Archive Page 2

Hävittäjäkoneet vastaan turvallisuus

Armeijan hukatut miljardit -teoksen kirjoittaja Pentti Sainio kertoi Joensuussa Hornet-kaupan kokemuksista: eduskunnalta pimitettiin hankinnan todellinen hinta siten, että päätös tehtiin aseistamattomien koneiden pohjalta. Sen jälkeen on riittänyt lisämenoja aseistusta ja päivityksiä ostettaessa, 1,5 miljardin euron sijasta rahaa on palanut 4. Niinpä muualla on säästetty: lakkautettu varuskuntia, jätetty uusi suurtykkijärjestelmä vaille ammuksia.

Oudointa lienee, että koneita ostettiin 64 vaikka tarvittiin n. 20, enintään 40. Ilmavoimat sai sen, mitä ilkesi pyytää, kiitos Ahon, Viinasen ja E. Rehnin. Nyt ei harjoitteluun riitä lentäjiä eikä kerosiinia. Toisaalta Suomen puolustus on nyt tiukassa kytköksessä Nato-maahan ja ilmavoimien komentokieli ”turvallisesti” fingelska.

Hornetien tilalle aiotaan nyt ostaa uusia koneita ja jälleen 64 kpl. Hankinnan valmistelee Sipilän hallitus, keskeisesti ministeri Jussi Niinistö. Lopullinen päätöksenteko jää seuraavalle vaalikaudelle. Ruotsi on tarjonnut vuokralle Gripen-koneitaan, joka olisi selvästi edullisinta. Niiden testituloksissa on ongelmia, mutta Sainio arvioi, että syynä on tulosten näpelöinti. Puolustusministeriö ja ilmavoimat vaativat tietenkin kalleinta vaihtoehtoa.

Ilmavoimien suosikki on yhdysvaltalainen F-35, jonka hinta on moninkertainen muihin verrattuna. On puhuttu 10 miljardista, mutta Sainio arvioi lukua kolmasosaksi todellisista kustannuksista. Pelkkä lentäjän elektroninen kypärä maksaa 400 000 e.

Hankintapäätös aiheuttaisi siis rajuja leikkauksia muihin julkisiin menoihin, rahoitettiinpa osto velalla tai muilla tavoin. Hyvinvointivaltion murentaminen ainakin vähentää sekä ihmisten turvallisuudentunnetta että yhteiskunnan vakautta ja vallan legitimiteettiä. Myös motivaatiota maan puolustamiseen.

F35-koneet ovat lentäviä tykkejä ja tiedustelulaitteita. Niiden viesti- ja komentojärjestelmä on pitkä ja mutkikas, altis elektroniselle häirinnälle. Ilmavoimiemme johto olisi edelleen Pentagonista riippuvainen.

F-35-koneita myytiin puolipakolla Norjaan ja kaupitellaan nyt innolla Suomeen. Täältä käsin niillä voidaan vakoilla Kuollan niemimaan lisäksi myös Pietarin alueita. Lentotiedustelua on jo harjoiteltu mm. Rissalasta v. 2016; toukokuun lopussa on valtava lentosotaharjoitus Pohjoiskalotissa. Toiminta kohdistuu Venäjää vastaan, ja siellä tämä havaitaan. Vakoileminen horjuttaa turvallisuuttamme.

F-35-koneiden valinta ei olisikaan maanpuolustusta, vaan ideologinen ja sotilaspoliittinen ratkaisu. Suomea sotkettaisiin entistä pahemmin USA:n sotilastiedusteluun, Natoon ja sen konflikteihin seurauksineen. Ei auta tiedustelulaki terrorismin torjunnassa, jos Suomi asemoituu osaksi Lähi-idässä sotivaa länttä – tai itää. Lockheed-Martin toki kiittäisi ja pääministeri kutsuttaisiin Trumpille kylään, kuten Aho Bushille 1992.

Maanpuolustuksessa Sainio kannattaa tykistöä ja ilmatorjuntaa; hän arvelee, että aluevalvontaan tarvittavat 20 toimivaa Hornetia löytyy vielä pitkään.

Aseita on yllin kyllin, käytettäköön budjettivarat vakaan yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Torjukaamme ilmastonmuutosta, vaatikaamme aseistariisuntaa. Nämä sijoitukset antavat todellista turvaa. Liity Rauhanpuolustajiin

page1-320px-Broken-f18-stop-all-wars-now.pdf

Mainokset

Sodalla ei edistetä hyvää

Otsikon väite tuntuu ehkä itsestään selvältä. Kuitenkin hyökkäykset selitetään hyvillä aikeilla: ”Vastustamme väkivaltaa ja terrorismia, kostamme ne oikeudenmukaisesti,  pystytämme demokratian, takaamme ihmisoikeudet, oikean uskon ja arvot kaatamalla tuon hirmuhallituksen, puolustaudumme”. Useimmiten kohdemaassa on öljyä eikä sen hallitus tottele ylikansallisia yhtiöitä. Jos tottelee, hallinto saa olla miten hirmuinen tahansa (vrt. Saudi-Arabia).

Mutta saavutetaanko julistetut päämäärät?

I ”Terrorismin vastaista sotaa” on käyty Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Irakissa noin vuodesta 2000 lähtien. Tuloksena on tuhansia kuolleita sotilaita, satoja tuhansia tapettuja siviilejä ja miljoonia pakolaisia lähialueilla ja kaukana, jopa Suomessa.

Toinen tulos on islamistinen terrori: Taleban, al-Qaida, al-Nusran rintama,  ISIS (Daesh) terrorisoivat naisia ja muita siviilejä, pakkovärväävät sotilaita uhaten kidutuksella ja murhalla; ne myös ovat lähes ainoita, jotka ”työllistävät” sekasortoisissa oloissa. Värväys kohdistuu myös Euroopassa ja USA:ssa asuviin muslimeihin, ja sitä helpottaa heihin kohdistuva syrjintä, vihapuhe ja väkivalta. Harvakseltaan terroristit iskevät  Eurooppaankin: Lontoo, Pariisi, Bryssel, Pietari, nyt myös Tukholma. – Ei-islamistisista terroristeista tunnetuin on Anders Brejvik.

Sodanvastustajat varoittivat sekä tuhoista ja pakolaisuudesta että terrorismin kasvusta, mutta media ja poliitikot näyttävät kuuntelevan sotilasjohtoa, vaikka se on jäävi – ja väärässä.

II Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on ”edistetty” öljyvaltio Irakissa, jossa valtio on hajonnut eikä ole toiminut 14 vuoteen. Öljyvaltio Libyassa diktaattori Gaddafin (EU:n liittolainen siirtolaisten pysäyttämisessä) kaatamista tuettiin lentopommituksin. Diktaattori kaatuikin, mutta demokratian ja ihmisoikeuksien sijasta seurasi kaaos ja maan jakaantuminen, mikä sopii hyvin öljyfirmoille. Libyan armeijan aseet myytiin mm. Syyrian, Sudanin ja Malin sotiin.

Öljykaupalle tärkeässä Syyriassa oli 2012 demokratialiike, jota Assadin hallitus ampui; liike militarisoitui ja hajosi nopeasti mm. uskontojen perusteella. Islamistien osuus on vahva. Assadin vastaisesta demokratiaprojektista kehittyi ulkopuolisten ”avulla” lähihistorian pahin humanitäärinen katastrofi, maahan on tulvinut islamistitaistelijoita ja myös Venäjä on siellä turvaamassa tukikohtiaan.

USA:n ja Venäjän koneet pommittivat ISISin alueita, mutta 6.4. USA ampui 59 ohjusta Assadin tukikohtaan. Venäjä irtisanoi heti alueen lentoliikenteen koordinoinnin , on tuomassa omaa sota-alustaan paikalle. Tilanne on todella vaarallinen. Trump perusteli ohjusiskua kaasuiskulla, jonka tekijä ja kaasun alkuperä ovat epäselviä. Presidentti viittasi taannoin mahdollisuuteen, että Assad voisi jäädä Syyrian johtoon. USA:n ärsyttäminen ei siis ollut hänen etujensa mukaista, vaan opposition. Aiheen uutisoinnilta Suomessa kaipaisi sen tiedostamista, että USA ja Venäjä ovat ydinasevaltioita.

Kolmas epäonnistunut demokratiaprojekti on Ukraina. Siellä vastustettiin korruptoitunutta hallintoa talvella 2013-14 ja USA:n Kerry ja Nuland sekä EU:n korkea edustaja Ashton kävivät kannustamassa mielenosoittajia. Melkoisen kaksinaamaista, olihan hiljan  hajotettu kovaotteisesti Occupy -mielenosoituksia USA:ssa ja säädetty kovat rangaistukset poliittisista mielenosoituksista Espanjassa; paraikaa runnottiin Kreikkaa talouskurimukseen yksityistämällä satamia ja alentamalla palkkoja ja eläkkeitä.

Maidanin mielenosoituksissa johdon ottivat lopulta nationalistit ja ennestään tutut oligarkit. He päättivät pyrkimisestä Natoon ja EU:hun sekä venäjänkielen aseman heikentämisestä. Venäjä katsoi Nato-jäsenyyden uhkaavan Sevastopolin tukikohtaa, joten se valtasi (verettömästi) Krimin. Kielipäätös jäi allekirjoittamatta, mutta toimi silti sytykkeenä Donetskin ja Luhanskin alueiden ”itsenäistymiselle” ja sodan puhkeamiselle. Venäjä on sekaantunut sotaan asetoimituksin ja vapaaehtoisin (ainakin elokuussa 2014 myös sotilain). Länsimaat ovat rahoittaneet ja aseistaneet Ukrainan hallitusta ja sotaan on osallistunut vapaaehtoisia eri maista. (tietolähde) – Ukrainan hajoamista vastustetaan, vaikka Jugoslavian hajoamista kannatettiin.

Itä-Ukrainassa on sodittu kolme vuotta, lähes 10 000 ihmistä menehtynyt ja asukkaiden tilanne tukala. Rauhaa ei näy, koska ulkopuoliset kannustavat ja sekä Ukrainan että Venäjän johto tarvitsevat ulkoista vihollista kansan yhdistämiseen. Nationalismi rehottaa molemmin puolin, eivätkä maiden suhteet normalisoitune vuosikymmeniin. Surullista, sillä niissä asuu miljoonia toistensa kansalaisia ja ukrainalais-venäläisiä perheitä.

Tämäkin demokratia- ja ihmisoikeusprojekti tuotti siis surkean tuloksen sekä lännen toimin ukrainalaisille että Venäjän toimin venäläisille. Ukrainan muista vähemmistöistä puhumattakaan. Ulkopuolisella painostuksella ja eristämisellä ei edistetä demokratiaa ja ihmisoikeuksia myöskään Venäjällä.

III Kolme kiistatonta hyötyjää näissä sodissa on: 1) terroristijärjestöt vahvistuvat, kun eri maat lyhytnäköisistä taktisista syistä rahoittavat ja aseistavat niitä.
2) Sotilaspiirien poliittinen painoarvo kasvaa, esim. Venäjällä armeijan ja turvallisuuspalvelun asema on ratkaiseva. Pentagonilla on ollut suuri vaikutus George W. Bushin toimintaan, samoin arvattavasti Trumpiin. Obaman kaudella asevienti kasvoi suurimmilleen, 169 mrd dollariin.  Myös Suomessa puolustusministerin ja puolustusvoimien poliittinen vaikutusvalta kasvaa (virheellisten) uhka- ja viholliskuvien takia. Puolustuspolitiikka on ohittanut ulkopolitiikan vaikkapa Ulkopoliittisen instituutin turvallisuuskäsityksessä, eikä ilmastokriisiä nähdä.

3) Sotateollinen kompleksi, sotilaallinen tutkimus, asebisnes ovat voittaneet: ”Since 2001, the base defense budget has soared from $287 billion to $530 billion — and that’s before accounting for the primary costs of the Iraq and Afghanistan wars.”  USA:n puolustusbudjetti siis kaksinkertaistui 2001-2013, ja sodat mukaan lukien nousu oli vielä huimempi. Tietoa sotilasmenoista ja alan firmoista on täällä.

Samaan aikaan ilmastokriisi etenee vauhdilla, joten lapsillamme ei olisi varaa moiseen asetuotantoon, sotaharjoitteluun saati sotimiseen.

rauhanpuolustajat

Liity rauhan puolustajiin

Asevaraista turvallisuutta ei ole

turvallisuuspyramidiHallituksen  puolustusselonteko perustuu illuusioon asevaraisesta turvallisuudesta: suunnitellaan valtavia sotalaiva- ja hävittäjäkonehankintoja velkarahalla, armeijan miesmäärän nostamista, jopa maamiinojen palauttamista. Hallitus arvioi, ettei Venäjä uhkaa meitä, mutta perustaa johtopäätöksensä johonkin toiseen arvioon. Uhkakuvat ovat 1930-luvulta, ”turvallisuus horjuu, koska Krimin anneksio” – vaikkei meillä ole Venäjän eikä (toistaiseksi) muidenkaan sotilastukikohtia, toisin kuin Krimillä.

Turvallisuuden kannalta on outoa, että asehankintoja itsessään ei eduskunnassa kyseenalaista yksikään puolue, vaikka esim. pohjoisnapa lämpiää hälyttävästi. Pariisin ilmastosopimus ei koske asebisnestä ja sotimista harjoitteluineen, mutta niiden päästöt ovat valtavat. Pieni lohtu on, että presidentti sentään rauhoitteli Münchenin puheessaan ryntäystä Koillisväylälle ja Arktikseen juuri ekologisin ja eettisin perustein. Turvallisuus edellyttää aseriisuntaa, sotien lopettamista ja uusien ehkäisemistä.

Politiikallaan Sipilän hallitus horjuttaa yhteiskunnan vakautta:

  • Se leikkaa vähävaraisimpien etuja: opintotukea, kansaneläkkeitä, lapsilisiä, lääkekorvauksia, työttömyysavustuksia. Se aikoo kytkeä työttömyystuen pakkopuuhasteluun ja palkattomaan työhön. Siten tuhotaan työtilaisuuksia, tervettä yritystoimintaa ja kulutuskysyntää. Oikeistopopulistit pääsevät taas syyttämään ihmisten ahdingosta maahanmuuttajia, perustuslakia ja ”punavihermädättäjiä”.

Punaviheroppositiolla olisikin skarppaamisen varaa: ei maamme rasismi ja oikeistopopulismi selity Putinin juonilla ja Venäjän rahoituksella, kuten Li Andersson puheessaan totesikin. Äärioikeiston pysäyttämiseksi tarvitaan johdonmukaista ja näkyvää vasemmistolaista politiikkaa niin eduskunnassa kuin kaduilla. Se ei taida tulevaisuudessakaan onnistua yhteistyössä EK-Kokoomuksen kanssa.

  • Hallitus tukee EK:n politiikkaa, jolla ammattiyhdistysliike, palkansaajat lyödään polvilleen. Se painosti ay-liikkeen kilpailukykysopimukseen eli palkkojen alentamiseen ja työajan pidentämiseen. EK sai viestin, että seuraavaksi voi irtisanoa yleissopimukset, jotka turvaavat etenkin pienten ammattialojen työehtoja ja -oloja.

Työntekijöiden puolustaminen ja yhteiskunnan vakaus edellyttävät, että ay-liike jäsentensä tuella torjuu EK:n vyörytyksen. Muutoin saattaa ammatillinen järjestäytyminen vähentyä ja äärioikeiston demagogia saada lisää kuulijoita, mikä on vakava turvallisuuskysymys sekä kansalaisille että valtiolle.

  • Sote-uudistuksen pääasiaksi näkyy muodostuvan yksityistäminen yhtiöittämisen kautta. Suuri osa julkisesta sektorista kiinteistöineen, siis yhteisestä omaisuudestamme uhkaa joutua veroparasiittiyhtiöiden haltuun. Samalla sosiaali- ja terveyspalvelut – ja työpaikat – keskittyvät paikallisen päätöksenteon ja valvonnan ulottumattomiin. Tämä luo ongelmia vanhuksille, vammaisille, lapsiperheille, työttömille, semminkin kun sosiaalipalvelujen koordinointi terveydenhoidon kanssa on ”Tete-uudistuksessa”pitkälle laiminlyöty. Turvattomuus lisääntyy – ja Kokoomus tarjonnee ratkaisuksi turvabisnestä.
  • Niin Keskusta kuin Perussuomalaiset ovat rikkoneet vaalilupauksensa noudattaessaan hallituksessa EK-Kokoomuksen linjaa. Edellisellä vaalikaudella nykyisellä oppositiolla oli sama ongelma. Tämä vähentää etenkin vähävaraisten äänestysintoa (vaalit 2015: Kauniainen 85%, Kaavi 59%).
  • Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hallitus ajaa maata tiiviisiin liittosuhteisiin Nato-maiden kanssa vastoin kansalaisten enemmistön kantaa. Myös tämä syö luottamusta poliittiseen järjestelmään.

Hallituksen politiikka rapauttaa kansalaisten luottamusta parlamentaarisen demokratian tehoon. Tyypillinen esimerkki näkemystemme ylenkatsomisesta oli Persujen yritys estää laajasti hyväksytyn tasa-arvoisen avioliittolain voimaantulo, ja Kepu ja Kokoomus sallivat tämän. Ylen komentelemisesta puhumattakaan. Näkemäni jälkeen minua kiinnostaa kunnallisvaaleissa eniten äänestysprosentti: yli vai alle 50%?

Ei tunnu nähtävän, mikä on demokratian ja parlamentarismin tila Suomessa. Venäjän uhkaa hoetaan, mutta pelkään, mitä tapahtuisi, jos meille ilmaantuisi Soinia ahkerampi ja Halla-ahoa kansanomaisempi, ahkerampi ja laaja-alaisempi oikeistopoliitikko. Nykyisellä poliittisella luokalla, kommentaattoreilla ja klikkausjournalismilla ei taitaisi olla keinoja ”Trumpin” pysäyttämiseen.

Asetan toivoni kansalaistoimijoiden yhteistyöhön ja joukkovoimaan,  mukaan kaivattaisiin myös keskustalaisia, vihreitä ja vasemmistolaisia paikallisaktiiveja. Myös rauhanliike on olennainen osa tällaista toimintaa.

edit: viimeinen kappale siirretty toiseksi.

Mustaa ja valkoista

Katja Luhtala sen sanoi naamakirjassa: On se jotenki liikkistä, miten virallinen ”totuusmedia” koittaa häivyttää itseensä kohdistuvan kritiikin olemalla niin huolissaan ”valemediasta”, vaikka olisi syytä olla huomattavasti enemmän huolissaan ihan oman uutisointinsa häpeämättömästä puolueellisuudesta.

Mielestäni tämä koskee eritoten Venäjä-uutisointia, kuten mm. Jorma Mäntylä on todennut.

Esimerkki tästä oli Ylen Maailmanpolitiikan arkipäivää, joka 18.2. käsitteli Itä-Ukrainan kiihtyneitä taisteluita. Arvioijina olivat avoimesti Kiova-mieliset Antti Kuronen, Kristi Raik  (UPI) ja Olya Morvan. Muista kuin Avdejevkan tykistötulituksesta ei kerrottu, vaikka myös Donetskin alueella on siviilejä kuollut ja jäänyt ilman lämpöä ja sähköä; Minskin sopimusta ei edes mainittu; ei kerrottu, että Ukrainan armeija rikkoi sopimuksen joulukuussa valtaamalla ei-kenenkään-maalta tuliasemia ns. tasavaltoja vastaan. Poliittista analyysiä taistelujen kiihtymisen syistä ei tehty, selitykseksi riitti Venäjän vallanhalu ja essentiaalinen pahuus. Kiovan hallinnon laajaa korruptiota, ongelmia natsipataljooniensa kanssa, ukrainalaisten tyytymättömyyttä ym. sodan eskalaation sisäpoliittisia taustoja ei valaistu. Ylellä Poroshenko ja länsi ovat valkoisia, Putin ja Venäjä mustia. Raitoja, ruutuja tai liukumia niissä ei ole.

Juuri tällainen mustavalkoisuus jättää kentän Putkosten, Bäckmanien ja Janitskinien propagandan käyttöön: eihän Nato ole ihmisoikeusjärjestö, ja monet muistavat tämän.  Kuitenkin tasapuolisia raportteja ja analyysejä sekä lännen ja Ukrainan että Venäjän toimista näkee ja kuulee aniharvoin, poikkeuksena Kansan Uutiset ja rauhanjärjestöjen vähälevikkiset julkaisut. Sellaiset auttaisivat yleisöä saamaan konfliktista realistisen kuvan ja tunnistamaan valheet. Nyt propagandalla soditaan täyttä päätä: Janitskin ja Vastavalkea levittävät Venäjän ja ns. tasavaltojen tarinaa, Yle ja valtalehdet taas lähinnä Ukrainan ja Nato-maiden. Todellisuuden eri puolista kiinnostunut kansalainen joutuu hoitamaan journalisminsa itse.

Samaan sarjaan menevät iltisten Venäjän uhka -lööpit ja journalistien spekulaatiot, joiden tueksi ei esitetä faktoja esim. Venäjän uhkavaatimuksista tai joukkojen siirroista Suomen rajoille. Edes ilmatilan loukkauksien kohdalla ei ole muuta uutta kuin että niistä nyt uutisoidaan. Naton lisääntynyttä aktiviteettia Itämerellä ja sen yhteyttä Venäjän reagointiin vähätellään. – Hallituksen puolustusselonteko sentään arvioi, ettei Venäjä uhkaa meitä; johtopäätökset perustuvat sitten johonkin toiseen arvioon.

Uhkapuhe pohjustaa asevarustelua – mm. kymmenien miljardien hävittäjähankintaa – lihottaa asebisnestä ja kasvattaa armeijan poliittista vaikutusta demokratian kustannuksella. Meidän taas toivotaan tuijottavan iltisten Venäjä-lööppejä niin kauhuissamme, ettemme huomaa lompakolle pyrkivää EK:n ja rahapiirien kättä nimeltään SOS-hallitus.

mustavalko

Rohkaisevat rauhanpäivät

256px-lahden_kansanopiston_torniOlin Ay-väen rauhanpäivillä Lahden kauniilla kansanopistolla. Väkeä oli runsaasti, ja eritoten ilahdutti nuorten osanottajien määrä. Tämän kokemuksen pohjalta uskaltaa toivoa, että ensivuotisille rauhanpäiville Helsinkiin tulee heitä vielä enemmän, kun useammat voivat majoittua kotona tai tuttavissa.

Alkurunon ja kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Markku Kangaspuro piti informatiivisen ja realistisen katsauksen Itämeren turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (katso linkistä youtube-video, se kannattaa). Hän kehotti realismiin aseiden määrän arvioinnissa ja osoitti info- eli propagandasodan olevan  vanha keino (Clausewitz 200 v sitten:”Sotaa tulee välttää, jos poliittiset keinot riittävät päämäärään pääsemiseksi. – – Sota on kameleontti, jatkuvasti muuttuva ilmiö”). Kangaspuro painotti välttämättömyyttä selvittää rasismia ja äärioikeistolaisuutta ruokkivat ongelmat ja poliittiset ratkaisut maiden sisällä. Rauhanliike pyrkii kansainvälisen tilanteen liennyttämiseen ja sotahysterian torjumiseen.

Lauantaina tehtiin Ay-väen rauhanpäivien historiaa, kun panelisteiksi oli saatu neljä liittojohtajaa (JHL, SEL, TEHY ja Super) ja Rakennusliiton tiedotuspäällikkö. Kyytiä saivat niin hallituksen leikkauspolitiikka kuin julkisen sektorin alasajo ja Sote-hanke: se on sekava ja keskeneräinen, tähtää  yksityistämisiin, tuo kilpailutusta sinne, minne se ei sovi, sortaa naisia. Työnantajien linjan koveneminen, sopimusten yleissitovuuden murentaminen ja pyrkimykset lakko-oikeuden rajoittamiseen torjuttiin: yhteistyöllä ay-liike voi pysäyttää kehityksen. (katkelmia keskustelusta)

Osallistumisellaan liittojohtajat antoivat tunnustusta Työpaikkojen rauhantoimikunnalle – onhan rauha myös ay-toiminnan ehto. Paneelikeskustelun jälkeen on varmaan helpompi ottaa ammattiosastoissa puheeksi Työpaikkojen rauhantoimikunta ja sen toiminta.

Lounaan jälkeen olivat vuorossa teemaryhmät, joissa käsiteltiin Päijät-Hämeen Sotea (alustus Kari Lempinen), Syyrian tilannetta (alustus Reko Ravela), pelon ilmapiiriä (alustus Raimo Pesonen), paikallista sopimista (alustus Manu Kivisaari) ja rauhankasvatusta (vetäjä Hanna Niittymäki).

Syyrian tilannetta käsittelevässä teemaryhmässä loppuivat tuolit kesken. Reko Ravela toi esiin sekaantuvien tahojen (60 maata) ja ryhmien moninaisuuden, tiedotuksen vinoutumisen joka taholla ja tilanteen äärimmäisen ongelmallisuuden. Koillisen Syyrian kurdialueen hankkeita sekulaarin, demokraattisen federalismin edistämiseksi pidettiin tulevaisuuden kannalta lupaavimpina. Keskustelussa päädyimme vaatimaan, että Syyriaan toimitetaan humanitaarista apua, tuetaan pakolaisia ja lopetetaan asevienti koko alueelle. Uutisten suhteen on syytä olla sangen kriittinen ja käyttää erilaisia lähteitä.

Teemaryhmien jälkeen levähdettiin ja sitten syötiin hotellilla illallista ja tanssittiin, tavattiin tuttuja ja löydettiin uusia. Itse tapasin entisen opiskelijani. Vahvimmat jaksoivat punk-keikallekin.

Sunnuntaiaamuna katsottiin elokuva Elämä odottaa Länsi-Saharan miehityksestä ja sahrawien itsenäisyyspyrkimyksistä. Sahrawien sitkeys ja hienojen taiteilijoiden musiikki tekivät syvän vaikutuksen. Prof. emer. Tuomo Melasuo selosti sen jälkeen Pohjois-Afrikan maiden tilannetta, erityisesti Libyan väkivaltaa ja hajoamista, samoin Tunisian demokratian haavoittuvuutta.

Ennen lounasta pidettiin Työpaikkojen rauhantoimikunnan vuosikokous ja valittiin uusi 32-jäseninen toimikunta, jossa Pohjois-Karjalaa edustavat Jaana Haverinen (PAM) ja Ari Sulopuisto (RL). Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL).

Lounaan jälkeen kuultiin raportit teemaryhmistä. Sitten lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila ja Väestöliiton asiantuntija Mina Zandkarimi keskustelivat lasten tilanteesta, eritoten maahanmuuttajalapsista. Puhetta johtanut Tanja Pelttari luki tarinoita lapsen aseman muutoksesta satavuotisen itsenäisyyden aikana. Paljon hyvää on saatu aikaan, ja sitäkin hirvittävämpää on, että nyt mennään taaksepäin: koulutuksesta ja tukipalveluista leikataan ja kasvatetaan eriarvoisuutta poistamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus työttömien lapsilta. Sitä pidettiin yksimielisesti julmana ja lyhytnäköisenä päätöksenä.

Rauhanpäivät päättyivät Timo-Kalevi Forssin rauhanlauluihin.

unesco-slogan

Ukrainan mutkikas tilanne

Ukrainan Euromaidan-mielenosoitukset alkoivat syksyllä 2013,  Krimin valtauksesta tulee maaliskuussa kolme vuotta. Euroopan tilanne on kärjistynyt pahimmilleen muistini  aikana, mutta mikä on syytä, mikä seurausta, siitä kiistellään. Se ainakin on selvää, että mikä pätee Krimiin, ei päde Baltian maihin tai Suomeen: täällä ei ole Venäjän tukikohtia.

Rauhanliitto julkaisi v. 2016 viime päivinä pikku kirjan Näkökulmia Ukrainan todellisuuteen (toim. Laura Lodenius ja Timo Mielonen, ladattavissa täältä). Peter Lodenius tarkastelee kirjoituksissaan Ukrainan historiaa, hajanaisuutta ja korruptiota, ukrainalaisten artikkelit kaivostyöläisten tilannetta, Krimin median pakolaisuutta ja Ukrainan koululaitoksen uudistamista. Oxana Chelysheva kuvaa kriisin mutkikkuutta, Itä-Ukrainan konfliktialuetta, sodan uhrien ahdinkoa ja avustustyötä. Hän kirjoittaa myös Odessan mellakan oikeuskäsittelystä ja Slavjanskin journalistimurhan tutkinnan puutteista. Valitettavasti kirjoitusten taustoitus on riittämätön siihen nähden, miten vähän suomalaiset tuntevat Ukrainaa tai kriisin tapahtumia. Toivottavasti Chelyshevan suunnittelema kirja toteutuu ja siihen saadaan riittävät taustatiedot ja kommentit.

Suomennokset on tehty kiireessä ja kaipaisivat editointia. Esimerkiksi Chelyshevan tärkeä kirjoitus Ukraina ei ole mustavalkoinen saattaa jäädä hämäräksi niille lukijoille, jotka tuntevat  kriisin heikosti. Rauhanliiton kiihkoton ja moniääninen julkaisu on tarpeen, sillä mediassa tapahtumia ei juuri ole käsitelty pariin vuoteen, taustoittamisesta puhumattakaan. Yksityiset kirjoittelijat (Bäckman, Enqvist, Putkonen, nimetön kiovalaisdiplomaatti ”maailmajapaikat”) taas ovat valikoivia faktojen ja tulkintojen suhteen eivätkä kyseenalaista sotaa.

Sota ei ratkaise kriisejä; sen sijaan tämä sota hyödyttää niin Ukrainan kuin Venäjänkin vallanpitäjiä. Kiovalla on täysi aihe pelätä uutta Maidania (ks. Peter Lodeniuksen korruptiojuttu), samoin aseistautuneita natseja, joita kuvaa Chelysheva. Kun sota joskus loppuu, Oikeistosektori ym. tulevat pois rintamalta, jolloin Porošenkon hallitus on todellisissa vaikeuksissa.

Putinia taas palvelee niin propaganda ”meidän Krimistä” ja ”Kiovan fasistijuntasta” kuin Syyrian sota, ne suuntaavat venäläisten huomiota pois taloudesta ja demokratian tallomisesta, kannustavat yksimielisyyteen ja uhrauksiin. Kritiikittä jäävät niin Kremlin rahoittamat natsihenkiset moottoripyöräilijät kuin Kadyrovin armeijan väkivalta. Samoin häntä näyttää palvelevan Venäjän läntinen demonisointi, kannatus vain kasvaa.

On harmillista, että kirja, mm. esipuhe ei mainitse kahta kriisin laukeamisen kannalta keskeistä seikkaa: EU-tullimuuria ja Naton itälaajenemista. EU vaati itäisessä partnerisopimuksessa syksyllä 2013 Ukrainaa pystyttämään tullimuurin Venäjän suuntaan, vaikka maan ulkomaankaupasta lähes puolet suuntautui Venäjälle. Janukovitš siis pakotettiin valitsemaan joko EU-partnerisopimus tai  sujuva Venäjän-kauppa, mikä oli kohtuutonta.

Toinen tärkeä syy on Naton laajeneminen. Krimin anneksion motiivi jää kirjassa maininnatta: se, että niemimaalla on kolme Venäjän sotilastukikohtaa. Sevastopolin sotalaivaston merkitys Venäjälle on valtava, onhan Turkissa, Bulgariassa ja Romaniassa Naton tukikohtia. Myös tavaraliikenne on laajaa. Ukrainan suuntauduttua Natoon vuokra-alueella sijaitsevien tukikohtien asema olisi ollut hankala, ja siksi Venäjä rikkoi  kansainvälistä oikeutta ja anneksoi Krimin. Puheet Kiovan fasismista ovat tietenkin vain propagandaa, natseja riittää omassakin maassa.

Naton kaltaiselle asiantuntijaorganisaatiolle Venäjän reaktio ei voinut olla yllätys, tuskin myöskään EU:lle, olihan Putin jo 2008 varoittanut Ukrainan suuntautumisen Natoon aiheuttavan ongelmia. Tuskinpa kuviteltiin, että Venäjä 2014 olisi yhtä passiivinen kuin Naton laajetessa itään v. 1999-2003: Georgian sota oli nähty jo v. 2008.

black-sea-mapNäiden näkökohtien puuttuminen Rauhanliiton kiintoisasta ja tarpeellisesta Ukraina-kirjasta tukee valitettavasti yksisilmäisiä selityksiä kriisille. Sekä Venäjän että EU:n, USA:n ja Naton sekaantuminen maan asioihin, kamppailu siitä johti nykyiseen tragediaan. Sotilastukikohdat ja valtapolitiikka eivät ole yksin Venäjän (tukikohtia 10 maassa) ominaisuus –  USA:lla on niitä 38:ssa, Britannialla 14:ssä ja Ranskalla 11 maassa.

Suosittelen jatkolukemiseksi Sakwan Taistelua Ukrainasta: maasta ei kamppailla ensi kertaa.

Rasismista ja projektioista

Sotilasaikakauslehdessä 10/2016 ilmestyi tutkija Saara Jantusen artikkeli (pdf – lataa ja lue Asiakirjaselaimella) PsyOppia somessa – kuinka rasismista tuli strategista. Sen alkupuolisko tarkastelee ns. maahanmuuttokriitikoiden ja Venäjän trollien tekniikoita, joilla häiritään toimittajien ja asiantuntijoiden työtä, mustamaalataan heitä ja hyökkäillään henkilökohtaisesti. Esimerkkejä tästä löytää seuratessaan sosiaalisen median maahanmuuttokeskusteluja; tosin huonoa keskustelukulttuuria ja henkilöön menemistä esiintyy kaikissa internetkeskusteluissa.

Jantunen on laatinut artikkeliin luokituksen rasistien painostuskeinoista, esimerkkejä kuitenkaan mainitsematta. Hän myös viittaa Venäjän informaatiovaikuttamisen teoriaan, johon olisi kiinnostavaa perehtyä ensi käden lähteistä. Niitä ei valitettavasti mainita.

Kirjoittaja kuvaa Venäjän roolin rasistisessa keskustelussa ja toiminnassa kattavaksi ja massiiviseksi, muttei dokumentoi arviotaan. Venäjän puolustelijoiden psyykkisiä ongelmia kuvataan, muiden selitysten pohdinta puuttuu. Se on sääli, sillä venäjänkielisten rasismikokemukset kouluista ja niiden mahdollinen yhteys nykyiseen innostumiseen Putinin suuruuspropagandasta ansaitsisivat selvittelyä, jopa psykologista ymmärtämystä, vaikkemme mielipiteitä jaakaan.

Olisi tarpeen seurata venäjänkielisten suomalaisten somekeskusteluja ja selvittää, ketkä lietsovat riitaa, ketkä uskovat / haluavat uskoa Putiniin, ketkä taas kritisoivat sekä Naton ja EU:n toimia että Kremliä. Ellei erittelyä tehdä, tulevat kaikki lännen toimia arvostelevat ihmiset leimatuiksi putinisteiksi. Suoraviivainen väittäminen resonoijiksi tai Putinin hyödyllisiksi aaseiksi ei nosta keskustelun tasoa.

Artikkelin jälkipuoliskon esimerkit ja näytöt Venäjän vaikuttamistoimista eivät vakuuta. Marco de Wittin matka Donbassiin ja Putinin ihailu,  Ilja Janitskinin yhteydet Bäckmaniin ja Putkoseen, Tallinnan vihainen mummo, muttei juuri muuta. Jantunen kirjoittaa: ”Venäjän ja sen etujärjestöjen tuki Euroopan äärioikeistolle [on] hyvin tiedossa”, mutta ei juuri esitä todisteita. Mainita olisi voinut vaikkapa Marine le Penin saaman lainoituksen tai Pietarissa maaliskuussa 2015 järjestetyn äärioikeiston kokouksen, johon täältä osallistui IPUn Jukka Davidsson. Yhteistyön laajuus ja merkitys äärioikeiston etenemiselle Länsi-Euroopassa tunnetaan kaikkiaan riittämättömästi, ja heikosti perustellut kovat väitteet syövät artikkelin uskottavuutta.

Oman ikäluokkani ihmisille Putinin ja FSB:n käden näkeminen kaikkialla tuo mieleen Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin, joissa ei ollut ongelmia, vaan vain lännen valhepropagandaa ja siihen uskovia vähämielisiä. Heitä pantiinkin pakkohoitoon. Sen politiikan tulokset tiedämme.

Rasismistrategiaa käsittelevässä artikkelissaan Jantunen on päätynyt käsittelemään myös itsenäisyyttä, hän siteeraa loukkaantuneena tallinnalaismummon tv-komenttia 10 vuoden takaa Viron itsenäisyyden menetyksestä. Mummojen vastakkaisiakin kommentteja varmaan löytyisi, jopa Tallinnasta. Hän myös kutsuu olkiukoksi käsitystä ”Suomen itsenäisyyttä kalvavasta EU:sta”. Jos ollaan tarkkoja, kansainvälisten järjestöjen jäsenyys velvoittaa aina; esim. Nato vaatii jäseniltään 2% varusteludjettia ja EU laatii direktiivejä ja kontrolloi budjetteja. Suvereniteettia rajataan näin valtion omilla päätöksillä, ja asiasta vallitsee demokratiassa eri näkemyksiä. Suomalaista EU-kritiikkiä ei liioin voida palauttaa Putiniin: vuoden 1994 EU-kansanäänestyksessä annettiin ei-ääniä 43%.

Sotilasaikakauslehti nostaa artikkelista virkkeen

”Toisin kuin Yhdysvaltojen, Venäjän vetovoima ei oikein riitä muuhun kuin pyrkimykseen näyttäytyä vähiten huonona ratkaisuna ongelmiin, joiden luomisessa Venäjä itse on ottanut aktiivisen roolin”.

Hämmentävä lause tutkijalta. Onko valtioiden ja blokkien suhteissa olennaista siis vetovoima eikä valta ja resurssien kontrolloiminen? Nähdäkseni lännen ja Venäjän konflikti on syvemmällä, sieltä löytyy mm.  Naton itälaajennus ja EU:n itäisen kumppanuusohjelman rajaus, asebisneksen intresseistä puhumattakaan. Molemmat osapuolet ovat syypäitä konfliktin kärjistymiseen. Venäjä käyttää kovaa kieltä lännestä, mutta voidaanko läntisenkään median Venäjää koskevia faktan- ja sanavalintoja pitää objektiivisina? Mielestäni propaganda on kaikkialla yhtä tarkoitushakuista, vaikka taitavuus vaihtelee.

* * *

Jantunen ei pohdi artikkelissaan rasismin ja oikeistopopulismin yhteiskunnallisia taustoja. Ellei sellaisia olisi, eivät edes Putin ja FSB pystyisi synnyttämään rasistisia mielenilmauksia tai kirjoittelua. Rasismi nousi Suomessa uhkaavasti jo 90-luvulla, skinit tekivät väkivaltaa mm. Joensuussa. Kuitenkin Venäjä oli heikko ja Putin Pietarin kaupunginhallinnossa. Sen sijaan meillä silloinkin oli joukkotyöttömyys ja kovaotteinen hallitus, joka harjoitti ”ainoaa mahdollista” politiikkaa. Aivan kuten nyt Sipilän hallitus, EKP, EU:n johto – ja Putin.

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja populismi selittää senkin, että Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannattajia nimitetään Venäjän vaikuttaja-agenteiksi. Malliesimerkki Jantusen kuvaamasta projektiomekanismista.


Follow Rauhanveteraani on WordPress.com
Mainokset

Kari Uusikylä

Suoraa puhetta

Sentrooppa-Santra

päivittelee elämänmenoa Itävalta-Unkari-akselilla

Silent Saoghal

Kolumneja elämästä ja yhteiskunnasta

teppo eskelinen

Tieteellis-journalistiset arkistot. Lisäksi ajoittaisia kommentteja ja havaintoja.

Rasismista ja rajoista

Maailma rasisminvastaisten tutkijoiden silmin

emmintää

Emmi welds and tells tales.