Archive for the 'Politiikka' Category



Rauhanliikkeestä puhutaan

Rauhanjärjestöjä on viime aikoina syytetty siitä, että ne eivät protestoi Venäjän sotaharjoituksia vastaan, vaan ainoastaan Nato-maiden, Ruotsin ja Suomen yhteisharjoituksia. Yle liittyi kuoroon otsikoimalla, että ”tämä on harvinaista”, siis sotaharjoitusten vastustaminen.

Syyttelijät eivät huomaa, että protestien kohteena on muiden maiden sotavoimien harjoittelu Suomessa, maasta riippumatta. Se, että maahan päästetään toistuvasti vieraita joukkoja, joita eivät komenna suomalaiset. Voisi kysyä ilkeästi, lähtevätkö ne vapaaehtoisesti, vai pitääkö ne ajaa, kuten 1944-45? Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ehdotti yhteisharjoituksia 1978, mutta silloisella valtiojohdolla oli rohkeutta ja viisautta kieltäytyä.

Tietenkin rauhanliikkeen ja etenkin ympäristöliikkeen sietäisi vastustaa kaikkia sotaharjoituksia kaikkialla, merkitseväthän ne sodan valmistelun lisäksi ympäristön pilaamista, CO₂-päästöjä, energia- ym. resurssien hukkakäyttöä. Voimavarat vain eivät riitä, eivätkä kaikki rauhanpuolustajat edes ole yhtä kriittisiä armeijaa kohtaan.

Protestejamme pilkataan ja haukutaan, mutta kun harjoittelu johtaa loogiseen tulokseensa sotaan, huudetaan: ”miksei rauhanliike tee mitään?!” Ei rauhanliike ole palokunta vaan nuohooja, me ponnistelemme estääksemme sotia. Ja toki kannustamme rauhanneuvotteluihin asettumatta osapuolten asianajajiksi tai demonisoijiksi.

Se, että propagandasota puhkesi 6.6. juuri twitterissä, on loogista: eihän 140 merkissä pysty sanomaan mitään monimutkaista, siis keskustelemaan. Sopiva media sille, jonka mielestä konfliktien taustojen ja kytkösten analysointi on ”whataboutismia” tai mutkuttelua ja osapuolten motiivien hahmottaminen merkitsee niiden hyväksymistä.

Lähtölaukauksen twitter-sodalle taisi antaa ”rauhantyön vankkumaton tukija” HS.  Nato-johtoisen Baltops-maihinnousuharjoituksen aikana se pelotteli Venäjän sotalaivoilla, jotka ajetaan kuukauden kuluttua Suomenlahtea Pietariin. Kookkaat kuvamanipulaatiot antoivat käsityksen, että valtava sukellusvene tulee Helsinkiin, ja moni tviittaaja taisi niellä syötin. Niin ACE17 kuin Baltops 2017 -sotaharjoitukset taas on uutisoitu positiivisesti, rauhan turvaamisena.

Sotilaallisesti ei EU:ta uhkaa kukaan eikä mikään. Silti isoja aseostoja teetetään jäsenmailla ja koko EU:lla, jotta asebisnes pyörii. EU:n yhteistä puolustusta kehitellään aseostot edellä. Meille siinä on muitakin ansoja: ensinnäkin itäeurooppalaisten jäsenmaiden sokea Venäjän-vastaisuus – vaikka se on ymmärrettävää niiden historian valossa, niin viisasta se ei ole, ja Saksan-vastaisuuteen olisi jokseenkin samat perusteet. Toiseksi EU:n päätökset tehdään Atlantin rannikolla, kaukana meidän realiteeteistamme. Ukrainan EU-kumppanuussopimus läpivienteineen syksyllä 2013 ja sen seuraukset ovat pelottava näyte EU:n kansainvälispoliittisesta ”osaamisesta”. [Suosittelen jyrkästi Richard Sakwan kirjaa Taistelu Ukrainasta ja esittelen sitä lähiaikoina.]

EU:n todellinen ongelma on ilmastonmuutos ja mm. sen kiihdyttämä pakolaisuus, ja niitä asetuotanto ja sotiminen vain kasvattavat. Ja lisäävät terrori-iskuja.

Twitter-tilittömänä jäin vaille Lockheed-Martinin hävittäjäkonemainosta, toisin kuin toinen Rauhanpuolustajien varapj. Jouni Sirén. Se valaisee hyvin liittoutumis-kybersota-infosota-paniikkia: 10-30 miljardia turhiin/ vahingollisiin hyökkäyslaitteisiin on mieletön summa, jonka läpivienti eduskunnassa vaatii toistuvia, kovia propagandakeskityksiä. Toivon, että joku turpokeskustelijoista huomaisi tämän ja miettisi, mistä kaikesta vielä joudumme luopumaan hävittäjähankinnan takia.

Immanuel Kant sanoi: ”– – suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki ne voimat, – –, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.”

unesco-slogan

Mainokset

Rohkaisevat rauhanpäivät

256px-lahden_kansanopiston_torniOlin Ay-väen rauhanpäivillä Lahden kauniilla kansanopistolla. Väkeä oli runsaasti, ja eritoten ilahdutti nuorten osanottajien määrä. Tämän kokemuksen pohjalta uskaltaa toivoa, että ensivuotisille rauhanpäiville Helsinkiin tulee heitä vielä enemmän, kun useammat voivat majoittua kotona tai tuttavissa.

Alkurunon ja kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuro piti informatiivisen ja realistisen katsauksen Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (katso linkistä youtube-video, se kannattaa). Hän kehotti realismiin aseiden määrän arvioinnissa ja osoitti info- eli propagandasodan olevan  vanha keino (Clausewitz 200 v sitten:”Sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsemiseksi. – – Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö”). Kangaspuro painotti välttämättömyyttä selvittää rasismia ja äärioikeistolaisuutta ruokkivat ongelmat ja poliittiset ratkaisut maiden sisällä. Rauhanliike pyrkii kansainvälisen tilanteen liennyttämiseen ja sotahysterian torjumiseen.

Lauantaina tehtiin Ay-väen rauhanpäivien historiaa, kun panelisteiksi oli saatu neljä liittojohtajaa (JHL, SEL, TEHY ja Super) ja Rakennusliiton tiedotuspäällikkö. Kyytiä saivat niin hallituksen leikkauspolitiikka kuin julkisen sektorin alasajo ja Sote-hanke: se on sekava ja keskeneräinen, tähtää  yksityistämisiin, tuo kilpailutusta sinne, minne se ei sovi, sortaa naisia. Työnantajien linjan koveneminen, sopimusten yleissitovuuden murentaminen ja pyrkimykset lakko-oikeuden rajoittamiseen torjuttiin: yhteistyöllä ay-liike voi pysäyttää kehityksen. (katkelmia keskustelusta)

Osallistumisellaan liittojohtajat antoivat tunnustusta Työpaikkojen rauhantoimikunnalle – onhan rauha myös ay-toiminnan ehto. Paneelikeskustelun jälkeen on varmaan helpompi ottaa ammattiosastoissa puheeksi Työpaikkojen rauhantoimikunta ja sen toiminta.

Lounaan jälkeen olivat vuorossa teemaryhmät, joissa käsiteltiin Päijät-Hämeen Sotea (alustus Kari Lempinen), Syyrian tilannetta (alustus Reko Ravela), pelon ilmapiiriä (alustus Raimo Pesonen), paikallista sopimista (alustus Manu Kivisaari) ja rauhankasvatusta (vetäjä Hanna Niittymäki).

Syyrian tilannetta käsittelevässä teemaryhmässä loppuivat tuolit kesken. Reko Ravela toi esiin sekaantuvien tahojen (60 maata) ja ryhmien moninaisuuden, tiedotuksen vinoutumisen joka taholla ja tilanteen äärimmäisen ongelmallisuuden. Koillisen Syyrian kurdialueen hankkeita sekulaarin, demokraattisen federalismin edistämiseksi pidettiin tulevaisuuden kannalta lupaavimpina. Keskustelussa päädyimme vaatimaan, että Syyriaan toimitetaan humanitaarista apua, tuetaan pakolaisia ja lopetetaan asevienti koko alueelle. Uutisten suhteen on syytä olla sangen kriittinen ja käyttää erilaisia lähteitä.

Teemaryhmien jälkeen levähdettiin ja sitten syötiin hotellilla illallista ja tanssittiin, tavattiin tuttuja ja löydettiin uusia. Itse tapasin entisen opiskelijani. Vahvimmat jaksoivat punk-keikallekin.

Sunnuntaiaamuna katsottiin elokuva Elämä odottaa Länsi-Saharan miehityksestä ja sahrawien itsenäisyyspyrkimyksistä. Sahrawien sitkeys ja hienojen taiteilijoiden musiikki tekivät syvän vaikutuksen. Prof. emer. Tuomo Melasuo selosti sen jälkeen Pohjois-Afrikan maiden tilannetta, erityisesti Libyan väkivaltaa ja hajoamista, samoin Tunisian demokratian haavoittuvuutta.

Ennen lounasta pidettiin Työpaikkojen rauhantoimikunnan vuosikokous ja valittiin uusi 32-jäseninen toimikunta, jossa Pohjois-Karjalaa edustavat Jaana Haverinen (PAM) ja Ari Sulopuisto (RL). Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL).

Lounaan jälkeen kuultiin raportit teemaryhmistä. Sitten lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila ja Väestöliiton asiantuntija Mina Zandkarimi keskustelivat lasten tilanteesta, eritoten maahanmuuttajalapsista. Puhetta johtanut Tanja Pelttari luki tarinoita lapsen aseman muutoksesta satavuotisen itsenäisyyden aikana. Paljon hyvää on saatu aikaan, ja sitäkin hirvittävämpää on, että nyt mennään taaksepäin: koulutuksesta ja tukipalveluista leikataan ja kasvatetaan eriarvoisuutta poistamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus työttömien lapsilta. Sitä pidettiin yksimielisesti julmana ja lyhytnäköisenä päätöksenä.

Rauhanpäivät päättyivät Timo-Kalevi Forssin rauhanlauluihin.

unesco-slogan

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.

Rasismista ja projektioista

Sotilasaikakauslehdessä 10/2016 ilmestyi tutkija Saara Jantusen artikkeli (pdf – lataa ja lue Asiakirjaselaimella) PsyOppia somessa – kuinka rasismista tuli strategista. Sen alkupuolisko tarkastelee ns. maahanmuuttokriitikoiden ja Venäjän trollien tekniikoita, joilla häiritään toimittajien ja asiantuntijoiden työtä, mustamaalataan heitä ja hyökkäillään henkilökohtaisesti. Esimerkkejä tästä löytää seuratessaan sosiaalisen median maahanmuuttokeskusteluja; tosin huonoa keskustelukulttuuria ja henkilöön menemistä esiintyy kaikissa internetkeskusteluissa.

Jantunen on laatinut artikkeliin luokituksen rasistien painostuskeinoista, esimerkkejä kuitenkaan mainitsematta. Hän myös viittaa Venäjän informaatiovaikuttamisen teoriaan, johon olisi kiinnostavaa perehtyä ensi käden lähteistä. Niitä ei valitettavasti mainita.

Kirjoittaja kuvaa Venäjän roolin rasistisessa keskustelussa ja toiminnassa kattavaksi ja massiiviseksi, muttei dokumentoi arviotaan. Venäjän puolustelijoiden psyykkisiä ongelmia kuvataan, muiden selitysten pohdinta puuttuu. Se on sääli, sillä venäjänkielisten rasismikokemukset kouluista ja niiden mahdollinen yhteys nykyiseen innostumiseen Putinin suuruuspropagandasta ansaitsisivat selvittelyä, jopa psykologista ymmärtämystä, vaikkemme mielipiteitä jaakaan.

Olisi tarpeen seurata venäjänkielisten suomalaisten somekeskusteluja ja selvittää, ketkä lietsovat riitaa, ketkä uskovat / haluavat uskoa Putiniin, ketkä taas kritisoivat sekä Naton ja EU:n toimia että Kremliä. Ellei erittelyä tehdä, tulevat kaikki lännen toimia arvostelevat ihmiset leimatuiksi putinisteiksi. Suoraviivainen väittäminen resonoijiksi tai Putinin hyödyllisiksi aaseiksi ei nosta keskustelun tasoa.

Artikkelin jälkipuoliskon esimerkit ja näytöt Venäjän vaikuttamistoimista eivät vakuuta. Marco de Wittin matka Donbassiin ja Putinin ihailu,  Ilja Janitskinin yhteydet Bäckmaniin ja Putkoseen, Tallinnan vihainen mummo, muttei juuri muuta. Jantunen kirjoittaa: ”Venäjän ja sen etujärjestöjen tuki Euroopan äärioikeistolle [on] hyvin tiedossa”, mutta ei juuri esitä todisteita. Mainita olisi voinut vaikkapa Marine le Penin saaman lainoituksen tai Pietarissa maaliskuussa 2015 järjestetyn äärioikeiston kokouksen, johon täältä osallistui IPUn Jukka Davidsson. Yhteistyön laajuus ja merkitys äärioikeiston etenemiselle Länsi-Euroopassa tunnetaan kaikkiaan riittämättömästi, ja heikosti perustellut kovat väitteet syövät artikkelin uskottavuutta.

Oman ikäluokkani ihmisille Putinin ja FSB:n käden näkeminen kaikkialla tuo mieleen Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin, joissa ei ollut ongelmia, vaan vain lännen valhepropagandaa ja siihen uskovia vähämielisiä. Heitä pantiinkin pakkohoitoon. Sen politiikan tulokset tiedämme.

Rasismistrategiaa käsittelevässä artikkelissaan Jantunen on päätynyt käsittelemään myös itsenäisyyttä, hän siteeraa loukkaantuneena tallinnalaismummon tv-komenttia 10 vuoden takaa Viron itsenäisyyden menetyksestä. Mummojen vastakkaisiakin kommentteja varmaan löytyisi, jopa Tallinnasta. Hän myös kutsuu olkiukoksi käsitystä ”Suomen itsenäisyyttä kalvavasta EU:sta”. Jos ollaan tarkkoja, kansainvälisten järjestöjen jäsenyys velvoittaa aina; esim. Nato vaatii jäseniltään 2% varusteludjettia ja EU laatii direktiivejä ja kontrolloi budjetteja. Suvereniteettia rajataan näin valtion omilla päätöksillä, ja asiasta vallitsee demokratiassa eri näkemyksiä. Suomalaista EU-kritiikkiä ei liioin voida palauttaa Putiniin: vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä annettiin ei-ääniä 43%.

Sotilasaikakauslehti nostaa artikkelista virkkeen

”Toisin kuin Yhdysvaltojen, Venäjän vetovoima ei oikein riitä muuhun kuin pyrkimykseen näyttäytyä vähiten huonona ratkaisuna ongelmiin, joiden luomisessa Venäjä itse on ottanut aktiivisen roolin”.

Hämmentävä lause tutkijalta. Onko valtioiden ja blokkien suhteissa olennaista siis vetovoima eikä valta ja resurssien kontrolloiminen? Nähdäkseni lännen ja Venäjän konflikti on syvemmällä, sieltä löytyy mm.  Naton itälaajennus ja EU:n itäisen kumppanuusohjelman rajaus, asebisneksen intresseistä puhumattakaan. Molemmat osapuolet ovat syypäitä konfliktin kärjistymiseen. Venäjä käyttää kovaa kieltä lännestä, mutta voidaanko läntisenkään median Venäjää koskevia faktan- ja sanavalintoja pitää objektiivisina? Mielestäni propaganda on kaikkialla yhtä tarkoitushakuista, vaikka taitavuus vaihtelee.

* * *

Jantunen ei pohdi artikkelissaan rasismin ja oikeistopopulismin yhteiskunnallisia taustoja. Ellei sellaisia olisi, eivät edes Putin ja FSB pystyisi synnyttämään rasistisia mielenilmauksia tai kirjoittelua. Rasismi nousi Suomessa uhkaavasti jo 90-luvulla, skinit tekivät väkivaltaa mm. Joensuussa. Kuitenkin Venäjä oli heikko ja Putin Pietarin kaupunginhallinnossa. Sen sijaan meillä silloinkin oli joukkotyöttömyys ja kovaotteinen hallitus, joka harjoitti ”ainoaa mahdollista” politiikkaa. Aivan kuten nyt Sipilän hallitus, EKP, EU:n johto – ja Putin.

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja populismi selittää senkin, että Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannattajia nimitetään Venäjän vaikuttaja-agenteiksi. Malliesimerkki Jantusen kuvaamasta projektiomekanismista.

Sotaisa miesten juhla?

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin varaudutaan tekemällä miesvoimin miesleffoja. Aina yhtä tuore idea on Tuntemattoman sotilaan filmatisointi, lisäksi saamme Antti Tuurin Ikitien ja elokuvan Tom of Finlandista. Naisille varataan kaksi roolia: Lillan tai joku muu henkäilee Lotta-aatetta ja sotanostalgiaa, muut julkkikset esittelevät vartaloaan ja iltapukuaan. Rahvas katsoo telkkaria. (Ja Joensuun Rauhanryhmä viettänee taas epäsotilaallista itsenäisyysjuhlaa tarjoamalla Ruokaa, ei aseita).

Mitä sota muka naisille kuuluu? Suosittelen kirjaa Tuntematon emäntä. Vaikka teos pursuu lottahenkistä kotirintamapuhetta ja kaikki maalaisnaiset kuvataan lotiksi, jää päällimmäiseksi mielikuvaksi yötä päivää jatkunut raataminen. Naiset joutuivat äkkiä opettelemaan hevosen käsittelyn, kyntämiset, äestykset, niiton, halonhakkuun… Mottiurakka määrättiin myös taajamien naisille. Pikkulapset pyörivät mukana työssä tai jäivät tupaan oman onnensa nojaan, isommat painoivat töitä, samoin vanhukset. Ruuasta oli pulaa, myös maalla. Maitotuotteet, liha, vilja- ja perunasato, jopa heinät luovutettiin paljolti armeijan ja kaupunkien tarpeisiin ja kätkemisestä rankaistiin.

Jos luovutuksista saikin rahaa, ei ollut ostettavaa, sillä kankaista ja kengistä oli huutava pula. Piti etsiä vintiltä ja muokata vanhoista lumpuista itselle ja lapsille vaatetta ja tallukkaita. Paperi- ja puukengät eivät maataloustyössä kestäneet.

Virkistyksekseen ei saanut edes oikeaa kahvia, teetä tai sokeria. Tanssit oli kielletty, sitä paitsi puolisot ja ikätoverit olivat sodassa. Kun he tulivat lomille, he yrittivät korjailla rakennuksia ja työkaluja, elleivät purkaneet paineitaan juopotteluun. Evakuoinnit ja omaisten kaatuminen tai haavoittuminen aiheuttivat lisää työtä ja murhetta. Miesten palattua fyysisesti tai ainakin psyykkisesti vammautuneina alkoivat uudet ongelmat.

Kirja Tuntematon emäntä antaa vaikuttavan kuvan naisten rasituksista, joskin siitä puuttuu äitini (liioitteleva) kertosäe ”miehet löi sillä välin korttia Kannaksella”. On outoa, ettei sota-ajan naisia, vanhuksia ja lapsia ole kuvattu elokuvissa, rintamalottia lukuun ottamatta. Kirjailija Sirpa Kähkösen  Kuopio-sarja paikkaa tätä aukkoa. Erityisen outoa on, että sota-ajasta annetaan nykyisin ihanteellinen kuva, itse muistan elävästi äitini katkeruuden ja vihan sotaa kohtaan, ja Itä-Suomessa näihin pitää lisätä myös pelko.

* * *

Ylettömän miesvaltaista satavuotisjuhlan ohjelmaa on ivattu, ja sekä Sirpa Kähkönen että Ritva Siikala ovat kritisoineet julkisissa facebook-päivityksissään Ilkka Malmbergin pilkallista tapaa suhtautua naisiin. HeSan kolumnisti Jussi Pullinen kommentoi terävästi medioissa yltyvää seksismiä ja naisten vähättelyä.

Sietäisi muistaa, että sadasta itsenäisyyden vuodesta on ollut sota-aikaa alle viisi vuotta, siis 5%. Sota saa itsenäisyysjuhlissa suhteettomasti painoa, sitä paitsi  faktisesta liittosuhteesta Hitler-Saksaan vaietaan. 95:ttä rauhan vuotta ei yksinkertaisesti ole.

Sotimisen ja armeijan sijasta turvallisuutemme perusta on ollut harkittu ja realistinen ulkopolitiikka ja ennen kaikkea vakaa yhteiskunta. Siis laillisuus, hyvinvointivaltio ja vallan legitimiteetti, joihin tosin nyt syntyy vaarallisia säröjä.

Pahinta on, että tuloeroja kasvattava politiikka esitetään ainoana mahdollisena ja jatkuu eriasteisena, olipa hallituksessa keitä tahansa. SSS-hallitus osoittaa kylläkin, että aste-erot voivat olla tuntuvia. Vääryyden kokemusta hyödyntää äärioikeisto ja rasismi, mahdollisesti myös ulkomaiset toimijat. Katkeruuden ja syntipukkien haeskelun pääsyy on kuitenkin vuodesta 1987 jatkunut suuromistajien, sijoittajien ja veronkiertäjien suosiminen samalla kun pienituloisia ja työttömiä syytellään ja rankaistaan.

Satavuotista itsenäisyyttä juhlittaessa pitäisi selvittää, mitä voidaan oppia 30-luvun laman ja väkivaltaisen oikeistolaisuuden kytköksestä ja toisaalta sotaa seuranneen jälleenrakennusajan ja hyvinvointivaltion saavutuksista. Voimme perustellusti juhlia rauhan töitä – niin rauhansovittelussa ja koulutuksessa kuin tieteessä ja taiteessa, työlainsäädännössä ja sosiaaliturvassa. Sellainen olisi myös naisten ja lasten juhla.

turvallisuuspyramidi

(kiitos kuvan ideasta VT Pekka Visurille)

Turkista seuraava Syyria?

Still_Life_with_Kurdistan_Flag_-_Germiyan_Province_-_Kurdistan_-_Iraq_min

Kurdistanin lippu Kurdien autonomisella alueella Irakissa ((c) Adam Jones, Wikimedia Commons)

Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistys JoMoni ja Seutukirjasto järjestivät 19.3. Kurdikevät -tilaisuuden, jossa alustivat kirjailija Kristiina Koivunen ja JoMonin varapj. Ali Giray, joka on kurdi. Kristiina Koivunen on kirjoittanut yhdeksän kirjaa kurdien historiasta ja asemasta (linkissä vain osa) ja ”palkittu” tästä Turkissa maahantulokiellolla.

Kurdit ovat suuri valtioton kansa, 35-45 milj. ihmistä, jotka asuvat Iranissa, Irakissa, Syyriassa ja Turkissa sekä maanpakolaisina ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa.

Koivunen korosti Iso-Britannian ja Ranskan vastuuta kurdien maattomuuden ja muiden Lähi-idän ongelmien synnyttämisessä: Osmannien valtakunnan hajotessa alueet jaettiin salaisella Sykes-Picot-sopimuksella v. 1916 siten, että synnytettiin Ranskan alaiset Libanon ja Syyria, Britannian alainen Irak ja Palestiina (+ Egypti), joissa kaikissa oli vähintään kolme merkittävää etnistä ja/tai uskonnollista ryhmää kamppailemassa vallasta. Siis ”hajoita ja hallitse”.

Myös Turkki on monikansallinen, ja 1980-luvulle asti turkkilaisten osuus väestöstä oli alle 50%. Maassa on 10 vähintään miljoonan hengen etnis-uskonnollista ryhmää. Kuitenkin Atatürk julisti maan perustamisvaiheessa ”Yksi maa, yksi kansa, yksi kieli”, niin että  vähemmistöt jäivät oikeudettomaan asemaan.

1980-luvun alun sotilasvallankaappauksen jälkeen Turkin demokraattiset järjestöt tuhottiin niin, että kurdien työväenpuolue PKK oli ainoa, joka pystyi toimintaan ja vastarintaan. EU on julistanut sissijärjestön terroristiorganisaatioksi, millä Turkki perustelee sortotoimiaan kurdeja kohtaan. 2000-luvun ensi vuosikymmenellä kehitys näytti johtavan demokratian suuntaan, kurdien edustajia pääsi parlamenttiin ja PKK:n sissit siirtyivät naapurimaihin. Siellä Al-Qaida ja ISIS ovat sitten iskeneet kurdien kimppuun.

Turkki on EU:lle ja USA:lle tärkeä liittolainen: se sijaitsee Euroopan ja Lähi-idän, Euroopan ja Kaukasian / Keski-Aasian välillä,  Kaspianmeren altaan rikkaan öljyesiintymän äärellä, se  on myös Naton toiseksi suurin sotilasmahti. Näistä syistä ihmisoikeusrikkomukset ja kehitys kohti yksinvaltiutta tai öljybisnes ISISin kanssa eivät aiheuta lännen pakotteita. Päin vastoin, EU solmi Turkille edullisen sopimuksen padotakseen pakolaisten pääsyn Eurooppaan. Rahoitamme Erdogann hallintoa, vaikka tiedetään, että se sotii maansa kurdiväestöä vastaan ja käyttää ilmavoimia turvaamaan ISISin reittiä Turkista Syyriaan. Tilannetta on analysoinut ansiokkaasti  UPI:n tutkija Toni Alaranta.

Niin Koivunen kuin Ali Giray arvioivat, että Turkin sisäinen tilanne saattaa kehittyä yhtä sekasortoiseksi kuin Syyriassa. Viime aikojen pommi-iskut viittaavat myös tähän. Ali Giray arvioi, ettei niiden takana liene PKK: se ei ole iskenyt siviiilejä vastaan eikä käyttänyt itsemurhapommittajia. 19.3. isku tapahtui lisäksi kadulla, jolla puolet työntekijöistä on kurdeja. Eräs selitys on nähdäkseni provokaatio, jolla lietsotaan vihaa turkkilaisten ja kurdien välille ja edistetään sotaa hallituksen vahvistamiseksi.

Toivottavasti EU:n myötäsukaisuus Turkin politiikalle ei aiheuta uutta aihetta pakenemiseen – Syyrian, Irakin ja Afganistanin lisäksi myös Turkista.

edit: PKK ja sen katto-organisaatio demokraattisen konfederalismin lujittamiselle ja edistämiselle KCK tuomitsevat iskut siviilejä vastaan: kck-condemns-attacks-targeting-civilians.

Ympäri käydään, yhteen tullaan

Välillä taitaa unohtua, että presidenttimme on kokoomuslainen ja kannatti ennen vaalikampanjaa Nato-jäsenyyttä melko avoimesti. Tältä pohjalta voi miettiä myös hänen kommenttejaan USA:n sotaharjoituksiin.
Samalla hän varmaan tajuaa pelätä operaation seurauksia Itämeren alueen jännittyneessä ja harjoitusten takia yhä pahemmin jännittyvässä ilmapiirissä. Nyt hän yrittää ehkä pelastaa mitä on pelastettavissa. Toivottavasti edes jotain.
Hankkeen kritisoijat saavat jälleen kerran Putin-trollin leiman otsaansa – ikään kuin suomalaisilla ei voisi olla itsenäisiä Nato-kriittisiä mielipiteitä. Ja ikäänkuin Naton ja Putinin, Kiinan, Japanin, Australian militaristit eivät olisi toisiaan ja asebisnestä ruokkivia, toisistaan riippuvaisia toimijoita. Jos pidetään tämä mielessä, suurimpina Putinin tukijoina näyttäytyvätkin ne, jotka haluavat vahvistaa Natoa ja sen läsnäoloa Itämeren ympäristössä. He osoittavat venäläisille, että Kremlin kuvaama uhka on olemassa mm. Suomesta käsin, ja vastatoimet siis välttämättömiä. – Toistan tätä turhaan, mutta toistan silti.
Mitä enemmän tilanne jännittyy, sitä enemmän maat varustautuvat, samalla kasvaa armeijoiden poliittinen painoarvo. Tämän sotaharjoitusten kritisoijat varmaan laajasti näkevät. Niiden puolustajista en ole niinkään varma. Kaikkein eniten kritisoijissa on ihmisiä, joiden mielestä nyt leikitään liian vaarallisesti Suomen turvallisuudella .

Venäjän valtamediaa seuratessa nimittely maanpetturiksi, trollaajaksi tai hyödylliseksi idiootiksi  tulee tutuksi. Vieraan vallan kätyrin leima isketään sielläkin poliitikkoihin, toimittajiin, kulttuurivaikuttajiin, jotka kritisoivat Kremlin politiikkaa. Menetelmällä on vuosikymmenten perinteet. – Myös Suomessa jaettiin systeemin kriitikoille vv. 1920-1944  tuomioita ”maanpetoksen valmistelusta”.

Suomen sisä- ja ulkopoliittinen tilanne ei nyt naurata yhtään. Toisinaan sentään huvittaa, kun infosodan hiljattain löytäneet leimaavat toisinajattelijoita varsin samansävyisesti kuin kiihkeästi vihaamansa Putinin tiedotuskoneisto.

Loppukevennyksenä kuunneltakoon trollauksen alkuperäisversio:  https://www.youtube.com/watch?v=2Z4m4lnjxkY


Follow Rauhanveteraani on WordPress.com
Mainokset

Emilia Kukkala

Kirjoittamisen ammattilainen.

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

Rasismista ja rajoista

Maailma rasisminvastaisten tutkijoiden silmin

emmintää

Emmi welds and tells tales.