Syyskuun viimeisenä päivänä Venäjä päätti liittää itseensä neljä Ukrainan valtion aluetta, joissa oli miehitysjoukkojen alaisuudessa ja sotatoimien keskellä järjestetty ”kansanäänestys” kuulumisesta Venäjään. Venäjä väittää miljoonien ihmisten osallistuneen ja enemmistön kannattaneen liittymistä Venäjään. Kun alueelta on paennut valtavasti ihmisiä, suurin osa terveestä aikuisesta miesväestösä on pakotettu sotaan (ja hyvin monet haavoittuneet tai kuolleet siellä) ja loput asukkaat ymmärrettävästi varovat poistumista asunnostaan pommien alle ja pakkovärvääjien kynsiin, luku on täysin mahdoton. Enemmistön kannatus ehkä on saatukin, jos miehitysjoukkojen edustajat kiersivät ovelta ovelle keräämässä ääniä. Tällaisesta oli ainakin suunnitelmia.
Liittymispäätöksen yhteydessä presidentti Putin puhui Kremlin ylellisessä Georgijevski-salissa. Kuuntelin puheen, jonka suomennos on julkaistu Helsingin sanomissa. Kommentoin tässä omia vaikutelmiani.
Isovenäläistä nationalismia Putin hehkutti vahvasti, ylisti Venäjän suuruutta ja esimerkillisyyttä. Hän lupaili vallattujen alueiden nopeaa jälleenrakentamista, mihin on vaikea uskoa, kun Venäjän koulu-, tie-, sairaala- ja asuntotilanne, kaasu- ja sähköverkko on kehnossa kunnossa muutamaa suurkaupunkia lukuunottamatta. Putin hehkutti Venäjän suuruutta ilman konkretiaa edes sotilassaavutusten osalta.
Vasemmistopopulistinen demagogia oli ajoittain vahvaa. Se on räikeässä ristiriidassa Putinin tekojen ja käytännön politiikan kanssa. Upporikas mies, jonka sukulaisten ja kaverien nimissä on (koti- ja) ulkomailla valtavat, valta-aseman ja korruption avulla kansalaisilta viedyt varat, kritisoi lännen rahamiehiä ahneudesta. Itsellään on useita ylellisiä palatseja (ainakin Pietari, Karjala, Moskovan tienoo, Mustan meren Gelendžek ) ja valtamerikelpoinen jahti.
Putin kuvasi Venäjää siirtomaasorron vastustajaksi ja niiden vapauttajaksi tilaisuudessa, jossa liitti maahan naapurimaalta sotimalla ja valekansanäänestyksellä vietyjä alueita. Venäjän omasta siirtomaahistoriasta (Siperia, Keski-Aasia, Kaukasus, Krim, Baltia, Ukraina, Moldova, itäinen Saamenmaa) ei tietenkään puhuttu mitään. Kolonialismia ja natsismia voi Putinin ja monen muun nationalistin mielestä olla vain muualla, ei Venäjällä.
Oikeistokonservatiivien iloksi Putin puolusti uskontoja ”lännen satanismia” vastaan, korosti perinteisiä arvoja ja roolimalleja ja pilkkasi transihmisiä. Putin pitää alatyylistä, ja nytkin hän heitti villakoiraletkauksen presidentti Bidenin suuntaan.
Venäjän yhteiskunnan tilaa, demokratiaa (saati faktista yksinvaltiutta) ei puheessa käsitelty. Putin kritisoi jälleen Neuvostoliiton hajottamista ja syytti siitä epäsuorasti myös edeltäjäänsä, hänet valtaan nostanutta Boris Jeltsiniä. Hän valehteli, ettei hajottamista 1991 kannattanut kansanäänestys: Ukrainassa tuolloin pidetty kansanäänestys kannatti itsenäisyyttä ja Baltian maat olivat jo eronneet. Putin ei tällä kertaa vähätellyt Ukrainaa, vaan korosti valmiutta neuvotteluihin. Kuitenkin hän julisti alueliitokset peruuttamattomiksi, ”niistä ei neuvotella”. Niinpä neuvotteluilta on nyt ovi kiinni.
Ajoittain Putin irtosi paperista, elehti ja kiihkoili, sitten taas kiirehti jatkamaan. Puheensa hän päätti sitaatilla venäläiseltä emigranttikirjoittajalta Ivan Iljiniltä, joka ihaili natsismia ja Hitleriä. Erikoinen oppi-isä, kun muistamme että Ukraina pitäisi Putinin mielestä puhdistaa natseista.
Kuulijat (valtakunnanduuman jäsenet, ministerit, väkivaltakoneiston johtajat ja johtavat virkamiehet) olivat hymyttömiä, jotkut pyyhkivät silmiä tai nenää – ehkä eräät miettivät, mitä päätöksestä seuraa. Joitakuita nukutti. Yleisö aplodeerasi määrätyissä kohdissa, etenkin sanalle Rossija.
Putinin esiintymisestä syntyi kuva, että hän uskoo väitteisiinsä, on juuri niin huonosti selvillä nykyhetken todellisuudesta kuin politiikan tuhoisista seurauksista näkyy. Tuhoisista Ukrainalle mutta myös Venäjän kansalle, kansantaloudelle, ulkosuhteille, maineelle. Tuhoisista meille sodanvastustajille, kun Naton laajentaminen, asekaupat ja puolustusmenojen valtava kasvu menevät sukkana läpi Putinin sodan seurauksena.
On jo ilmennyt, että Venäjän hyökkäykseen varsin neutraalisti suhtautuneet Kiina ja Intia eivät hyväksy uusien Ukrainan alueiden anneksiota.
Kielletyn radioasema Echo Moskvyn johtaja Aleksei Venediktov arvioi, että tämä liittämisrituaali oli se ”voitto”, jota Putin tarvitsi liikekannallepanoa vauhdittamaan. Arviota tukee Punaisella torilla järjestetty konsertti, jossa Putin piti lyhyen puheen ja yleisö taputti ja hurrasi. Paikalle oli kuljetettu väkeä busseilla – kukapa ei lähtisi etäisestä lähiöstä tai pienestä lähikaupungista Moskovan keskustaan, kun pääsee ilmaiseksi (tai jopa maksetaan).
Liittämisen peruuttamattomuutta Venediktov piti erittäin huolestuttavana, neuvottelujen mahdollisuus jäätyi pitkäksi aikaa. Kun Kreml nyt pitää Itä-Ukrainan alueita osana Venäjää, se voi tulkita Ukrainan yritykset vallata ne takaisin hyökkäykseksi ja ”eksistentiaaliseksi uhkaksi”, johon se voi vastata jopa ydinaseilla.
Politologi Vladimir Pastuhov arvioi, että ”kansanäänestystä” ja liittämistä oli pidetty valttikorttina lännen ja Ukrainan painostamiseksi, mutta Ukrainan vastahyökkäyksen menestys pakotti kiirehtimään ja viemään päätöksen läpi huonosti valmisteltuna, esim. rajat ovat päättämättä. Hän arvioi ratkaisun epätoivoreaktioksi, jolla Putin ajoi itsensä umpikujaan.
Umpisolmu on tosiaan paha ja tunnelmat synkät. Nyt tarvittaisiin valtioviisautta kaikilta kenellä on sellaiseen edellytyksiä. Tarvitaan kykyä etsiä tie neuvotteluihin ja liennytykseen: jopa Stalinin kanssa neuvoteltiin. Suomen pitäisi yrittää edistää liennytystä, sen sijaan että hallitus ja presidentti sitovat meidät yhä tiukemmin Yhdysvaltojen sotilaskoneistoon. Venäläisiä sodanvastustajia pitää tukea epähumaanin ja populistisen, Puolaa ja Baltian maita peesaavan viisumipäätöksen sijaan. Vaikka Putin olisi kuinka väärässä ja ”me” kuinka oikeassa, se ei lohduta ydinsodan syttyessä. Siispä jäitä hattuun ja mietintämyssy syvälle päähän.
Sota seis! Putin seis! Nato seis! Ydinsota täytyy estää!
Rauhanveteraani Kirsti Era 