat

Liity rauhan puolustajiin

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.


Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com
Follow Rauhanveteraani Kirsti Era on WordPress.com

Historiantutkijan näkötorni

Länsirannikolla asustavan historiantutkijan kirjoituksia menneisyydestä ja nykyhetkestä

Emilia Kukkala

Toimittaja ja kirjailija

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

RASTER.FI

Rasisminvastainen tutkijaverkosto | ANTI-RACIST RESEARCH NETWORK

emmintää

Emmi welds and tells tales.