Posts Tagged 'Venäjä'

Hävittäjäkoneet vastaan turvallisuus

Armeijan hukatut miljardit -teoksen kirjoittaja Pentti Sainio kertoi Joensuussa Hornet-kaupan kokemuksista: eduskunnalta pimitettiin hankinnan todellinen hinta siten, että päätös tehtiin aseistamattomien koneiden pohjalta. Sen jälkeen on riittänyt lisämenoja aseistusta ja päivityksiä ostettaessa, 1,5 miljardin euron sijasta rahaa on palanut 4. Niinpä muualla on säästetty: lakkautettu varuskuntia, jätetty uusi suurtykkijärjestelmä vaille ammuksia.

Oudointa lienee, että koneita ostettiin 64 vaikka tarvittiin n. 20, enintään 40. Ilmavoimat sai sen, mitä ilkesi pyytää, kiitos Ahon, Viinasen ja E. Rehnin. Nyt ei harjoitteluun riitä lentäjiä eikä kerosiinia. Toisaalta Suomen puolustus on nyt tiukassa kytköksessä Nato-maahan ja ilmavoimien komentokieli ”turvallisesti” fingelska.

Hornetien tilalle aiotaan nyt ostaa uusia koneita ja jälleen 64 kpl. Hankinnan valmistelee Sipilän hallitus, keskeisesti ministeri Jussi Niinistö. Lopullinen päätöksenteko jää seuraavalle vaalikaudelle. Ruotsi on tarjonnut vuokralle Gripen-koneitaan, joka olisi selvästi edullisinta. Niiden testituloksissa on ongelmia, mutta Sainio arvioi, että syynä on tulosten näpelöinti. Puolustusministeriö ja ilmavoimat vaativat tietenkin kalleinta vaihtoehtoa.

Ilmavoimien suosikki on yhdysvaltalainen F-35, jonka hinta on moninkertainen muihin verrattuna. On puhuttu 10 miljardista, mutta Sainio arvioi lukua kolmasosaksi todellisista kustannuksista. Pelkkä lentäjän elektroninen kypärä maksaa 400 000 e.

Hankintapäätös aiheuttaisi siis rajuja leikkauksia muihin julkisiin menoihin, rahoitettiinpa osto velalla tai muilla tavoin. Hyvinvointivaltion murentaminen ainakin vähentää sekä ihmisten turvallisuudentunnetta että yhteiskunnan vakautta ja vallan legitimiteettiä. Myös motivaatiota maan puolustamiseen.

F35-koneet ovat lentäviä tykkejä ja tiedustelulaitteita. Niiden viesti- ja komentojärjestelmä on pitkä ja mutkikas, altis elektroniselle häirinnälle. Ilmavoimiemme johto olisi edelleen Pentagonista riippuvainen.

F-35-koneita myytiin puolipakolla Norjaan ja kaupitellaan nyt innolla Suomeen. Täältä käsin niillä voidaan vakoilla Kuollan niemimaan lisäksi myös Pietarin alueita. Lentotiedustelua on jo harjoiteltu mm. Rissalasta v. 2016; toukokuun lopussa on valtava lentosotaharjoitus Pohjoiskalotissa. Toiminta kohdistuu Venäjää vastaan, ja siellä tämä havaitaan. Vakoileminen horjuttaa turvallisuuttamme.

F-35-koneiden valinta ei olisikaan maanpuolustusta, vaan ideologinen ja sotilaspoliittinen ratkaisu. Suomea sotkettaisiin entistä pahemmin USA:n sotilastiedusteluun, Natoon ja sen konflikteihin seurauksineen. Ei auta tiedustelulaki terrorismin torjunnassa, jos Suomi asemoituu osaksi Lähi-idässä sotivaa länttä – tai itää. Lockheed-Martin toki kiittäisi ja pääministeri kutsuttaisiin Trumpille kylään, kuten Aho Bushille 1992.

Maanpuolustuksessa Sainio kannattaa tykistöä ja ilmatorjuntaa; hän arvelee, että aluevalvontaan tarvittavat 20 toimivaa Hornetia löytyy vielä pitkään.

Aseita on yllin kyllin, käytettäköön budjettivarat vakaan yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Torjukaamme ilmastonmuutosta, vaatikaamme aseistariisuntaa. Nämä sijoitukset antavat todellista turvaa. Liity Rauhanpuolustajiin

page1-320px-Broken-f18-stop-all-wars-now.pdf

Mainokset

Sodalla ei edistetä hyvää

Otsikon väite tuntuu ehkä itsestään selvältä. Kuitenkin hyökkäykset selitetään hyvillä aikeilla: ”Vastustamme väkivaltaa ja terrorismia, kostamme ne oikeudenmukaisesti,  pystytämme demokratian, takaamme ihmisoikeudet, oikean uskon ja arvot kaatamalla tuon hirmuhallituksen, puolustaudumme”. Useimmiten kohdemaassa on öljyä eikä sen hallitus tottele ylikansallisia yhtiöitä. Jos tottelee, hallinto saa olla miten hirmuinen tahansa (vrt. Saudi-Arabia).

Mutta saavutetaanko julistetut päämäärät?

I ”Terrorismin vastaista sotaa” on käyty Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Irakissa noin vuodesta 2000 lähtien. Tuloksena on tuhansia kuolleita sotilaita, satoja tuhansia tapettuja siviilejä ja miljoonia pakolaisia lähialueilla ja kaukana, jopa Suomessa.

Toinen tulos on islamistinen terrori: Taleban, al-Qaida, al-Nusran rintama,  ISIS (Daesh) terrorisoivat naisia ja muita siviilejä, pakkovärväävät sotilaita uhaten kidutuksella ja murhalla; ne myös ovat lähes ainoita, jotka ”työllistävät” sekasortoisissa oloissa. Värväys kohdistuu myös Euroopassa ja USA:ssa asuviin muslimeihin, ja sitä helpottaa heihin kohdistuva syrjintä, vihapuhe ja väkivalta. Harvakseltaan terroristit iskevät  Eurooppaankin: Lontoo, Pariisi, Bryssel, Pietari, nyt myös Tukholma. – Ei-islamistisista terroristeista tunnetuin on Anders Brejvik.

Sodanvastustajat varoittivat sekä tuhoista ja pakolaisuudesta että terrorismin kasvusta, mutta media ja poliitikot näyttävät kuuntelevan sotilasjohtoa, vaikka se on jäävi – ja väärässä.

II Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on ”edistetty” öljyvaltio Irakissa, jossa valtio on hajonnut eikä ole toiminut 14 vuoteen. Öljyvaltio Libyassa diktaattori Gaddafin (EU:n liittolainen siirtolaisten pysäyttämisessä) kaatamista tuettiin lentopommituksin. Diktaattori kaatuikin, mutta demokratian ja ihmisoikeuksien sijasta seurasi kaaos ja maan jakaantuminen, mikä sopii hyvin öljyfirmoille. Libyan armeijan aseet myytiin mm. Syyrian, Sudanin ja Malin sotiin.

Öljykaupalle tärkeässä Syyriassa oli 2012 demokratialiike, jota Assadin hallitus ampui; liike militarisoitui ja hajosi nopeasti mm. uskontojen perusteella. Islamistien osuus on vahva. Assadin vastaisesta demokratiaprojektista kehittyi ulkopuolisten ”avulla” lähihistorian pahin humanitäärinen katastrofi, maahan on tulvinut islamistitaistelijoita ja myös Venäjä on siellä turvaamassa tukikohtiaan.

USA:n ja Venäjän koneet pommittivat ISISin alueita, mutta 6.4. USA ampui 59 ohjusta Assadin tukikohtaan. Venäjä irtisanoi heti alueen lentoliikenteen koordinoinnin , on tuomassa omaa sota-alustaan paikalle. Tilanne on todella vaarallinen. Trump perusteli ohjusiskua kaasuiskulla, jonka tekijä ja kaasun alkuperä ovat epäselviä. Presidentti viittasi taannoin mahdollisuuteen, että Assad voisi jäädä Syyrian johtoon. USA:n ärsyttäminen ei siis ollut hänen etujensa mukaista, vaan opposition. Aiheen uutisoinnilta Suomessa kaipaisi sen tiedostamista, että USA ja Venäjä ovat ydinasevaltioita.

Kolmas epäonnistunut demokratiaprojekti on Ukraina. Siellä vastustettiin korruptoitunutta hallintoa talvella 2013-14 ja USA:n Kerry ja Nuland sekä EU:n korkea edustaja Ashton kävivät kannustamassa mielenosoittajia. Melkoisen kaksinaamaista, olihan hiljan  hajotettu kovaotteisesti Occupy -mielenosoituksia USA:ssa ja säädetty kovat rangaistukset poliittisista mielenosoituksista Espanjassa; paraikaa runnottiin Kreikkaa talouskurimukseen yksityistämällä satamia ja alentamalla palkkoja ja eläkkeitä.

Maidanin mielenosoituksissa johdon ottivat lopulta nationalistit ja ennestään tutut oligarkit. He päättivät pyrkimisestä Natoon ja EU:hun sekä venäjänkielen aseman heikentämisestä. Venäjä katsoi Nato-jäsenyyden uhkaavan Sevastopolin tukikohtaa, joten se valtasi (verettömästi) Krimin. Kielipäätös jäi allekirjoittamatta, mutta toimi silti sytykkeenä Donetskin ja Luhanskin alueiden ”itsenäistymiselle” ja sodan puhkeamiselle. Venäjä on sekaantunut sotaan asetoimituksin ja vapaaehtoisin (ainakin elokuussa 2014 myös sotilain). Länsimaat ovat rahoittaneet ja aseistaneet Ukrainan hallitusta ja sotaan on osallistunut vapaaehtoisia eri maista. (tietolähde) – Ukrainan hajoamista vastustetaan, vaikka Jugoslavian hajoamista kannatettiin.

Itä-Ukrainassa on sodittu kolme vuotta, lähes 10 000 ihmistä menehtynyt ja asukkaiden tilanne tukala. Rauhaa ei näy, koska ulkopuoliset kannustavat ja sekä Ukrainan että Venäjän johto tarvitsevat ulkoista vihollista kansan yhdistämiseen. Nationalismi rehottaa molemmin puolin, eivätkä maiden suhteet normalisoitune vuosikymmeniin. Surullista, sillä niissä asuu miljoonia toistensa kansalaisia ja ukrainalais-venäläisiä perheitä.

Tämäkin demokratia- ja ihmisoikeusprojekti tuotti siis surkean tuloksen sekä lännen toimin ukrainalaisille että Venäjän toimin venäläisille. Ukrainan muista vähemmistöistä puhumattakaan. Ulkopuolisella painostuksella ja eristämisellä ei edistetä demokratiaa ja ihmisoikeuksia myöskään Venäjällä.

III Kolme kiistatonta hyötyjää näissä sodissa on: 1) terroristijärjestöt vahvistuvat, kun eri maat lyhytnäköisistä taktisista syistä rahoittavat ja aseistavat niitä.
2) Sotilaspiirien poliittinen painoarvo kasvaa, esim. Venäjällä armeijan ja turvallisuuspalvelun asema on ratkaiseva. Pentagonilla on ollut suuri vaikutus George W. Bushin toimintaan, samoin arvattavasti Trumpiin. Obaman kaudella asevienti kasvoi suurimmilleen, 169 mrd dollariin.  Myös Suomessa puolustusministerin ja puolustusvoimien poliittinen vaikutusvalta kasvaa (virheellisten) uhka- ja viholliskuvien takia. Puolustuspolitiikka on ohittanut ulkopolitiikan vaikkapa Ulkopoliittisen instituutin turvallisuuskäsityksessä, eikä ilmastokriisiä nähdä.

3) Sotateollinen kompleksi, sotilaallinen tutkimus, asebisnes ovat voittaneet: ”Since 2001, the base defense budget has soared from $287 billion to $530 billion — and that’s before accounting for the primary costs of the Iraq and Afghanistan wars.”  USA:n puolustusbudjetti siis kaksinkertaistui 2001-2013, ja sodat mukaan lukien nousu oli vielä huimempi. Tietoa sotilasmenoista ja alan firmoista on täällä.

Samaan aikaan ilmastokriisi etenee vauhdilla, joten lapsillamme ei olisi varaa moiseen asetuotantoon, sotaharjoitteluun saati sotimiseen.

rauhanpuolustajat

Liity rauhan puolustajiin

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.

Rasismista ja projektioista

Sotilasaikakauslehdessä 10/2016 ilmestyi tutkija Saara Jantusen artikkeli (pdf – lataa ja lue Asiakirjaselaimella) PsyOppia somessa – kuinka rasismista tuli strategista. Sen alkupuolisko tarkastelee ns. maahanmuuttokriitikoiden ja Venäjän trollien tekniikoita, joilla häiritään toimittajien ja asiantuntijoiden työtä, mustamaalataan heitä ja hyökkäillään henkilökohtaisesti. Esimerkkejä tästä löytää seuratessaan sosiaalisen median maahanmuuttokeskusteluja; tosin huonoa keskustelukulttuuria ja henkilöön menemistä esiintyy kaikissa internetkeskusteluissa.

Jantunen on laatinut artikkeliin luokituksen rasistien painostuskeinoista, esimerkkejä kuitenkaan mainitsematta. Hän myös viittaa Venäjän informaatiovaikuttamisen teoriaan, johon olisi kiinnostavaa perehtyä ensi käden lähteistä. Niitä ei valitettavasti mainita.

Kirjoittaja kuvaa Venäjän roolin rasistisessa keskustelussa ja toiminnassa kattavaksi ja massiiviseksi, muttei dokumentoi arviotaan. Venäjän puolustelijoiden psyykkisiä ongelmia kuvataan, muiden selitysten pohdinta puuttuu. Se on sääli, sillä venäjänkielisten rasismikokemukset kouluista ja niiden mahdollinen yhteys nykyiseen innostumiseen Putinin suuruuspropagandasta ansaitsisivat selvittelyä, jopa psykologista ymmärtämystä, vaikkemme mielipiteitä jaakaan.

Olisi tarpeen seurata venäjänkielisten suomalaisten somekeskusteluja ja selvittää, ketkä lietsovat riitaa, ketkä uskovat / haluavat uskoa Putiniin, ketkä taas kritisoivat sekä Naton ja EU:n toimia että Kremliä. Ellei erittelyä tehdä, tulevat kaikki lännen toimia arvostelevat ihmiset leimatuiksi putinisteiksi. Suoraviivainen väittäminen resonoijiksi tai Putinin hyödyllisiksi aaseiksi ei nosta keskustelun tasoa.

Artikkelin jälkipuoliskon esimerkit ja näytöt Venäjän vaikuttamistoimista eivät vakuuta. Marco de Wittin matka Donbassiin ja Putinin ihailu,  Ilja Janitskinin yhteydet Bäckmaniin ja Putkoseen, Tallinnan vihainen mummo, muttei juuri muuta. Jantunen kirjoittaa: ”Venäjän ja sen etujärjestöjen tuki Euroopan äärioikeistolle [on] hyvin tiedossa”, mutta ei juuri esitä todisteita. Mainita olisi voinut vaikkapa Marine le Penin saaman lainoituksen tai Pietarissa maaliskuussa 2015 järjestetyn äärioikeiston kokouksen, johon täältä osallistui IPUn Jukka Davidsson. Yhteistyön laajuus ja merkitys äärioikeiston etenemiselle Länsi-Euroopassa tunnetaan kaikkiaan riittämättömästi, ja heikosti perustellut kovat väitteet syövät artikkelin uskottavuutta.

Oman ikäluokkani ihmisille Putinin ja FSB:n käden näkeminen kaikkialla tuo mieleen Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin, joissa ei ollut ongelmia, vaan vain lännen valhepropagandaa ja siihen uskovia vähämielisiä. Heitä pantiinkin pakkohoitoon. Sen politiikan tulokset tiedämme.

Rasismistrategiaa käsittelevässä artikkelissaan Jantunen on päätynyt käsittelemään myös itsenäisyyttä, hän siteeraa loukkaantuneena tallinnalaismummon tv-komenttia 10 vuoden takaa Viron itsenäisyyden menetyksestä. Mummojen vastakkaisiakin kommentteja varmaan löytyisi, jopa Tallinnasta. Hän myös kutsuu olkiukoksi käsitystä ”Suomen itsenäisyyttä kalvavasta EU:sta”. Jos ollaan tarkkoja, kansainvälisten järjestöjen jäsenyys velvoittaa aina; esim. Nato vaatii jäseniltään 2% varusteludjettia ja EU laatii direktiivejä ja kontrolloi budjetteja. Suvereniteettia rajataan näin valtion omilla päätöksillä, ja asiasta vallitsee demokratiassa eri näkemyksiä. Suomalaista EU-kritiikkiä ei liioin voida palauttaa Putiniin: vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä annettiin ei-ääniä 43%.

Sotilasaikakauslehti nostaa artikkelista virkkeen

”Toisin kuin Yhdysvaltojen, Venäjän vetovoima ei oikein riitä muuhun kuin pyrkimykseen näyttäytyä vähiten huonona ratkaisuna ongelmiin, joiden luomisessa Venäjä itse on ottanut aktiivisen roolin”.

Hämmentävä lause tutkijalta. Onko valtioiden ja blokkien suhteissa olennaista siis vetovoima eikä valta ja resurssien kontrolloiminen? Nähdäkseni lännen ja Venäjän konflikti on syvemmällä, sieltä löytyy mm.  Naton itälaajennus ja EU:n itäisen kumppanuusohjelman rajaus, asebisneksen intresseistä puhumattakaan. Molemmat osapuolet ovat syypäitä konfliktin kärjistymiseen. Venäjä käyttää kovaa kieltä lännestä, mutta voidaanko läntisenkään median Venäjää koskevia faktan- ja sanavalintoja pitää objektiivisina? Mielestäni propaganda on kaikkialla yhtä tarkoitushakuista, vaikka taitavuus vaihtelee.

* * *

Jantunen ei pohdi artikkelissaan rasismin ja oikeistopopulismin yhteiskunnallisia taustoja. Ellei sellaisia olisi, eivät edes Putin ja FSB pystyisi synnyttämään rasistisia mielenilmauksia tai kirjoittelua. Rasismi nousi Suomessa uhkaavasti jo 90-luvulla, skinit tekivät väkivaltaa mm. Joensuussa. Kuitenkin Venäjä oli heikko ja Putin Pietarin kaupunginhallinnossa. Sen sijaan meillä silloinkin oli joukkotyöttömyys ja kovaotteinen hallitus, joka harjoitti ”ainoaa mahdollista” politiikkaa. Aivan kuten nyt Sipilän hallitus, EKP, EU:n johto – ja Putin.

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja populismi selittää senkin, että Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannattajia nimitetään Venäjän vaikuttaja-agenteiksi. Malliesimerkki Jantusen kuvaamasta projektiomekanismista.

Leikkauksia sotapolitiikan varjossa

Suomi allekirjoitti perjantaina 7.10. aiejulistuksen puolustusyhteistyöstä USA:n kanssa. Taannoin tehtiin vastaava Iso-Britannian kanssa. Keväästä asti maassamme on tuon tuostakin harjoitellut USA:n ja muiden Nato-maiden joukkoja. Rauhanjärjestöt osoittivat mieltä Rissalassa, Kankaanpäässä ja Hangossa, mutta syksypuolella harjoitukset on pidetty matalalla profiililla eikä protesteja ole ollut. Aktiivinen yhteistyö Naton ja sen johtajan USA:n kanssa vaarantaa maamme turvallisuuden. Se on viesti Venäjälle, vaikka ministeri J.Niinistö muuta väittää, sillä  Venäjä kokee sen siten, kuten uusien aseiden sijoittaminen Pietarin ympäristöön osoittaa. Turvallisuuspoliittisenkin viestin sisältö ratkeaa  reseptiossa, so. vastaanottajien tulkinnan perusteella, ei vain lähettäjän intention. Voi myös kysyä, miksi näihin operaatioihin edes ryhdyttiin, ellei Venäjän varoittamiseksi – vaikkei se ole esittänyt Suomelle mitään vaatimuksia.

aseraha Aktivistin on nykyisin vaikea päättää, mihin SOS-hallituksen toimeen ensin tarttuisi: leikkauksiin lapsiperheiltä, eläkeläisiltä, vammaisilta ja opiskelijoilta, luokka- ja ryhmäkokojen kasvattamiseen, koulutusleikkauksiin, palkanalennuksiin ja työajan pidennyksiin väkisin runnotussa kiky-sopimuksessa, kehitysavun leikkauksiin ja kehitysbisneksen kasvuun, rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöjen valtionavun pienennyksiin, asemenojen kasvuun vai yhteisen omaisuutemme yksityistämiseen (tiet, SOTE-laitokset). Työsarkaa riittää ja kireä ilmapiiri syö voimia.

Kurjistava sisäpolitiikka selittää myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, Natoon hivuttavia puolustussopimuksia ja sota-alushankintoja (1,3 miljardia), samoin suunnitelmia puolustukseen soveltumattomien häivehävittäjien ostosta (ensin 10 mrd, kaikkiaan 30 mrd € + riippuvuus Pentagonista). Huomiomme suunnataan ”ulkoiseen viholliseen”, levitetään sodan pelkoa ja vihaa, talvisodan henkeä ja uhrimieltä (aivan kuten itänaapurissakin!). Iltapäivälehdet ja HeSa osallistuvat tähän vahvasti, eikä kokoomusjohtoinen Ylekään kyseenalaista. Natsien ja rasistien valheet antavat sivustatukea, yrittävät suunnata huomiota sivuun rikkaita suosivasta hallituspolitiikasta, jota PerSu tekee hallituksessa ja eduskunnassa.

Pelottelussa Venäjä kuvataan irrationaaliksi ja arvaamattomaksi toimijaksi, vaikka se toimii kuten suurvallat toimivat. Tukikohtia sillä on 10 maassa. USA haluaa olla maailmanpoliisi ja ainoa suurvalta, julistaa puolustavansa etujaan globaalisti: sotilastukikohtia on 81 maassa. Myös puolustussopimuksella Suomen kanssa puolustetaan USA:n etuja; muutumme eteentyönnetyksi tukialueeksi Pietarin lähistöllä, samalla kun varmistetaan USA:n asebisnesten jatkuminen kalliin Hornet-kaupan tyyliin.

Suurvallan pienen naapurimaan kannattaisi perustaa linjansa realiteetteihin. Viholliset kaukaa, ystävät läheltä; turvallisuusympäristön vakauden edistäminen; liittoutumattomuus ja politiikka, joka ei jätä sijaa spekulaatioille. SOS-hallitus toimii päinvastoin, se huonontaa suhteita Venäjään, ryhtyy USA:n liittolaiseksi ja pahentaa siten jännitystä Itämerellä. Krimin anneksiota tai Venäjän sekaantumista Syyrian sisällissotaan ei tällä estetä, päin vastoin tilanteen kiristyminen jyrkentää Venäjän linjaa ja aiheuttaa todellisen sodan uhkan. Lännen ja Venäjän sodassa ei Suomelle käy hyvin, oltiinpa kummalla puolella tahansa, arvioi J.K.Paasikivi ja historia todistaa samaa.

* * *

Syyrian sodan uhrien muisteleminen Venäjän suurlähetystöllä 11.10. on herättänyt myös kritiikkiä Rauhanpuolustajien jäsenten keskuudessa. Osaltaan taustalla on vasta 90-luvun alussa päättynyt Neuvostoliiton ja sen liittolaisten kritiikitön puolusteleminen mm. Afganistanin sodassa. Toki mielenosoitus olisi voitukin järjestää yhtä hyvin USA:n, Turkin tai Saudi-Arabian lähetystöillä, myös ne taistelevat ja testaavat asejärjestelmiään Syyriassa, mutta juuri nyt katastrofaalisessa tilassa olevaa Aleppoa pommittaa Venäjä. USA käytti tätä verukkeena lähdölleen neuvottelupöydästä, mikä on väärin, mutta minkä Kreml epäilemättä arvasi. Ilmeisesti Venäjä ja Assad uskovat kriisin sotilaalliseen ratkaisuun – YK ei, enkä minäkään. Ylipäätään Kremlin motiivi ei Syyriassa ole ISISin julmuuksien lopettaminen vaan geopolitiikka, kasvaneen sotilasvoiman esittely Natolle ja maassa olevien sotilastukikohtien turvaaminen, nyt jopa vahvistaminen pysyvin joukoin. Suurvallat ovat suurvaltoja.

Rauhanaktiivina en pidä Venäjän toimintaa konfliktin ratkaisuna, vaan sen pitkittämisenä  ja uusien pohjustamisena. Sodat loppuvat aina neuvottelemalla. Afganistanin ja Vietnamin sodat osoittivat, että vieraan armeijan kutsuminen hallituksen tueksi ei sitä pelasta,  vaan nostattaa kansalaiset vieraita joukkoja vastaan. Minusta tämä on ilmeistä ja ymmärrettävää, ja tämä kannattaisi sekä Venäjän sotatoimien puolustelijoiden että Natosta turvaa etsivien ottaa huomioon.

Muuten olen sitä mieltä, että sotiminen ja asevarustelu on ilmastokriisin oloissa aina rikos koko eliökuntaa vastaan.

edit: korjattu termi aiejulistus

page1-320px-Broken-f18-stop-all-wars-now.pdf

 

Naton ja militarismin raikas ilmapiiri?

Oli masentavaa nähdä sotilaallisesti liittoutumattomien maiden, Suomen ja Ruotsin päämiehet Naton suljetuilla illallisilla. Tasavallan presidentin aloite tunnistamattomien lentojen kieltämisestä Itämerellä saattoi edetä, mutta eiköhän se olisi onnistunut tärväämättä isoa palaa liittoutumattomuuden rippeistä.
Muilta osin suosittelen Varsovan Nato-kokouksen tiimoilta Risto Volasen bloggausta , Visurin haastattelua , Jouko Jokisalon artikkelia . Uutisointia on kommentoinut Volasen lisäksi  terävästi myös Tuomioja. Kielteisen kannan Nato-joukkojen lisäämiseen Itämerellä on ottanut mm. Sadankomitea. Alueen strategisista kuvioista on tutkija, YT Arto Nokkala kirjoittanut kaksiosaisen artikkelin, jota suosittelen.

* * *

Taannoin hämmästelin, onko Nato-jäsenyys menettelytapoja lukuunottamatta jo päätetty. Tätä käsitystä meille syötetään: Ylen gallupissa 48% vastaajista oli sitä mieltä, että jäsenyyteen vaaditaan kansanäänestys, 40% vastustaa sitä. Almamedian nettikyselyssä kannat olivat päinvastoin. Liittymisestä itsestään ei kai kysytty.

On arvioitu brittien Brexit-äänestyksen säikäyttäneen ihmiset ajattelemaan, ettei kansa osaa äänestää oikein. Ja onhan eduskuntamme tosiaan väärällään kansanedustajia, joiden harkintakykyyn (tai ainakin laskelmointitaitoon) voi luottaa isoissa ja pienissä asioissa (linkki per sana). He tekevät parempia päätöksiä kuin me pulliaiset, siitä on näyttöäkin.

Osa gallupin vastaajista ehkä vastustaa kansanäänestystä, koska katsoo että koko jäsenyyshanke pitää sodanuhkan ja ilmastokriisin takia haudata oikopäätä. Tälle kannalle kallistun itsekin.  Maapallo ei kestä sotilasliittojen vahvistamista -> asevarustelua ja sotia.

* * *

Mahdollisia selityksiä keski-ikäisten ja nuorempien vastustukseen:

1) he eivät osaa kuvitella elämää EU:n ulkopuolella, koska siitä ei ole kokemusta tai ainakaan muistikuvia, ei liioin jäsenyyttä koskeneista argumenteista Suomessa. Niinpä brittien EU-vastaisuus tuntuu käsittämättömältä,  selittyy muukalaiskammolla tai muilla irrationaaleilla syillä.

2) Media on dissannut kansalaisten arvostelukykyä täysillä. Se ei pohdi omaa rooliaan tietotason ja analysointikyvyn kehityksessä. Kuitenkin politiikan toimittajat ovat jo pitkään keskittyneet poliitikkojen luonteeseen ja yksityiselämään politiikan sisällön sijaan, asiantuntijalausuntoja latelevat journalistit ja julkkikset, poliitikkojen haastattelut ovat hampaattomia.  Taloutta korostetaan yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten yli, ikäänkuin me olisimme taloutta eikä talous meitä varten. Toimittajat eivät kysy poliitikoilta, kuka mistäkin päätöksestä hyötyy, kuka kärsii. Jauhetaan vain maamme kilpailukykyä samaistaen ”maa” ja kansa muutamaan kymmeneen vientifirmaan. Ei ihme jolleivät rahan ja vallan keskinäissuhteet hahmotu – myöskään toimittajille – ja jos arvostelukyky ontuu.

3) Alle 40-vuotiaiden muistin aikana Venäjä on ollut juopon presidentin, mafiosojen ja katurikollisuuden maa 1990-luvulla, sitten KGB-miehen johtama suurvallaksi pyrkivä ”Hollannin kokoinen kansantalous”, jolla pelottelu on itäisen Euroopan uusien EU- ja Nato-jäsenten sisä- ja ulkopolitiikan ydintä. Venäjä on myös sotinut kansalaisiaan vastaan Tšetšeniassa ja Georgiaa vastaan 2008, demokratian, sanan- ja kansalaisvapauksien tila on kehno ja nationalismi rehottaa. Sen kasvussa lännen oppimestarimaisella asenteella on ollut oma osuutensa.
USA:n samaan aikaan käymät sodat Persianlahdella, kaaokseen johtaneet hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin, tuki Israelin apartheid-hallituksille ja ”hyödyllisten” islamistiryhmien koulutus ja aseistaminen, Naton sekaantuminen Jugoslavian hajoamissotiin, Libyan valtion hajottamiseen, mafiajohtoisen Kosovon perustamiseen, parhaillaankin jatkuvat lennokkipommitukset… Kaiken tämän tiedämme amerikkalaisten omistamien tiedotusvälineiden versioina emmekä julista Natoa tai Yhdysvaltoja ”hyytäväksi aggressoriksi”, kuten J. Aro Venäjän. Demonisointia ei herätä liioin internetin käyttäjien ja valtiojohtajien Windows- ja NSA-vakoilu ja sen paljastajien kidutus ja vainoaminen, ei Quantanamon ikuisvangit, ei sähköaita Meksikon rajalla, presidentinvaalien rahavetoisuus ja vilppiepäilyt eikä poliisin aseistaminen armeijaksi 2001 alkaen ja sen sota köyhiä värillisiä vastaan. Toista on kömpelösti toimiva trollitehdas.

3) Jo kolmatta vuotta iltapäivälehtien lööpit pelottelevat meitä Venäjän uhalla joka päivä, vaikka reaalista uhkaa ei ole, minkä sekä hallitus että puolustuspoliittiset selonteot ovat todenneet. Tässä ilmapiirissä sotateollisen kompleksin myyntikonttori Nato, militarismi ja armeijan kasvava poliittinen valta   kuvataan raikkaaksi vaihtoehdoksi liittoutumattomuuden ummehtuneelle puolustamiselle. Orwell-vainaa taputtaa käsiään (kuvassa sitaatti dystopiasta Vuosi 1984).orwell

Erittäin vaarallista

Aamun uutiset liittyvät toisiinsa:

  1. Venäläiset hävittäjät ovat 12.-13.4. tehneet valehyökkäyksiä (Ylen uutinen) Puolan ja Venäjän Kaliningradin edustalla kansainvälisillä vesillä harjoittelevaa USA:n lentotukialusta kohtaan, lentokorkeus alimmillaan 9 metriä. Tämä on kärkevin tapahtuma kaksi vuotta jatkuneen eskalaation aikana. Siinä ei kummoista virhettä olisi tarvinnut tapahtua, kun olisi alkanut iso kriisi.
  2.  Suomalaiset koneet osallistuvat 19.-20.4. Nato-maiden lentoharjoitukseen Baltiassa.  ”Ilmavoimat osallistuu vuoden 2016 ensimmäiseen Ramstein Alloy -tapahtumaan kahdella Hornet-monitoimihävittäjällä. Hornetit ovat mukana lentokierroksissa, joiden aikana harjoitellaan ilma-aluksen tunnistamista ja käännyttämistä sekä ilmataistelua.
    Tunnistus- ja käännytysharjoituksissa lentotoiminta tapahtuu Viron ja Suomen ilmatilassa sekä kansainvälisen merialueen yläpuolella. Ilmataistelua harjoitellaan Viron ja Latvian ilmatilassa.” (Ilmavoimien lehdistötiedotteesta)

Mietitäänpä näitä kahta rinnakkain. Lisäksi tulevia harjoituksia: USA:n ilmavoimat  ja panssarikomppania toukokuussa Rissalassa ja Niinisalossa, monikansallinen Hankoniemen maihinnousuharjoitus kesäkuun alussa. Mitenkähän Venäjä suhtautuu niin ”ystävällismielisiin, luottamusta lisääviin” operaatioihin?

Nouseeko muiden tukka pystyyn? Minulla nousee. Leikki on nyt todella vaarallista, mutten keksi, miten sen voisi enää peruakaan. USA häärää täällä sisämerellään demonstroidakseen Venäjälle voimaansa, sotilaallisesti voimistunut ja kiivaasti varustautuva Venäjä vastailee. Inhimillisen virheen riski ja vaarallisuus kasvaa eksponentiaalisesti.

Baltiassa ja Puolassa varmaankin riemuitaan, mutta Suomessa ja Ruotsissa taitaa kokeneita ja vastuuntuntoisia poliitikkoja huolestuttaa todella.

Itämeren tilanteen kiristäminen on lopetettava ja alueen turvallisuus- ja yhteistyökokous kutsuttava koolle mahdollisimman nopeasti. Ettei tarvitse ruveta pitämään sotapäiväkirjaa.

750px-PACE-flag



Silent Saoghal

Kolumneja elämästä ja yhteiskunnasta

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

Rasismista ja rajoista

Maailma rasisminvastaisten tutkijoiden silmin

emmintää

Emmi welds and tells tales.