Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013, Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.
Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.
Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.
Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.
Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.
On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.
Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.
Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.
Näiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus – USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.
Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.
Rauhanveteraani Kirsti Era 