Rauhanveteraani Kirsti Era

(Anarkisti ja aktivisti Ilja Šakurski tuomittiin 16 vuodeksi vankilaan Set’ / Verkosto -jutussa , hän on istunut kotikaupungissaan Penzassa, sitten Mordoviassa ja on nyt taas vankisiirrossa, asianajajan ja omaisten tavoittamattomissa. Suomensin hänestä Rus’ sidjaštšajan (Russia Behind Bars, Vankien Venäjä) postauksen avoimeen facebook-profiiliini 30.10. Tässä tekstissä Ilja kertoo lääkärikäynnistään. Teksti ja kuvat ovat Telegramissa Iljan tukiryhmän tilillä: https://telegra.ph/Pyat-minut-10-25-3

Vankien onnistuu vain harvoin käväistä vapaudessa ennen tuomion päättymistä. Sellaisiin tapauksiin on äärimmäisen vähän perusteita, ja useimmiten ne edellyttävät, että vangilla on jotain ongelmia. Kyseessä voi olla esiin tulleen rikoksen tutkinta tai välttämätön matka sairaalaan erikoislääkärille, jota ei vankilan lääkintäjärjestelmässä löydy.

Jouduin vaatimaan käyntiä vapauteen terveyssyistä noin viiden vuoden ajan, Mordoviaan tulostani lähtien.

Valituksia vankeinhoitoviraston hallintoon, lukuisia reissuja vankisiirtolan sairasosastolle, yrityksiä päästä lääkärille, toistuvia käyntejä terveydenhoitajalla, sukulaisten ja ihmisoikeusaktiivien tukea, syyttäjänvirasto ja muut instanssit… Kului monta vuotta, ennen kuin määrättiin erikoislääkärin vastaanotto ja minut kirjattiin kuljetukseen Zubova Poljanan terveysasemalle.

Aurinkoinen kesäaamu vuonna 2025. Vankisairaalan LIU-3 työntekijät ovat vasta menossa töihin. Seison portilla odottamassa vankiautoa. Viime hetkeen saakka minun on vaikea uskoa, että tosiaan onnistun poistumaan Mordovian vankilamuurien sisältä edes pikku hetkeksi jo ennen 2030-lukua .

Hermoilen hieman odottaessani mahdollista kohtaamista vapauden kanssa. Kiipeän vankiautoon. Vain yksi vanki ilman painavia kantamuksia tai liikoja hankaluuksia. Vartijat, käsiraudat, konepistooli, pamput, tunnistuslaitteet yksin minua varten, sitä varten, että saisin lopultakin nauttia laillisesta oikeudestani lääkärin tutkimuksiin ja jatkohoidon määräämiseen.

Rehellisesti sanoen oloni oli jopa vähän kiusaantunut tästä kaikesta, vaikka en ole pakottanut ketään läsnäolevista moiseen työhön, täyttämään niitä velvollisuuksia minun saattamisessani, joista heille maksetaan palkkaa.

Matka kestää noin 40 minuuttia. Edessäni on vain häkkejä, penkkejä ja harmaita metalliseiniä. Nurkassa selli ja lattialla siihen juuttuneita roskia. Vankiautossa on yleensä tylsää ja yksitoikkoista matkustaa. Vartijoiden keskustelut eivät ole kummoisia. Ne pysyvät samoina vuodesta toiseen: palkat, yhteiset tutut, kalareissut, autot, määräykset, eläkkeet, lomat ja poissaolot. Avoimen luukun raosta puhaltelee raikas tuuli, ja katson siitä erilaisia puunlatvoja, jotka vilahtelevat ohi vuoroin kirkkaan sinitaivaan ja harvojen sähkölinjojen kanssa.

Välillä suljen silmäni ja kuvittelen, mitä ympärillä on.

Aina välillä vankiauto kiihdyttää ja kääntyy jyrkästi. Muistiini jäävistä näkymistä yritän hahmottaa ympärilläni olevaa näkemättä jäävää seutua.

Ensi kertaa moniin vuosiin joudun kosketukseen vapaan elämän realiteettien kanssa, kävelemään siinä, tiedostamaan mahdollisuuden, että olen siinä läsnä. Edellisen kerran olen kävellyt vapaudessa siirron aikana viisi vuotta sitten. Muistan tähtitaivaan, poliisikoirat, aseman äänet, jäätyneen maan, taskulamput ja vaijerin, joka ympäröi vielä siviiliasuiset vangit kasseineen.

”Olette vartijoiden komennossa. Jos yritätte pakoa, käytämme virka-asetta. Teidän täytyy noudattaa täsmälleen kaikkia saattavan henkilökunnan määräyksiä.”

Kuulen samat sanat nytkin, kun olen Zubova Poljanan kylän keskustassa.

Sääntöjen sanamuodot menevät ohi korvieni, sillä olen äärimmäisen innoissani ympärilläni olevasta: ohi ajavista autoista, ihmisiä vilisevistä poluista, ohikulkijoista, osin unohtuneesta äänten kirjosta asutustaajamassa. Lasten huudot, puheen jupina, autojen torvet, linnut, kirskunta – tämä kaikki sulautuu yhtenäiseksi äänivirraksi, jota en ole kuullut pitkään aikaan.

Ihmisiä. Mitä erilaisimpia ihmisiä, vanhoja ja nuoria, vapaita ja siksi aivan toisenlaisia silmissäni, kirkkaissa, erivärisissä ja erimallisissa vaatteissa. Pikkulapsia… Havahdun ajatukseen, etten ole moneen vuoteen nähnyt lapsia.

Kaikki ympärillä oleva ällistelee ilmaantumistani. Olen kuin avaruusolio, ulkomaalainen, muukalainen.

Univormuihin pukeutuneet herättävät asukkaissa levottomuutta ja uteliaisuutta. Rohkeimmat miehet tulevat vankiauton luo ja kysyvät: ”Kenet te toitte?” Sääntöjen vaatimalla tavalla vartijat kehottavat siirtymään kauemmas ja vastaavat tuoneensa roiston. Muistan nähneeni lapsena televisiossa roistoja. Isoja äijiä nahkatakeissa, aurinkolasit kaljussa päässä ja ketjut kaulassa – sellaisia ei nykyisin enää näe. Niitä on vain elokuvissa. Nykyisin roisto olen minä. Laiha poika mustassa vangintakissa ja harmaaraitaisessa lakissa. Käsiraudoin vartijaan kytkettynä. Yksi kävelee edellä, kehottaa ihmisiä tekemään tietä, toinen ”suojaa selustan”. He ovat melko keskittyneitä ja vakavia eivätkä kiirehdi.

Vanginpapereissani on lakipykälä 205. ”Terroristijärjestön johtaja, jolla on taipumuksia terroriin ja ekstremistisiin rikoksiin”. Sellaisen vangin kanssa ei ole suotavaa löysäillä, lisäksi elämme rauhatonta aikaa.

Ihmiset pysähtyvät ja seuraavat minua katseellaan. Naiset huokailevat ja mainitsevat jumalan. ”Kauheaa”, sanoo yksi heistä.

Tuntuu kuin olisin näyttelyolio toisesta ulottuvuudesta, jota ihmiset eivät tunne, eksoottinen olento, ja kuitenkin tässä roolissa on annos nöyryytystä.

On tapana ajatella, että venäläiset kansanihmiset ovat aina suhtautuneet myötätuntoisesti kahlevankeihin. Että he ovat aina säälineet pakkotyöhän tuomittuja, antaneet heille almuja, ruokaa. Sitä vaativat uskonopit, mutta pyrkimys tulee myös kansan sisimmästä. Jopa kaikkein raaimpia murhaajia ja rosvoja säälittiin vankeusaikanaan kohtalonsa tähden, yritettiin osoittaa myötätuntoa edes katseella, jotta täten irrotettaisiin syntiset ja piinatut vihastaan ja julmasta vieraantumisestaan, elvytettäisiin heidän sammunutta ihmisrakkauttaan ja haluaan palata muiden yhteyteen.

Edes neuvostokansa, joka oli kokenut sodan kauhut, ei pystynyt olemaan tuntematta myötätuntoa saksalaisia sotavankeja kohtaan, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään ja kylmään vankien siirtojonoissa ja näännyttävässä työssä.

Nyt sen sijaan näen ihmisten silmissä vain pelkoa, hämmennystä ja herkeämätöntä uteliaisuutta, paikoin jopa täyttä välinpitämättömyyttä, mutta ei yhtään mitään toiveita herättävää, valoisaa tai osanottavaa. En odottanut ihmisiltä mitään, en vaatinut mitään, totesin vain faktan. Kävellessäni vartijoiden seuraamana vapaiden katua tunsin itseni muukalaiseksi. Kukaan ohi kulkevista ja minua tarkastelevista töllistelijöistä ei tuntenut tarinaani, ei tiennyt, millainen ihminen olen, mitkä ajatukset ohjaavat toimiani ja millaisista teoista koostun, mutta kaikki pelkäsivät minua valmiiksi, varoivat katsettani tai äkillistä liikettäni. Hahmoni koostui pääasissa maastopukuisista saattajistani. Sillä tavoin vartioidaan vain petoa, joka muodostaa suuren vaaran ympärillään oleville. Olen stereotypioiden vanki.

Nyt kun olen viettänyt vankilassa vuosia, tunnen tuon leiman koko taakan, se syöpyy yhä syvemmälle hahmooni ja kasvattaa yhä pitemmäksi etäisyyttä, joka vieraannuttaa minua vapaiden yhteisöstä. Silti minä hymyilin. Katselin kaikkia noita erilaisia ihmisiä: mummoja kasseineen, paksuviiksisiä miehiä, tyttöjä minisortseissa, potilaita, siivoojia, sairaanhoitajia… Olin ikävöinyt heidän seuraansa kovasti.

Mieleni herkistyi eri hajuista. Tuoksui kesältä, en pystyynyt määrittämään, mikä konkreettinen haju se oli. Ehkä sillä ei ole yhtä konkreettista lähdettä, mutta sen tyypillinen sekoitus on vain määrättynä aikana määrätyissä paikoissa – vapaudessa. Siltä tuoksuvat Venäjän syrjäseutujen asutuskeskukset aurinkoisena kesäpäivänä, kun kukkapenkit kukoistavat, niitetty heinä kuivuu nurmikoilla, pöly kertyy ajotien reunalle ja arkinen päivä kihisee ihmisten puuhia, ajelemisia, kävelemisiä, tapaamisia ja puheita. Ison männyn kupeella seisoo vanha neuvostoaikainen polkupyörä, kenties Strela tai Sura. Jossain kaukana ajaa auto, josta kuuluu bassokaiuttimen jyminää.

Portaikossa on loputon ihmisvirta, potilaita ja lääkäreitä. Vartijat vaativat tekemään tietä, päästämään ohi ilman vaaraa läheisyydestä. Ihmiset häkeltyvät, ryntäilevät ja jähmettyvät paikoilleen. Kuiskailevat ja huokailevat silmät levällään.

Sairaala on kuin asuttu autiotalo, rapistuneet seinät, vanhat portaitten kaiteet ja epämukavat penkit. Vuosikymmeniä käytössä ollut surkea kalustus on nykyisinkin osa maaseudun poliklinikoiden ilmapiiriä. Aikaa on kulunut paljon, ilman että mikään on muuttunut. Suurvalta on olemassa vain televisio-ohjelmissa. Innovaatiot, kehitys, keksinnöt, uudistukset. Minun ei tarvinnut kuin palata muutamaksi minuutiksi vapauteen, kun löysin saman pölyisen, huteran, pesemättömän Venäjän, jota silti olin myös ikävöinyt.

Pääsin lääkärin vastaanotolle jonon ohi, eikä kukaan tainnut uskaltaa mukista. Tarkastus ja lääkärin lausunto ei vienyt kuin enintään viisi minuuttia. Koko ajan olin käsiraudoin kytketty vartijaan. Toinen saattaja katsoi tarkkaavaisesti ikkunasta, kolmas oli jäänyt oven taa.

Erikoisoperaatio sujui kaikkien sääntöjen mukaan.

Paluumatka vankiautolle noudatti samaa reittiä ja tunnelmat olivat samat, mutta kokemukset intensiivisemmät, ja tiedostin vahvasti ja kiireesti, että olen viime hetkiä vapaudessa, jota en pitkään aikaan koe uudestaan. Tuntui jopa, että samat ihmiset odottivat paluutani nähdäkseen, miten roisto suljetaan vankiautoon.

Valtion sandaalit jalassani jättivät jälkensä pehmeään oranssiin hiekkaan, jota oli ripoteltu jalkakäytäville. Ehkä ne jäljet jäivät ainoaksi todisteeksi ja merkiksi lyhyestä vierailustani Zubova Poljanaan kesällä 2025. Hyvin todennäköistä on, etten koskaan enää tule tähän asutuskeskukseen. Minut pantiin taas vankiautoon. Palasin kammottavan tuttuun rautaseinien ja kalterien suljettuun maailmaan.

Vankiauto ei käynnistynyt. Se oli mennyt rikki. Vapaus ei halunnut päästää minua takaisin…

kesäkuu 2025