Rauhanveteraani Kirsti Era

Luin vasta nyt Joe Saccon hienon sarjakuvateoksen Palestiina (WSOY 2003). Siinä hän kuvaa amerikkalaisen sarjakuvajournalistin matkaa Kairon kautta Jerusalemiin ja tutustumismatkoja sieltä Länsirannalle ja Gazan kaistalle 1990-luvun alussa, toisen intifadan aikana. Hän käy Rafahissa, Nablusissa, Jabaliassa, Khan Yunisissa. Häntä opastavat ja tulkkaavat palestiinalaiset, joista jotkut kannattavat Hamasia, jotkut Fatahia, jotkut yrittävät pysyä ryhmien ulkopuolella. Vammaisten lasten opettaja riskeeraa työnsä opastaessaan Saccoa – työn jota hän tekee ilman palkkaa, koska rahoitusta ei ole. Hän elää Qatarissa ansaitsemiensa dollarien rippeillä, mutta ylpeys vaatii kestitsemään vierasta ja maksamaan taksin.

Sacco kuvaa hyvin ironisesti läntisen journalistin asennetta: hän etsii traagisia, hurjia tapahtumia, dramaattisia ja verisiä kuvia, joita valokuvaa muistinsa tueksi. Lööppimatskua. Hän kuvaa myös sitä, miten pelkää ja kärsii vaaroissa, jotka ovat palestiinalaisille arkea: sotilaiden ryntäykset paikalle, kyynelkaasu, kotien surkeus ja hävittäminen, teiden kammottava kunto. Vierailu tehtiin talvella, joten kuvissa sataa, kahlataan kurassa ja palestiinalaispakolaiset palelevat teltoissaan ja hökkeleissään. Välillä ei voi jutella, koska sade ja rakeet hakkaavat aaltopeltikattoa liian äänekkäästi. Sacco itse pääsee välillä Jerusalemiin, hostelin lämpimään suihkuun ja huoneeseen, runsaiden aterioiden ääreen, pesettämään vaatteensa ja kenkänsä.

Palestiinalaiset kertovat miehittäjän mielivallasta, siirtokuntalaisten hyökkäyksistä, armeijan rynnäköistä; kuinka kiviä heitteleviä poikia hakataan, katkotaan käsiä, ammutaan. Moni haavoittunut kuolee, koska ei pääse ajoissa sairaalaan. Ikivanhoja oliivipuita hakataan ilkeyttään ja jotta niiden sekaan ei voisi piiloutua. Vanhat palestiinalaiset kertovat kodeistaan, joista israelilaiset pelottelivat heidät pakoon vuonna 1948 terrorin ja sodankäynnin avulla. Israelilaiset arkkitehtinaiset elävät aivan eri maailmassa. He kannattavat rauhaa ja arvostelevat siirtokuntia, mutta eivät tiedä tai välitä armeijan harjoittamasta väkivallasta, käsitä että väkivalta synnyttää katkeruutta ja ruokkii terrorismia.

Vaikka kirja on niin vanha, se kannattaa lukea, se antaa monipuolisen kuvan palestiinalaisten pakolaisten elämästä ja ajatuksista, eri ryhmien ajattelutavasta. Suomentaja Juhani Tolvanen on 2003 tasapainottanut teosta suosittamalla jälkisanoissaan BBC:n ja HeSarin materiaalipankkeja Palestiinasta. Minusta turhaan, eihän Suomen tiedotuksessa ja julkisessa keskustelussa juurikaan ole ollut esillä muita kuin Israelin näkökulma.

Tämän vuoden aikana on onneksi haastateltu edes suomalaisia asiantuntijoita (Stewart, Juusola, Ruohomäki, Alaranta). Silti vieläkään ei kuunnella palestiinalaisia, vaikka Israelin armeijan polttaa telttasairaalan potilaita elävältä, sodan palestiinalaisten kuolonuhrien määrä ylittää jo 40 000 ja heistä ainakin 17 000 on lapsia. Lisäksi tulevat haavoittuneet ja ruuan, juoman ja lääkkeiden puutteessa vammautuneet lapset. Kammottavaa tilannetta kuvaa tasapuolisesti, myös Israelin materiaaleilla dokumentti Gaza, elämä helvetissä. Kuitenkin kristillisdemokraatit puolustavat yhä Israelin harjoittamaa kansanmurhaa, samoin suurin osa Venäjän oppositiosta. Suomen hallitus ja EU ovat toimettomia, vaikka Israel pommittaa ja komentelee jo YK:n rauhanturvaajiakin, ei yksin palestiinalaisia ja libanonilaisia.

Vuoden 2018 Ydin-lehdessä Juhani Tolvanen esittelee Joe Saccon työtä objektiivisemmin. Hän korostaa sitä, että valokuvia ja videoita voi käsitellä ja vääristellä, mutta sarjakuvareportaasia ei oikein voi. Sarjakuva on siis luotettavampi.